UKK:n vaellus: Tuiskukuru – Kotaköngäs – Lankojärvi 16 km

IMG_20200624_113519 DSC_2979 DSC_2977Teltassa herääminen uuteen aamuun on ihanaa. Jos on nukkunut hyvin. Ukk:lla nukuin yöt ensimmäistä lukuunottamatta makeasti. Oli outoa, kuinka alas lämpötila laski hellepäivien jälkeen ja jouduin lisäämään vaatetta yöksi makuupussiin.

Aamulla pussissa meinasi olla kuuma. Haukotellessani huuleni ratkesivat auki ja maistoin veren suussani. Kokeilin sormella vaurioita ja järkytyksekseni tajusin huulten olevan täysin kuivat koppurat. Pystyin nyppimään suuria paloja irti ja polte oli sietämätöntä. En nähnyt puhelimeni etukameralla huulten kuntoa.

Olin joka päivä käyttänyt aurinkorasvaa, mutten ollut hoksannut suojata suutani. Voitelin huulet kasvoille tarkoitetulla rasvalla ensiavuksi ja manailin kun mukana ei ollut bepanthenia. Siitä tuli uusi ensiapupakkaukseni vakiovaruste.

Kömmin ulos teltastani. Olin siirtänyt sen illalla pusikkoon suojaan auringolta, paikka oli nukkumiseen sopiva, aamutoimiin huono. Keitellessäni puuroa onnistuin kaatamaan ne housuilleni ja turhautuneena kävin pesemässä ohuet, shortseiksi muokattavat housuni joella. Ajattelin että pärjäisin päivän kävelyn paksummissa Revolution racen pöksyissäni.

Illalla olin käynyt katsomassa polun lähtöpaikan ja lähdin kulkemaan tuntematonta Tuiskukurua myötäillen kohti Kotaköngästä. Tuiskukuru oli näkemisen arvoinen reitti. Komea metsä reunusti kurua ja siellä virtaavaa Tuiskujokea. Jos tykkää joista ja kuohuista, kannattaa suunnitella osa reitistä kulkemaan tuolta.

IMG_20200624_142944
DSC_2981
Sää oli kamalan vellova, kuuma ja kostea. Pienet vesipisarat saivat pysähtymään ja nauttimaan, toivoin tosissani kunnon vesisadetta. Itikat seurasivat sankkaa pilvenä perässäni.

Paksummat vaellushousut olivat raskaat ja ahdistavat. Kotakönkään lähellä luulin nähneeni kodan katon useamman kerran. Suuret kivet näyttivät aivan leiripaikalta.

Viimeinkin päästessäni Kotakönkään laavulle olin helpottunut. Kaunis taukopaikka Suomujoen varrella oli idyllinen lounastauolle. Annoin Kiiskillekin evästä veden lisäksi ja valmistin lounaan, ensin kahvia, taukoni kunniaksi.

En pystynyt syömään lämmintä ruokaa polttelevien huulieni takia, joten nostin jalat ylös odotellessani ruuan viilentymistä. Tunsin kuinka voima virtasi hiljalleen takaisin kohollaan oleviin jalkoihin. Laverilla makoilu oli rentouttavaa, vain minä ja luonto koiran kera olimme läsnä.

IMG_20200624_143125
IMG_20200624_142954 IMG_20200624_143138Matka jatkui kohti kallioita syötyäni ja vaihdettuani housut ohuempiin. Kosteat pöksyt olivat piristävän viileät.Kotaköngäs kuohui uskomattomalla voimalla ja jännitti astella sillan yli vastakalliolle. Tihkuttavan sateen takia olin laittanut kamerani rinkan suojiin, joten kuvasin maisemia puhelimella.

Kalliolla sai hieman taiteilla jotta selvisin siltä alas koiran ja rinkan kanssa. Tarkoituksenani oli kulkea joen länsipuolta kohti Lankojärveä, ettei tarvitsisi enää ylitellä jokia. En kuitenkaan löytänyt oikeaa polkua aikani samoiltuani metsässä, ja Kiiskin oksentama raato kruunasi päätökseni lähteä kulkemaan itäpuolen polkua pitkin. Ylitin Kotakönkään uudelleen ja lähdin kohti Lankojärveä.

Padagovan risteyksessä odotti yllätys. Tiesin, ettei  Palovanganjokea ylitä silta, vaan paikalla tulisi kahlata. Joki kuohui idästä tullessaan ja päätin ylittää Suomujoen kosken läheltä.

