Vuoden 2019 poiminnat

DSC_9723 DSC_9894
Tämä kulunut vuosi oli kaikkea muuta kuin mitä olin kuvitellut. Luulin etten retkeilisi paljoa saatika yöpyisi luonnossa montaakaan kertaa vauvavuoden aikana, mutta sainkin onnekseni kokea monia upeita luontohetkiä yksin, Erätoverin ja perheen kanssa. Jos tämä ”välivuosi” oli näin upea, millainenhan vuodesta 2020 on tulossa?

Vauvavuosi ei ole vielä onneksi ohi, mutta palasin vuoden lomilta takaisin työelämään. Vapaa- aikaa on vähemmän, mutta enköhän jotenkin onnistu yhdistämään työt, perheen ja retkeilyn- kuten aina ennenkin.

DSC_9950 DSC_0082
Miltä vuoteni sitten näytti?

Blogin postaukset vuosittain löydät sivun oikeasta ylälaidasta.

Tammikuussa pidin tarkoituksellisen blogiloman. Vauva syntyi kuun lopulla.

Aloitin ulkoilun heti. Vauvakin pääsi pilkkireissulle jo alle kuukauden ikäisenä, aivan kuten veljensäkin. Helmikuussa kirjoitin postauksenSeikkailufiiliksestä ja perheen ensimmäisestä yhteisestä pilkkiretkestä.

Maaliskuussa jatkettiin pilkillä käyntiä ja kirjoitin postauksen nolosti päättyneestä kelkkareissusta, kun käveltiin Pikku-J:n kanssa pimeässä kotiin tunturista.

DSC_0232 DSC_0473
Huhtikuisella hiihtoretkellä kuvittelin olevani talvivaelluksella. Enpä tuolloin arvannut että seuraavana talvena olisin jo varannut itselleni Hetta-Pallaksen hiihtovaelluksen! Huhtikuussa sanoin myös heipat pilkkimiselle ja innostuin kaivelemaan hankia.

Toukokuussa kohotin kuntoani luonnossa. Kuntoni on nyt aikalailla samassa pisteessä kuin mitä se oli ennen raskautta ja suurin työ on tehty kulkemalla luonnossa. Täällä on niin paljon korkeuseroja, ettei paljoa tarvitse kyykkäillä kotona.

Kesäkuu oli ihanaa aikaa aikaisen kevään ansiosta. Retkeilin paljon, muunmuassa Erätoverin kanssa Silkeájalla Kevon luonnonpuistossa.

DSC_1149 DSC_1440
Yksinvaeltaminen on asia jota harjoittelen. Heinäkuussa ylitin itseni ja vaelsin Kuoppilaksen autiotuvalle omia reittejäni pitkin. Reissu oli suuri harppaus kohti ensi kesän vaellusta.

Elokuussa meillä oli viimeinkin uusi teltta käytössä ja lähdin Pikku-J:n kanssa yöksi Nuorgamin Skaidijärvelle. Yksi asia mitä tahdon ensi kesänä tehdä enemmän on ehdottomasti telttailu pojan kanssa kaksistaan. Vauva pääsee mukaan muutaman  vuoden päästä. Elokuun lopulla vierailtiin #Nukuyöulkona – tapahtuman metsähotellissa Kiilopäällä. Toivottavasti pääsemme sinne myös ensi vuonna!

Syyskuussa iski paha telttailukuume.Extempore pakkasin rinkan ja vaelsin taas Kuoppilaksen autiotuvalle Kiiskin kanssa ja yövyin ensimmäistä kertaa yksin pimeässä(tai no yksin ja yksin, olihan siellä muitakin vaeltajia.)

DSC_1586 DSC_1607
Uskomattomat revontulet kävin kuvaamassa lokakuussa. Tilanne oli mieleen jäävä taustalla soivien kirkonkellojen ansiosta.

Marraskuussa oli kamalat pakkaset, ne eivät onneksi estäneet ulkoilua. Utsjoen törmä on kaunis paikka.

Joulukuussa olen ulkoillut, mutten kameran kanssa. Kävin hiihtelemässä itsenäisyyspäivänä ja pääsin ihailemaan kauniita kaamoksen värejä.

DSC_1847Kulunut vuosi on ollut oikein mahtava. Elämästä saa kaiken irti parhaiten retkeilemällä!