Päätin ylittää helpolta näyttävän kohdan rinkka selässäni. Kiinnitin kengät rinkkaan ja avasin vyöt. Sain vetää Kiiskin perässäni veteen ja ennen kuin pääsimme joen pienelle saarekkeelle hoksasin veden olevan syvempää kuin ajattelin.

Saarekkeella tsemppasin itseäni. Enää vain viitisen metriä rannalle. Olin astua ampiaisenpesään lähestyessäni vettä ja säikähtäneenä astuin syvään veteen koira perässäni. Virta oli kovaa ja housuni kastuivat lantioon saakka. Kiiski ui rannalle ja onnistui kiipeämään ylös ilman apuani. Rannassa muta upotti ja tunsin rinkan vetävän minua virran mukaan. Heitin flexin rannalle ja konttasin varvuista kiinni pitäen kuivalle maalle.

Kiiski näytti siltä, kuin se olisi tahtonut auttaa mikäli olisi pystynyt. Vaikka sillä oli mahdollisuus häipyä paikalta ollessaan irti, se istui nätisti rannalla katsellen säikähtänyttä hengitteltyäni.

Nousin avojaloin ylemmäs polulle pukemaan. Säikähdys vaihtui riemuksi, voittamaton fiilis valtasi kehon. Jes! Mikä ylitys. Seikkailua parhaimmillaan. (Tyhmä minä, ensi kerralla testaan syvemmät joet ensin ilman rinkkaa.)

Sukkia pukiessani huomasin vasemman kantapään ihon kuoriutuneen auki isolta alueelta. Ei satu vielä, joten sukka jalkaan ja menoksi.

Kantapää kummitteli mielessäni kävellessäni viimeinkin oikealla polulla. Polku katosi ja sain suunnistaa hetken kallioilla.

DSC_2988 DSC_2992
DSC_2999
Lähestyessäni Lankojärveä näin tulistelupaikan joen toisella puolella. En enää jaksanut kahlata, joten lähdin seuraamaan jokea pohjoiseen. Kulkemani polku ei näkynyt kartassa. Kuljettuani aikani aloin epäillä.

Olenkohan sittenkään kartalla, kun sopivaa ylityspaikkaa ei näy? Pieni paniikki alkoi vallata mielen ja tein saman virheen kuin Pallaksella – tuijotin karttaa liikaa ja vertasin sitä maastoon. Paikansin itseni saaren perusteella. En uskaltanut ylittää jokea toisella puolella menevälle polulle vaan lähdin takaisin kohti näkemääni tulipaikkaa.

Väsyneenä uskoin eksyneeni. En ollut enää edes varma tulinko metsästä vai joen vartta. Oliko nuo minun jäljet vai jonkun toisen? Itku. Olen eksynyt, keskellä ei mitään eikä kukaan löydä minua. Ajatukseni hämärtyivät.

Joen toisella puolella metsässä meni vaeltaja. Pelastus! Huidoin hänelle ja sain hänen huomionsa. Onnekseni hän tuli joen varteen. Huusin kuohujen yli olevani eksyksissä. Kuulin hänen kysyvän, mistä olen tulossa ja kun kerroin tulleeni Kotakönkäältä hän riemastui. Kuljimme alaspäin jokea ja ylitin sen parhaimmasta löytämästäni kohtaa.

Vaeltaja kertoi olevansa menossa Kotakönkäälle ja kerroin olevani tulossa sieltä. Hämmennystä aiheutti se, että vaeltajan mukaan Kotakönkään pitäisi olla lähellä, kun itse olin kulkenut sieltä jo kolmatta tuntia. Päätimme mennä nuotiopaikalle ja hakea sijaintia. Nuotiopaikalla olimme entistä enemmän sekaisin, Rautuoja- nimistä paikkaa ei näkynyt kartassa.

Paikansin meidät kartalle maastoa tutkittuani. Vaeltajaa hämmensi sijaintinsa edelleen joten en itsekään uskaltanut luottaa suunnistustaitoihini. Paikalle saapui kaksi vaeltajaa lisää. Toinen pelastus! He kertoivat olevansa menossa kohti Lankojärveä. Karttani mukaan he tulivat juuri siitä suunnasta missä Lankojärven piti olla… Onneksi heillä oli GPS mukanaan ja paikansimme itsemme.