Ensi vuodelle minulla on haaveita. Tahtoisin hiihtää Hetta-Pallaksen, vaeltaa Sokostille ja toteuttaa Facebook-ryhmän ”Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi 2020” -haasteen. Tuo joka kuukausi ulkona yöpymisestä on täysin mahdollinen suorittaa, mutten tiedä tulenko onnistumaan siinä jokaisena kuukautena jo olemassa olevilla varusteilla. Haaste taitaa kaatua jo tammikuuhun :D.

Hyvää ja oikein onnellista vuotta 2020! 

Ruskapatikka Kuoppilasjärvelle

DSC_1350
DSC_1343
Olin haaveillut kuivan kelin viimeisestä telttaretkestä syyskuiselle viikonlopulle, kunnes unohdin suunnitelmani täysin. Lauantaina kävellessäni lasten kanssa kotiin Kylätalo Giisán syysmarkkinoilta muistin haaveiluni ja yhtäkkiä minun oli pakkko päästä matkaan. Aurinko paistoi ja sää vaikutti hyvin lupaavalta.

Kotona pakkasin parin tunnin sisään rinkkani, odotin J:n kotiin ja lähdin matkaan kotipihasta Geologiselle polulle. Toivoin Kuoppilasjärvellä olevan muitakin vaeltajia, sillä pimeä yö tulisi olemaan minulle ensimmäinen laatuaan yksin koiran kanssa.

Kuljin Geologista polkua pitkin ylös poroaidan portille ja siitä suunnistin suoraan retkeilyreitille Johtalanvárrin alapuolelle. Aurinko paistoi kauniisti pilvien lomasta ja ruskan sävyt loistivat kirkkaina valoa vasten. Kauhistuin tajutessani kuluttaneeni jo lähes tunnin pelkästään kylän lähellä patikointiin, en tahtonut kiirehtiä auringonlaskun takia.

DSC_1357 DSC_1365
DSC_1368 DSC_1369
Johtalanvárrilla kohtasin kaksi muuta vaeltajaa jotka naureskelivat vain kiertävänsä Härkävaaraa matkallaan kohti länttä. Lähdin heidän edellään painamaan kohti Oađašanjávria jolla tarkoituksenani oli pitää pidempi tauko.

Huomasin itsekkin reitin lähinnä kiertävän kauempana kohoavaa Härkävaaraa. Ajan kuluessa harmittelin, etten ollut taas lähtenyt kulkemaan suoraan erämaan halki kuten aikaisemmin kesällä tein patikoidessani Kuoppilakselle. Ohitin monet porot ja sain lähes raahata Kiiskiä perässäni sen haistellessa vauhkona niiden perään. Kahden ja puolen tunnin kuluttua pääsin taukopaikalleni auringon alkaessa hiljaa laskeutumaan.

DSC_1379
DSC_1377
DSC_1380-2
Olin kotona syönyt tuhdin lounaan jonka avulla olin jaksanut hyvin Oađašanjávrille. Kesällä Oađašanjohkan ylittävä silta oli vielä hajalla, nyt paikalla oli uusi ja vankka lankkusilta. Istuskellessani kivellä eväitäni syöden näin perässä tulevien vaeltajien hiljaa lähestyvän. Uskomatonta mutta totta, ajattelin 1/4 suklaalevyn syömisen olevan helppo nakki, hain lisäboostia jaksamiseen mutta tosiasiassa sain koko reissun kestäneen suklaaällötyksen.

Roavvoaivin vierellä paistavaa aurinkoa vasten oli hankala vaeltaa. En nähnyt eteeni kunnolla, mielikuvitus alkoi laukata ja mietin, mahtoiko edessä olla jotain mitä minun kannattaisi huomata… Auringonpaisteen ansiosta maisemat näyttivät täysin erilaisilta kuin mitä ne kesällä olivat.

DSC_1397 DSC_1406
DSC_1413 DSC_1424
Roavvoaivin takaa lähdin oikomaan kohti Kuoppilaksen autiotuvalle vievää polkua. Tarkoituksenani ei ollut oikoa alun suunnistusta enempää, mutta kellon lähestyessä seitsemää oli pakko nopeuttaa tahtia mikäli tahdoin perille ennen pimeää. Punertavassa auringonlaskussa ruskan värjäämällä maalla oli upea kävellä. Lähestyvä pimeys ei pelottanut, odotin innolla pääsyä tuvalle.

Tuvalle vievälle polulle päästessäni yritin nähdä liikettä, telttoja, mitä vain toisista vaeltajista vihjaavaa. Yllätyin autiotupaan kurkistaessani, lisäkseni paikalla olisi ainakin yksi vaeltaja.

Turvallisin mielin ryhdyin kasaamaan telttaani tuvan takana kohoavalle nyppylälle. Paikka valikoitui kauniin järvimaiseman ja valmiin nuotion kiviringin perusteella. Teltan pystytyksen jälkeen sytytin nuotion ja aloin valmistaa iltapalaa. Illan pimentyessä seuraamme liittyi vielä kaksi vaeltajaa lisää.

DSC_1430 DSC_1433
DSC_1440
Heti pimeyden saavuttua tunsin lämpötilan laskeutuvan nollaan. Kylmä pakotti pukemaan lisää vaatetta päälle, järvelle ilmestyi aavemaista sumua. Istuskelin nuotioni äärellä ja nautin. Kiiski pisteli vesikuppiaan palasiksi takanani. Paistelin nuotiolla folioleipää ja join teetä, iltapalan jälkeen venyttelin odotellen nuotion sammumista.

Näin tunturin takaa nousevan jotain punaista. Mieleen tuli metsäpalo, mutta nopeasti näky paljastui suureksi kuuksi. Taisi olla täysikuu, niin komeana se nousi ylös hiljalleen. En tuntenut pelkoa pimeästä.

Täysikuun lumoamana kömmin myöhemmin nukkumaan. Kauhistelin, kuinka kylmä yöstä olisi tulossa ja ryömin makuupussiini. Ei mennyt kauaa kun huomasin kylmän puskevan makuualustan kautta pussiin. Aloin palella jo alkuyöstä. Siirsin teltan pohjaeristeenä käyttämäni avaruushuovan makuupussin alle ja jumppasin ennen pussiin paluuta. Pelkkä makuualustan eristäminen ei riittänyt, lopulta tuskastuin viileässä valvomiseen ja taittelin paksun peitteen makuupussini sisään. Viimeinkin oli lämmintä!

Mutta enää ei nukuttanutkaan. Peite oli kostea, makuupussin pienestä reijästä kurkistavat kasvoni kohtasivat kylmän ilman kontrastin pussin sisällä olevaan lämpöön vastahakoisesti. Kiiski pyöri teltassa ja hakeutui aivan kylkeeni kiinni uudelleen ja uudelleen.

Kello kahdelta luovutin. En saanut unta ja Kiiski jatkoi pyörimistään. Kannoin makuualustani ja makuupussini pilkkopimeän pihan halki tuvalle, avasin oven varovasti ja herätin vaeltajat tiputtamalla Kiiskin raskaan fleksin lattialle. Kuiskin anteeksipyynnöt ja kerroin kylmän häätäneen meidät teltastamme, kiinnitin koiran oven viereen ja laitoin makuupaikkani lattialle pöydän ja keittiönurkan väliin. Nukahdin lähes heti Kiiskin lopetettua läpsimiseni tassullaan, se koki hetken olevan juuri sopiva halien hakemiselle.

Puoli seitsemältä heräilimme ensimmäisen kanssanukkujan kanssa, pyytelin uudelleen anteeksi yön metelöintiäni ja palasimme Kiiskin kanssa teltalle. Ulkona oli kaunista, paksu sumu peitti maisemat ja kuura kimmelteli auringossa. Telttani oli vaihtanut väriä vihreästä harmaaksi jäädyttyään.

DSC_1439 DSC_1443
DSC_1451 DSC_1467
DSC_1469
Nukuin teltassa puoli yhdeksään. Sumu oli väistynyt ja aloittelin aamutoimien parissa. Annoin koiralle aamupalaa ja menin itse valmistamaan syötävää tuvalle. Pyytelin kahdelta muultakin vaeltajalta häiriköintiäni  anteeksi ja keskustelimme retkeilystä aamukahvien valmistuessa liedellä. Tuvassa oli tukahduttavan kuuma.