Riemukseni olin kartalla! Ensimmäinen vaeltaja oli lähtenyt väärää polkua pitkin kulkemaan ja kaksi muuta olivat kävelleet Lankojärven ohi. Hitsi mikä joukkoeksyminen. Opastin ensimmäistä vaeltajaa pääsemään Kotakönkäälle vievälle polulle ja lähdin kulkemaan kahden muun perässä kohti yöpaikkaani. Lankojärven rannalla oli porukkaa reippaasti ennen autiotupaa, tunsin oloni tervetulleeksi yöpaikalle heidän tervehtiessä ja jäädessään juttelemaan.

DSC_3000
DSC_3001Kun viimein pääsin autiotuvan pihaan olin helpottunut. Lankojärvi oli kaunis yöpaikka, osa telttapaikoista oli aivan järven rannassa. Valitsin itselleni upean paikan ja ensimmäiseksi rupesin laittelemaan itselleni ja koiralle iltapalaa.

Rannalta kaikui hyvin outo ääni. Aivan kuin torvi olisi soinut jossain korkealla ilmassa. Nousin ylös ja pyörin taivaalle katsoen, yrittäen saada äänen tuottajaa silmiini. En nähnyt kuin pienen linnun lentelevän ylläni. Outo torvimainen ääni jatkoi kaikumistaan koko illan. En voinut uskoa todeksi, että olin saanut seuraa taivaanvuohesta. Sen ääni on niin erikoinen, etten kuvitellutkaan koskaan kuulevani sitä luonnossa.

Illalla teltassa tutkin jalkojeni vaurioita lisää. Molempien pottuvarpaiden kynnet olivat mustuneet ja varpaiden alla oli suuret hiertymät. Vasemman kantapään iho oli kuoriutunut ikävästi irti. Käytin kaikki rakkolaastarini suojatakseni jalkojani lisävaurioilta.

Ihastuin Lankojärveen kertaheitolla. Paras yöpymispaikka tähän mennessä.

Urho Kekkosen kansallispuiston kolme aikaisempaa postausta löydät täältä;

1. Aittajärven parkkialue – Sarvioja 
2. Sarvioja – Paratiisikuru – Pälkkimäoja – Luiro
3. Luiro – Sokostin rinne – Luiro – Tuiskukuru

Ukk:n vaellus: Luiro – Sokostin rinne -Luiro – Tuiskukuru 15 km

DSC_2947
Tämä postaus kertoo Urho Kekkosen kansallispuiston vaellukseni kolmannen päivän tapahtumista. Ensimmäisen osan löydät täältä ja toisen päivän postauksen tästä.

Kolmas päivä valkeni yhtä aurinkoisena kuin edeltävänsä. Teltasta herääminen tuntui hyvältä, makoilin aikani – tänään ei ollut hoppu eikä aikatauluja. Kuulin naapureidenkin olevan hereillä, joten ryhdyin rennosti pukeutumaan ja suunnittelemaan ulos mönkimistä.

Kolmannen päivän suunnitelmanani oli pakata kamppeet, jättää ne Hiltonin liepeille ja lähteä kohti Sokostia pelkkä juomapullo ja eväspatukat mukanani. Söin aamupalan teltassa itikoiden takia, juttelin naapureiden kanssa purkaessani telttaa ja tein aamupesut pidemmän kaavan mukaan Luirojärven rannassa. Olo oli rauhallinen, katselin järven maisemia ja iloitsin vaellukseni etenemisestä.

DSC_2948 DSC_2964
DSC_2956
Jätin rinkkani roikkumaan autiotuvan seinälle ja lähdin kulkemaan kohti rajan kämppää. Kämpällä oli Sarviojalla tapaamani pariskunta ja näytin heille polun jota pitkin olin kulkenut Luirolle edeltävänä päivänä. He olivat ilmeisesti kulkeneet eteläisempää polkua ja kastelleet siellä kenkänsä.

Jännitti kulkea tiheässä metsässä aikaisin aamulla. Mielikuvitus laukkasi ja kolisuttelin juomapulloa Kiiskin flexiä vasten. Helle tuntui pahemmalta kuin edeltävinä päivinä, täyttelin juomapulloa Sokostia edeltävissä joissa. Luirolta Sokostin huipulle on suuntaansa noin viitisen kilometriä.

Sokostin rinne alkoi kohota heti metsästä päästyämme. Nousu ei ollut rankka, paahtava helle pakotti hidastamaan ja pitämään seisoskelutaukoja. Mitä korkeammalle nousimme, sitä enemmän Kike alkoi hidastella ja lopulta alkoi lysähdellä varjopaikoille makaamaan. Päätin pitää evästauon ja soittelin kotiin päin.