Vaeltajien jatkaessa matkaansa menin purkamaan läpimärkää telttaa pihalle. Vettä valui dramaattisesti telttakangasta pitkin maahan. Pakkasin kamppeeni kasaan tuvan puolella, siivosin loput jäljet ja lähdimme matkaan kohti Nammajoen kurua.

Ajatus retkeilyreitin jatkamisesta Nammajärville oli tuntunut jännittävältä alueen metsien ja suuren kurun takia. Kulkiessani avoimella tunturiylängöllä kuuntelin musiikkia ja lauleskelin mukana, rinkka ei painanut paljoa mitään ja koirakin kulki nätisti. Jännitys unohtui ja sain ihastella eteeni kohoavan kurun seinämien komeutta.

DSC_1474 DSC_1476
DSC_1478 DSC_1479
DSC_1483
Kurussa ruska erottui kauniisti kaiken vihreän keskeltä. Kuruun laskeutuminen oli kuin olisi saapunut aivan eri puolelle Suomea. Kaunis  Nammajoki virtasi polun vierttä ja varjoisiin kohtiin jäänyt kuura tuoksui talvelta.

Jäimme Kiiskin kanssa syömään juolukoita, kymmenen kilometrin matkalla meillä ei ollut mitään kiirettä.

Kurun jälkeen koivumetsikössä hieman jännitti. Kolistelin juomapulloa fleksiä vasten muka pelotellakseni karhut ja hirvet pois lähettyviltä. Nammajávrin laavun pihassa näkyi liikettä ja sain kahvitella autiotuvalla tapaamani naisen kanssa mukavien keskusteluiden lomassa.

Söin välipalapatukoita, en jaksanut alkaa valmistamaan mitään suurempaa ateriaa. Keskustelut retkeilyvälineistä ja koetuista luontohetkistä veivät tovin, alunperin tarkoituksena oli pitää vain pieni tauko mutta pidempi levähdys teki vain hyvää.

Kiiskillä pettivät hermot vessareissuni aikana ja jatkoimme matkaa vauhdilla. Pitkästä aikaa koira haukkui perääni jätettyäni sen yksin leiriin hetkeksi. Vastaan tulleet porot kiinnostivat ja koira sinkoili edestakaisin niille vinkuen.

Laskin yhdentoista variksen ja korpin kaartelevan ilmassa, lähistöllä oli varmasti raato. En tahtonut edes arvailla minkä raato sai aikaan moisen yleisötapahtuman polun läheisyydessä.

Isovarpaiden pohjia hiersi. Muuten jalat ja selkä voivat hyvin. Kuntoni on selvästi parantunut kesän ensimmäiseen patikkaan verraten. Kuljimme retkeilyreitin vedenylityspaikan ohitse suoraan nelostielle ja patikoimme sen vierttä kirkon parkkipaikalle josta J lasten kanssa nouti meidät kotiin.

Vastoin epäilyjäni en pelännyt pimeää. Hetkeksi mielikuvitus lähti laukkaamaan, mutta muiden vaeltajien läsnäolo ja kaunis kuu auttoivat unohtamaan möröt ja pimeydessä vaanivat sarjamurhaajat sekä muut potentiaaliset häiriköt. Patikan jälkeen kipinä lähteä pidemmälle yksinvaellukselle vain kasvoi sekä mielenkiinto talvivaeltamista kohtaan heräsi voimakkaampana.

Kosteassa teltassa nukkumisesta sain palkinnoksi sitkeän flunssan. Kuume ei ole sentään noussut, mutta tämä sisällä istuminen saisi jo riittää…

 

Vaellusreittivinkki Kaldoaivin erämaahan

DSC_0804 DSC_0815Kaldoaivin erämaa on maastoltaan upea ja ehdottomasti the paikka, jonne jonain kauniina syksynä vaeltaisin – kunhan rohkeutta olisi lisää. Taidan kerätä rohkeutta pidemmälle yksin vaellukselle vielä helpommilla, kävijämääriltään suuremmilla paikoilla ennen kuin uskallan lähteä sooloilemaan kentättömille alueille.

Karttoja selailemalla ja paikan päällä vierailtuani olen kuitenkin muodostanut jo selvän reitin jota vaelluksellani noudattaisin. Urakkani puolivälissä on paikka jonka tahdon esitellä teillekin, ennen kuin itse pääsen sinne seikkailemaan.

Suunnitelmissani vaeltaisin  Njállavárrista lähtevää mönkijäuraa pitkin avotunturissa Várdoaivin ja Geinnodatoaivvien ohitse Njuohkarin mystiselle seitakivelle. Seitakiven viereiset, hiljaa seisovat poromiesten kämpät kertovat alueen olevan edelleen kovassa käytössä. Kämppien jälkeen kulkisin mönkijäuran risteyksestä länteen ja sieltä kuolleen koivumetsän läpi suurjännitelinjoille.

Njuohkarjärven länsipuolella kulkee joki lompoloineen joka jatkuu etelän pienemmistä järvistä Goalmmátjávrille saakka. Kutsun paikkaa kalastusparatiisiksi, kartoissa sillä ei ole nimeä. Joen koko vaihtelee, suurjännitelinjan alla se muuttuu leveäksi virraksi jonka yli pääsee kahlaamaan mönkijäuran kohdilta ja etelässä se on kapea, todella syvä haukien piilopaikka.

DSC_0867 DSC_0870
DSC_0818Lempinimi kalastusparatiisi voi olla hieman harhaanjohtava. Me emme ole paikasta saaneet paljoakaan saalista, purotaimenta ja haukia lähinnä. Silti joka kerta tuolla on käytävä pilkillä ja heittelemässä. Kaipa paikan viehättävyys on syy miksi palaamme sinne kerta toisensa jälkeen.

Joen mutkassa on paljon käytetty nuotiopaikka jonka viereen mahtuu teltta jos toinenkin. Lompolot ovat syviä ja kirkasvetisiä, jos malttaisi seisoskella rannalla kauemmin näkisi varmasti kalojen uiskentelevan ohitse. Suurjännitelinjan läsnäolo on hieman tunnelmaa latistava, mutta mitä pidemmälle pohjoiseen joella jatkaa, sitä vähemmän sitä näkee.

Joen ympäristö on itäpuolelta helppokulkuista heinikkoa ja paljasta tunturipaljakkaa.

Nautittuani kalastusparatiisista jatkaisin matkaani ylittämällä joen ja kulkemalla luoteeseen pounikkoista maastoa myöten Beaivv Ándaras jávrille. Sen hiekkapohjaista rantaa pitkin olisi pakko kahlata varpaisillaan ennen vaelluksen jatkamista.

DSC_0805 DSC_0825
Beaivv Ándarakselta vaeltaisin Vuokŋoliin Goahtejávrin ohitse mönkijäuraa pitkin kohti Báršin pyöreälakista tunturia. Se näkyy kalastusparatiisiin saakka. Báršilta matka jatkuisi Vetsikkoon ja sieltä ihmisten ilmoille kotia. Yöpymispaikat valitsisin jaksamisen ja maisemien mukaan.

Alue on jokaisena vuodenaikana kaunis – talvella lumiset tunturit tuntuvat jatkuvan loputtomiin ja kaamoksen jälkeen auringonlasku värjää Geinnodatoaivvien kyljet upeilla väreillään. Maaruska pääsee alueella oikeuksiinsa kun puissa ei ole paljoa lehtiä tunturimittareiden tuhotöiden takia.

Alueella varmasti vaelletaan paljon, vaikkei muita retkeiliöitä tuolla olekkaan tullut vastaan, roskat ja kengänjäljet kertovat omaa tarinaansa.

Talvella paikalle voi hiihdellä merkittyä moottorikelkkauraa myöten, reitti alkaa Utsjoen keskustasta ja päättyy Nuorgamiin. Alueella ei ole huollettuja autiotupia tai laavuja.

Patikka yöttömään yöhön / Skoarrajávri

DSC_0194 DSC_0198
DSC_0201Otin ehkä näin ensimmäiseksi rinkan kannoksi liian raskaan reitin kuljettavakseni. Lähdin nousemaan kohti Skoarrajärveä Nuorgamintien varrelta, Peuran jälkeiseltä levikkeeltä. Levikkeeltä lähtee yksityisen porukan laittamat auraustikut kohti Skoarraskaidin tasankoa, niitä seuraamalla pääsee pitkälle mikäli tahtoo nähdä paikan. Skoarrajärvelle päästäkseen tarvitsee tosin karttaa sen piileskellessä tunturien välissä.