Kiiski läähätti kuumuudessa ja vaikutti voipuneelta. Puhelun päätteeksi yritin jatkaa matkaa kohti huippua, mutta nopeasti päädyin keskeyttämään nousun ja lähdimme alaspäin. Kiiski laahusti perässä ja pysähteli varjoihin, siitä ei ollut huiputtajaksi.

DSC_2962 DSC_2957
Maisemat olivat upeat jo pelkästään rinteessä, en ehtinyt pettyä kesken jääneestä huiputuksesta vaan päätehtäväni oli nyt varmistaa ettei uskollinen retkikumppanini saa lämpöhalvausta. Tutuksi käynyt pariskunta tuli vastaan ja kerroin palaavamme Luiroon.

Rinteessä juotin koiralle vettä juomapullostani ja kaadoin loput sen niskaan. Sain osakseni tuimaa mulkoilua. Joella kauhoin vettä kastellaakseni turkin ja varmistin että Kike juo. Jo ensimmäisen joen kohdilla Kiiski näytti piristyvän. Kuljimme metsän halki ja Kiiski jatkoi varjoissa makoilua. Syvemmän, rautasillan kautta ylitettävällä joen pätkällä tein temput ja ylitin joen Kiiskin jäädessä juomaan. Ohjasin flexin joen yli niin että koiran oli pakko uida sen yli. Lisää mulkoilua.

Päästessämme Luiroon Kiiski oli pirteämpi. Edelleen pelkäsin sille käyvän huonosti paksun turkkinsa takia ja laitoin sen kiinni puuhun vaijerilla vesikupin viereen.

Alkaessani valmistaa lounasta autiotuvan toiselle puolelle pysähtyi taukoa pitämään toinen yksinvaeltaja koiransa kanssa. kiiski piristyi kuin salaman iskusta ja lounastaukoni menikin innostunutta haukkujaa toppuutellessa.

Jos vaelluksen kuluneet päivät olivat kuumia ja tuskallisia, ne eivät olleet mitään verrattuna kahdeksan kilometrin vaellukseen Luirolta seuraavaan yöpaikkaani Tuiskukuruun.

Luirolla puin varusteeni kunnolla päälle, en muistanut Luirojoen ylitystä ja ärsytti riisua kengät uudelleen. Kiiskin repun päätin kantaa loppuvaelluksen itse, se oli kiinnitettynä rinkkaan jo valmiiksi.

Odottelimme hetken Luirojoen rannalla antaen jo ylittämässä olleen koirien kanssa vaeltaneen porukan mennä ensin. Kuten edeltävätkin joet, Luirojoki oli helppo ylittää.

Nousu Luusuanvaaralle ei ollut niin jyrkkä miltä se kartassa näytti. Ampupäillä istuskelin suurilla kivillä ja join vettä uupumukseen, ei ollut vaeltajan keli vaellella. Olin väsynyt ja kahdeksan kilometrin talsiminen tuntui mahdottomalta. Ampupään jyrkkä etelärinne toi uutta puhtia loputtomalta tuntuneen metsän jälkeen.

Laskeutuessani takaisin alas metsään kivinen polku muuttui hiekkakankaaksi. Kävely oli rattoisaa ja vastaantullut vaeltaja pysähtyi jutustelemaan. Helle ei enää haitannut, juttutuokio tuntemattoman kanssa piristi.

DSC_2968
DSC_2971

Tuiskukurun autiotuvalla en pitänyt kiirettä leirin kasaamisessa. Valmistelin ensin ruokaa, kuivattua hernekeittoa ja ruisleipää. Hernekeitosta tuli juotavaa lisätessäni siihen ajatuksissani aivan liian paljon vettä jutellessani paikalle taukoa pitämään tulleiden vaeltajien kanssa. Juotava hernekeitto oli suhteellisen ällöttävää, mutta nälissään syö vaikka mitä normaalista koostumuksesta poikkeavaa…

Kasasin teltan tutulle paikalle Kiilopää-Suomunruoktu- Tuiskukuru – vaellukseltani.Viimekin kerralla ihmettelin Tuiskukurun telttapaikkojen vähyyttä enkä tajunnut etsiä niitä helikopterikentän lähettyviltä. Yöpymään saapunut partioporukka osasi suunnata kunnon telttapaikoille ja löytyipä sieltä vielä toinen tulipaikkakin…

IMG_20200622_211914
Partiolaisista riitti seuraa. He ohjasivat vedenhakureissunsa telttani ohitse päästäkseen rapsuttelemaan Kiiskiä – ja siitähän koira tykkäsi. Minua lähinnä huvitti nuorten innostus koiraani kohtaan. Lueskelin teltassa kirjaa ja kävin kuvaamassa sopuleita joen rannalla saamatta niistä yhtäkään kunnon kuvaa.

Illalla jouduin siirtämään telttaani varjoon, teltta oli kuumennut auringossa enkä voinut ottaa koiraa sisälle nukkumaan. En jätä Kiiskiä ulos yöksi, en luota vaijeriin niin paljoa että jättäisin sen pidemmäksi aikaa vartioimatta. Myös hyttyset viihtyivät koiran kimpussa, onneksi teltta viilentyi varjossa nopeasti.

Illan kuluessa myös ulkona viileni ja sain jälleen pukea vaatetta makuupussiin. Onneksi lämpötila laski yöksi, jos päivän helteistä olisi joutunut kärsimään yölläkin, vaellukseni olisi ollut hyvin epämukava.

UKK:n vaellus: Aittajärvi P-paikka – Sarvijoki 14 km

DSC_2807
DSC_2810
DSC_2813Pari päivää kotiutumisen jälkeen mieleni on vallannut suuri kaipuu vaeltamaan. Olen miettinyt pääni puhki miksi tällä kertaa fiilis on niin vahva vaikka vietin aikaa luonnossa putkeen pidempään kuin aikaisemmin. Luultavasti rutiinini ehtivät vasta syntymään viiden päivän aikana, jonka takia mieleni halajaa jatkuvasti jatkamaan niitä. Päivittäin tulee hetkiä kun muistelen yksittäisiä hetkiä vaellukselta ja hitsi että kaipaan niinkin yksinkertaista asiaa kuin luonnossa tiskaamista!

Kirjoitin rikki menneeseen puhelimeeni muistiota päivistä ja niiden mietteistä. Puhelimeni kohtasi nälkäisen taaperon ja koki karmean lopun liian aikaisin, joten muistio on menetetty. Onneksi muistan vaellusten päivistä kohokohdat.

Vaellukseni alkoi 21.6 kuluneen kesän kuumimpana hellepäivänä. Ajelin Utsjoelta Inarin Kuutuantielle yhdellä pysähdyksellä. Kuutuantie on noin kolmisenkymmentä kilometriä pitkä hiekkatie jossa oli kamalia kuopparykelmiä ja sortumia, sitä ei voinut ajaa lujempaa kuin 35km/h. Tietä ajellessani kauhistelin rajavartiolaitoksen kylttiä kameravalvonnasta ja loppumatonta metsää – kuinkahan syrjästä vaellukseni oikein alkaa? Radio pätki ja kuuluvuus katosi reilusti ennen määränpäätäni.

Päästessäni Aittajärven parkkialueelle oloni helpottui. Parkkipaikalla oli monta muutakin autoa, yksin vaeltamistani helpottaisi tieto siitä että alueella on muitakin. Astuessani ulos autosta polttava helle iski päin näköä. Hyi, tässäkö säässä pitäisi lähteä kantamaan 20 kilon rinkkaa?!

Lähdimme Kiiskin kanssa kulkemaan kohti jokea. Askel oli kevyt ja mieli rohkea – tästä tämä alkaa! Seikkailunhaluni oli suuri.

Lueskelin karttaa tarkoin ja sisäistin joen ylityksen vasta itse ylityspaikalla. Olin toki jo reittiä suunnitellessa ollut tietoinen ylityksestä, mutten ajatellut ollenkaan sen tulevan vastaan jo heti reissuni alussa. Edessämme virtasi leveä joki jonka pohjassa kulki punaisella maalatut reittimerkit. Niitä pitkin ohjeistettiin kulkemaan Urho Kekkosen kansallispuiston facebook- sivuilla.