Aikaisemmin olen kulkenut järvelle suoraan vaivaiskoivikon läpi, oli mukava kulkea valmiiksi tallottua reittiä pitkin. Päästessäni poroaidan portille yllätin poron makoilemasta edessämme. Huvitti, kun olin ensimmäinen joka hoksasi tilanteen ja koirani Kiiski viimeinen. Poro nousi meidät huomattuaan ylös ja pinkoi metsään karkuun. Seurasin jonkin aikaa sen juoksentelua ja kuljin portista läpi.

Nouseminen alkoi tuntua pohkeissa. Oletin, että kiipeäminen ylös jyrkkää rinnettä olisi tuntunut pahemmalta. Skoarraskaidin rinteessä on lukuisia tasanteita joiden jälkeen jyrkät nousut jatkuvat. Suurin tasanteista on täynnä lähteitä ja pieniä ojia, väsyneenä nousemisesta katselin varuilta kohtia joihin saisin telttani tarvittaessa suojaan tuulelta. Päätin kuitenkin sinnikkäästi jatkaa.

DSC_0202 DSC_0204
DSC_0212
Helpointa päästä Skoarrajärvelle on nousta suoraan Skoarraskaidin huipulle. Väsyneenä lähdin kuitenkin kiertämään sitä ja epähuomioissani päädyin toiseen tunturin rinteessä olevaan kuruun. Tajusin mokani vasta kurun pohjalla ja turhautuneena istahdin kivelle lepäämään. Kiertoreittini takia minulla oli nyt enemmän kiivettävää kuin mitä suoraan huipulle mentäessä olisi ollut. Kiiski istahti viereeni ja tarjosi tassuaan tsempiksi. Katselin kurun pohjalla kulkevaa puroa ja päättelin lähialueen hirvien käyttävän sitä juomapaikkana.

Maasto suurimmalta tasanteelta järvelle on puurajaan saakka kivikkoista ja hankalakulkuista. Päästessäni puurajan yläpuolelle huokaisin tyytyväisenä. Suuret kivenlohkareet kertoivat minun olevan lähellä päämäärääni.

DSC_0217 DSC_0223
DSC_0240
Suurien kivien lomassa kävellessäni löysin kauniin lammen. Lampi näytti juuri sellaiselta kuuman kesäpäivän helpottajalta, että haaveilin jonain päivänä patikoivani sille uimaan. Lampi oli kuin kattohuoneiston uima-allas maisemineen. Harmi ettei lämpötila taida yltää samoihin asteisiin.

Skoarraskaidi on hauskan muotoinen tunturi. Sitä ei uskoisi yhdeksi suureksi kohoumaksi, vasta kartasta katsoessa sen koon ymmärtää. Skoarrajärvi taas vaikuttaa olevan pienen mäennyppylän juurella – mäki on tosiasiassa Skoarraskaidin huippu. Skoarrajärven rannalla unohtaa olevansa korkealla, vieressä kohoava kartoissa nimeämätön tunturi tuo kauniin erämaajärven tunnelman.

Skoarrajärvi oli ensimmäinen paikka johon J:n kanssa lähdimme telttailemaan. (Tässä linkki hyvin laadukkaaseen postaukseen retkestä vanhan blogini puolella) Skoarrajärvellä nukuin myös ensimmäisen yöni yksin luonnossa (Linkit tässä & tässä) ja nukuin myös ensimmäistä kertaa lumihangessa samaisella järvellä (ja linkki)

DSC_0233
DSC_0241
DSC_0237 DSC_0232
Järvelle päästyäni katselin ympärilleni. Järven maisemat ovat upeat. Ensitöikseni laskin rinkan ja kaivoin esiin Kiiskin vaijerin jonka päässä koira saa tassutella leirini lähellä. Yllätyin kuinka rauhallisesti Kiiski haisteli mättäitä ja seurasi teltan kokoamista – yleensä se kiskoo vaijeria ja itkee perääni.

Pikkuhiljaa jännitys alkoi vallata mieleni. Entä jos kummun takaa tulee karhu? Tai hirvi? Hirvi luultavasti säikähtäisi ja juoksisi karkuun. Kolistelin kattiloita yhteen hakiessani vettä järvestä. Katselin koko ajan ympärilleni ja yritin rauhoittua. Ärsytti.