Riisuin rinkkani ja kenkäni. Laitoin kumikengät jalkaan, henkäisin syvään ja astuin veteen. Vesi oli yllättävän lämmintä! Kiiski pisti vastaan, mutta alkoi kahlata perässäni hoksattuaan ettei vaihtoehtoja ollut. Tyhmänä olin jättänyt sille repun selkään ja riisuin sen pois vasta joen keskellä olleella saarella. Yksi ruokapusseista oli kastunut repussa olleen reiän kautta. Saaren jälkeen ylitys jatkui kohti vastarantaa. Juuri ennen rantaa virta alkoi viedä Kiiskiä mukanaan ja hädissäni kannustin sitä uimaan rannalle. Seurasin kauhulla kuinka se ajautui hieman kauemmas ennen kuin saavutti rannan ja kiipesi sinne fleksi perässään.

Kävelin perässä rantaan ja kehuin koiraa vuolaasti. Samalla fiilistelin onnistunutta vedenylitystä ja kytkin Kiiskin kiinni puuhun hakiakseni loput varusteista rannalta. Olin koirasta ylpeä, se odotteli vastarannalla nätisti ilman perään vinkumista, se on tosissaan oppinut etten jätä sitä vaikka poistunkin sen läheisyydestä hetkeksi. Joen ylitys onnistui hyvin tukeutumalla rannalta löytyneeseen seipääseen. Vettä oli hieman yli polven. 

DSC_2822 DSC_2827
Vastarannalle saapui kaksi vaeltajaa, jotka alkoivat kasata telttaa ylityspaikan lähelle kuivatellessani. Seurasin heidän puuhiaan hetken ennen kuin jatkoin matkaa, ensimmäinen joen ylitys oli nostanut fiiliksen kattoon eikä minulla ollut kiire mihinkään.

Pikkuhiljaa lähdin suunnistamaan kohti oikeaa polkua. En kulkenut kertaakaan merkityillä urilla joten oikean suunnan löytäminen oli välillä hankalaa, etenkin taukopaikkojen läheisyydessä. Seurasin Aittajärven rantaa jonkin aikaa kunnes Helanderin museoidun kämpän kohdalla lähdin seuraamaan Maantiekurunojaa.

Polku kulki läpi kauniin mäntymetsän. Vastaan tuli muutama vaellusporukka joka pysähtyi rapsuttelemaan koiraa. Olin hieman häkeltynyt väenpaljoudesta, toivoin ettei vastaantulijoita olisi syvemmällä kansallispuistossa niin paljoa.

Helle alkoi käymään tukalaksi jo hyvin aikaisessa vaiheessa päivää. En ollut päässyt edes poroaidasta yli kun epätoivoiset mietteet valtasivat pääni. Miten vaeltaminen tuntui niin raskaalta? Rinkka painoi ikävästi hartioita, itikoita riitti. Siedän kuumuutta huonosti, kauhistelin kun vastaani tuli vaeltajia farkut jalassa – itselläni oli päällä ohuet shortsit ja t-paita. Silti hikoilin hulluna.

Vettä kului.  Pidin ruokatauon maantiekurunojan tulipaikalla, lisäsin hyttysmyrkkyä ja ahdistuin ympärillä parveilevista verenimijöistä. Kiiski riehaantui jostain ja sen alkaessa tuijottamaan syvälle suota reunustavaan metsikköön aloin hieman pelätä. En nähnyt mitään liikettä, kävin lähempänäkin täyttämässä vesipulloni ojassa mutten vieläkään erottanut metsästä mitään elävää.

Päättelin Kiiskin nähneen sopulin. Silti en saanut rauhaa lämmitellessäni kuivattua hernekeittoa ja vilkuilin metsään tauotta.

Metsä maantiekurunojan varrella tiheni tihenemistään. Vaellusfiilis oli laskenut pohjamutiin tarpoessani soiden ohitse itikoiden jäytäessä oikeaa olkavarttani johon myrkky ei ollut yltänyt. Laskeskelin tunturilta laskevia jokia kartasta ja yritin pysyä kärryillä montako olin jo ohittanut. Tulvien takia jokia oli muutama enemmän, mutta onnistuin pysymään kartalla ja tsemppasin itseäni eteenpäin.

Risteys, josta lähtisin kulkemaan kohti Sudenpesää ja Sarvijokea ei tuntunut tulevan vastaan ikinä. Panikoin hieman ennen risteystä ja päädyin istumaan kivelle. Söin porosnack- patukan miettiessäni etäisyyksiä ja kulkemaani matkaa. Helle sai pään pyörälle.

Risteys tuli vastaan aikalailla taukopaikkani jälkeen. Naurahdin ja fiilis parani lähtiessäni kulkemaan nousevaa polkua pitkin.

Reisiä pakottii ylämäessä. Otin lentokenttätilan pois puhelimesta ja yllätyksekseni se kilahti heti kenttien merkiksi. Soitin Juhikselle kotiin kuullakseni tuttuja ääniä ja piristääkseni mieltäni. Puhelun jälkeen lähdin nousemaan ylös rinnettä, tuntui kuin olisin käyttänyt viimeiset voimani siihen.

Tuntiessani tuulenvireen kasvoillani katsoin taakseni. Olin noussut tunturin rinnettä niin ylös että pystyin näkemään ympärille kohoavat tunturit. Jaksoin pinkoa polun korkeimmalle kohdalle ja nautin tuulenvireestä. Levitin käteni ilmaan ja tunsin seikkailufiiliksen palaavan. Kuvasin maisemia ja tunsin seikkailuni vasta alkavan.

Hyvää oloa ei kauaa jatkunut, alamäet rinkka selässä ovat hankalia ja jarruttelin jyrkässä mäessä kivien vieriessä koiran ohi. Kiiski bongasi jälleen sopulin ja sinkosi sen perään vetäen minut mukanaan alemmas rinnettä. Ärräpääni pitivät huolen ettei lähistöllä ollut yhtäkään karhua.

Sarvijoki oli yksi kauneimmista joista mitä olen nähnyt. Sen hiekkainen ranta ja kirkas vesi houkuttelivat uimaan. Pidin pääni ja marssin eteenpäin kohti kauempana häämöttävää Sudenpesän vuokrakammia.

DSC_2838 DSC_2840
Pyörin hetken kammin pihassa ja totesin olevani paikalla yksin. Huoli hiipi mieleen, miten ihmeessä pystyisin nukkumaan yön raskaan päivän päätteeksi jos olisin Sarvijoen autiotuvallakin yksin? Ensimmäinen yö on pahin ja toivoin saavani seuraa yöksi, siten varmistaisin turvallisen olon yöunille.

Muistelin hiihtovaellukseni ensimmäistä yötä, jolloin myrsky pauhasi tunturissa. Selvisin siitäkin, miksen yhdestä telttayöstäkin.

Lähempänä autiotupaa aloin kuulla ääniä. Sydän hyppäsi kurkkuun – en olisikaan yksin! Astelin tuvan pihaan hymyillen kahden miehen tullessa joelta uimasta. Tervehdin heitä iloisesti ja kyselin hieman heidän menemisiään. Pihassa näytti olevan muitakin ja kauempana oli jopa teltta pystyssä. Hakeuduin kauemmas tuvasta, mukavan tasaiselle telttapaikalle. Täydellistä! Pieni puro virtasi jokeen aivan lähellä ja Kiiskin vaijerillekin löytyi sopiva paikka.

DSC_2847 DSC_2844
DSC_2849
Hoidin ensin koiran asiat kuntoon, riisuin siltä repun, kytkin sen kiinni puuhun, annoin vettä kuppiin ja ruokin. Kiiski etsi itselleen mukavimman kohdan mättäältä ja pyörähti siihen lepäämään. Leiripaikkamme oli mukavan varjoinen joten senkään ei tarvinnut enää kärsiä kuumuudesta.

Laitoin omat kuivaruokani tekeytymään teltan pystytyksen ajaksi. En ollut täysin varma mitä olin suunnitellut illan syömisiksi, joten keitin nuudelien ohella vähän kaikkea kuivaamaani- kanan jauhelihaa, papua, paprikaa, kananmunaa, tomaattia, sipulia… Ensimmäisen illan mättö maistui hyvältä paksuksi jääneen hernekeiton jälkeen. Ruokaillessani katselin varpaitani himoitsevia itikoita. Ei häirinnyt yhtään! Sääressäni komeili haava epäonnistuneen kaatuneen kelopuun ylityksen jäljiltä. Olen kamala koheltaja.

Illalla ennen nukkumaan menoa kävin peseytymässä joella. Kastaessani kasvoni viileään tunturijokeen huoleni peseytyivät hien, aurinkorasvan ja hyttysmyrkyn mukana pois. Helpottava tunne oli niin voimakas että jäin ihmettelemään  sitä toviksi seisoessani virtaavassa vedessä. Autiotupa seisoi hiljaa metsässä ja aurinko paistoi matalalla mäntyjen seasta. Oli hiljaista.