Lämmitin vettä valmistaakseni viime kesänä ostetun lohipastan. Siinä on vielä syksyyn asti päiväystä. Sekaan lisäsin itse kuivattua tonnikalaa – oli yllättävän hyvää! Mukanani oli myös skumppaa jonka nautiskelin teltan sisällä Tehyn lehteä lukiessani. Jännitys alkoi lievittyä. Kiiski makoili jalkopäässä silmät ummessa.

Päätin itsekin pistää nukkumaan. Uni ei tullut aivan heti, mutta tiesin nukkuneeni kun havahduin yhtäkkiä hereille kovaan tärinään.

Käänsin kylkeä. Tärinä ei loppunut. Tuntui, kuin olisin umpijäässä. Pidin silmäni kiinni ja yritin kietoa makuupussia ympärilleni. Yritin kutsua Kiiskiä viereeni tuloksetta. Tunsin kuinka Trimmin teltan verkkokankaan läpi tuuli puhalsi telttaani. En ollenkaan tajunnut lähtiessäni, ettei Trimmin teltta toimi tuulisella kelillä. Korkeintaan hyvän makuupussin ja kesäkelien aikaan.

Aloin kuumeisesti pohtimaan seuraavaa peliliikettäni. Kello oli kaksitoista, keskiyö. Aamulla hirvet olisivat liikenteessä. Pelko eläimiä kohtaan alkoi jälleen nostella päätään ja tokkurassa mietin olisiko parempi jäädä leiriin lämmittelemään vai lähteä kävelemään autolle päin vielä kun on energiaa – ja mahdollisesti kohdata laumallinen hirviä. Mietin myös, jaksaisinko aamulla kävellä autolle kun vauvan takia yöunet ovat kotonakin katkonaisia. Päädyin pakkaamaan kamppeeni.

DSC_0245 DSC_0264
DSC_0271
Olin yllättävän pirteä 1,5 tunnin yöunista huolimatta. Pakkasin teltan sisällä kamppeeni Kiiskin nukkuessa. Noustessani ulos katsoin taivaalle – aurinko pilkahteli pilvien lomasta. Mielialani koheni oitis, mahtava tilaisuus patikoida yöttömässä yössä. Käännyin ja näin rannassa liikettä, sydämeni jätti varmasti lyönnin väliin. Kuovi, pikkukuovi luultavasti, puuhasteli rannassa. Katselin sen puuhia samalla kun kokosin teltan ja sulloin tavaroita rinkkaan. Jossain vaiheessa se oli kadonnut rannasta ja matkani kohti autoa alkoi.

Soitin J:lle kummulta ja kerroin palaavani kotiin. Taivas oli kuin maalattu ja sen innoittamana päätin kulkea itäisen kurun reunamaa pitkin. Tuuli oli Skoarraskaidin huipulla kova, se ei haitannut kulkuamme. Kiiski haisteli tuulen suuntaan ja yritin kovasti nähdä mitä se haistoi. Skoarraskaidin huippumerkillä pysähdyin ja tiesin, että valintani lähteä kotiin päin oli oikea! Naureskelin iloisena, kuina positiiviseen suuntaan retkeni kääntyikään palelemisen johdosta. Yöttömän yön maisemat hiljaisessa Tenojoen laaksossa olivat kauniit. Niin kauniit, että tuskin koskaan tulen näkemään vastaavaa.

Kiertelin suurien kivien välissä alas tasanteelle kohti aurausmerkkejä. Näin autoni jo kaukaa ja suuntasin suoraan poroaidalle jonka ali pujotin rinkan ja itseni, en jaksanut kävellä portille saakka. Kiiski hyppäsi auton takakonttiin ja pisti heti makuulleen. Rinkan nostin sen viereen ja istahdin etupenkille juomaan järvivettä pullostani.

Ei huonompi reissu.

Pst, tajusin kotiin päästyäni kuinka absurdi pelkoni suuresta hirvilaumasta oli. Tätä kirjoittaessani luin myös postauksen ensimmäisestä yöstäni yksin luonnossa, samat pelot näyttävät kummitelleen tuolloinkin. Ehkä seuraava reissu on pelottomampi.