Pian laitoin huojentuneena nukkumaan telttaani kuuntelin luonnon ääniä hetken ennen korvatulppien peittäessä kuuloni. Tästä tosissaan alkaa unohtumaton seikkailu.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kesän 2020 vaellus Ukk:lle

IMG_20200613_193240
Kalkujoen lammen kota 13.6


Utsjoella on viimein kesä! Olimme viikon verran poissa kotoa ja emme olleet uskoa tätä kaikkea vihreyttä ja lumettomuutta mikä meitä perillä odotti. Vastahan kävin Geologisella polulla toteamassa ettei ylös ole asiaa ilman lumikenkiä hetkeen?

Kirmasin jopa heti kamppeet paikoilleen saatuamme Geologista polkua pitkin ylös puurajalle katsomaan lumitilannetta. Hyvältä näytti!

Kesän 2020 vaelluksen suunnittelun aloitin jo viime syksynä ollessani täydellisessä flow- tilassa, samalla väänsin hiihtovaelluksenkin aikataulun. Suunnitelmanani oli vaeltaa Kiilopäältä Sokostille ja sieltä takaisin eri reittiä pitkin, lähempänä kesälomaani aloin epäillä kuuden päivän vaelluksen olevan liian pitkä ottaen huomioon muu perhe (J kyllä sanoi että mitä pidempi vaellukseni on, sen parempi hmm hmm…).

IMG_20200613_192206
IMG_20200613_191846

Kyselin Instagramissa vaelluskohdesuosituksia pohjoisesta Lapista ja useampi suositteli Paistunturin erämaata. Erämaata jonka raja on tästä sohvalta neljän kilometrin päässä. Tutkin karttaa ja B-barkin sovellusta, laskin kilometrejä ja piirsin sovellukseen omia reittejäni. Lopulta sain kasaan neljän päivän vaelluksen Dalvadaksesta Nilijoelle, siitä Gaimmoaivin kautta Guivin tunturille ja Kevon reittiä pitkin Sulaojalle. Katselin Youtubesta videoita alueelta ja kaivelin blogipostauksia joissa kerrottiin vaelluksista Paistunturien korkeimmalle huipulle.

Retkikompassi.fi– sivua ja Urho Kekkosen kansallispuisto – facebooksivua selaillessani innostuin UKK:n vaelluksesta uudelleen. Siellä tulvii mutta Retkikompassin mukaan vain enää muutamilla joenylityspaikoilla. Kaikki tulvapaikat tuskin näkyvät sivustolla, kun sen toimintaperiaatteena toimii vaeltajien ja retkeilijöiden sekä alueen työntekijöiden havainnot.

Retkipaikka.fi:n facebooknosto vanhemmasta ”Sumuinen Sokosti ja Luiron lumo” julkaisusta tuli vastaan kuin tilauksesta. Satuin selaamaan facebookkia samaan aikaan kun aloitin kartan selailua ja aloin seuraamaan julkaisun reittiä omaa karttaani pitkin. Yhtäkkiä minulla oli valmiina täydellinen reittisuunnitelma jota noudattamalla pääsen kokemaan Ukk:n parhaimpia kohteita. Paratiisikurun, Pirunportin ja haaveilemani Sokostin.

IMG_20200614_155536
59 kilometriä ja viisi päivää. Sain hyvin tiivistettyä kilometrit alle kahteenkymmeneen per päivä, jossain versiossani niitä olisi tullut jopa kolmelle päivälle. Luvassa on uusia polkuja, tunturien ylitystä ja toivottavasti mukavia vedenylityksiä.

Postauksessa tulikin jo muutama vinkki vaellusten suunnitteluun. Lisäisin Retkipaikan, blogien, kansallispuistojen Facebook-sivujen, youtuben ja sosiaalisen median lisäksi luontoon.fi- sivuston vinkkilistaani. Noita kaikkia käyttämällä olen saanut hyviä reittivinkkejä, ajankohtaista tietoa kohteesta ja kuvia alueista jotka ovat olleet apuna suunnittelussa. Kartan lisäksi käytän B-bark karttasovellusta etäisyyksien mittaamiseen ja tarvittaessa olen myös käyttänyt karttapohjana ilmakuvaa jolla olen päässyt tarkistelemaan reittini maastoa tarkemmin. Yhdeksän vuotta sitten Hossan vaellusta suunnitellessa ei ollut kuin Luontoon.fi käytettävänä. Moni asia on muuttunut ja onneksi moni muukin kirjoittelee reissujaan nettiin! Niistä on suuri apu.