Muualla Lapissa: Kiilopään valloitus

DSC_1126
Ollessamme Nuku yö ulkona – tapahtumassa Inarissa tahdoin käyttää tilaisuuden hyödyksi ja kiivetä Kiilopää- tunturin huipulle. Tunturi on huimat 546 metriä korkea ja näyttää lähtöpaikalta hyvin korkealta ja vaikeasti saavutettavalta pienelle lapselle.

Ulkonäkö hämää. Kiilopään huipulle menee useampi polku, kuljimme lähtöportilta suorinta ja helpointa reittiä pitkin. Matkaa kertyi suuntaansa noin 2,5 kilometrin verran. Kulkeminen oli 4 vuotiaalle lapsellekin helppoa tasaisen polun, lukuisten taukopaikkojen ja portaiden ansiosta. Jos oikein muistan, muutama vuosi sitten polulle pystyi itse kantamaan sankolla hiekkaa, joka levitettiin ja tasoitettiin kuljettavaksi. Oikaiskaa, jos olen väärässä!

Kiilopää on Urho Kekkosen kansallispuistossa ja on täten suojeltua aluetta. Valmiilla merkityillä poluilla kulkeminen ehkäisee maaston kulumista.

DSC_1119 DSC_1123
DSC_1130DSC_1132Puoli kahdeksalta Nuku yö ulkona – tapahtuman aktiviteettien jälkeen lähdimme matkaan. Pikku-J hieman epäröi myöhäistä ajankohtaa, mutta kulki kamerani kaulassaan reippaasti eteenpäin.

Hämärtyvässä illassa oli tunnelmallista kulkea puurajan yläpuolelle tunturin rinteeseen. Aurinko laski hiljalleen takanamme, pysähtyessämme lepäilemään taukopaikoille seurasimme pilvien värjäytymistä sinisistä punertaviksi.

DSC_1140
DSC_1154 DSC_1157
Tuuli yltyi, mitä korkeammalle pääsimme. Hiljalleen kansallispuiston maisemat laajenivat laajenemistaan ja huipun lähellä pysähtyessämme katsomaan maisemia sumu näytti peittävän lähitunturit.

Riemu repesi päästyämme huipun kivikasan luokse. Tuli jälleen kylmä tuulessa, mutta söimme lupaamani pullat huipulta löytyneellä tuolilla. Maisemat olivat mykistyttävän upeat.

Pikku-J napsi kamerallani jälleen vauhdikkaita kuvia ja hänen pyynnöstään lähdimme kulkemaan alaspäin.

DSC_1164 DSC_1178
Paluumatkalla oli pientä väsymystä ilmassa ja olen useamman kerran Kiilopään valloituksen jälkeen kuullut, ettei Pikku-J ”enää ikinä” lähde kanssani kyseisen tunturin huipulle. Mikä tahansa muu käy.

Kiilopää sopii mielestäni myös pienemmällekin lapselle, mutta kiirettä ei kannata pitää ja mukaan on otettava kantoväline alle kolme vuotiaalle. Riippuu toki lapsesta.

Tunturi on myös talviaikaan suosittu käyntikohde, etenkin revontulien metsästykseen. Olen itse kerran käynyt asiakkaiden kanssa rinteessä etsimässä taivaan loimuja, emmekä olleet tuolloinkaan ainoat paikalle eksyneet.

Postaukseni Nuku Yö ulkona – tapahtumasta.

Sateinen retki Viđđásnjárgaan

DSC_1026 DSC_1023
Onneksi olin pukenut itselleni ja Pikku-J:lle sadevaatetta päälle lähtiessämme syrjäiselle Viđđásnjárgan laavulle. Vettä satoi ja tiheytynyt metsä kastelivat kaiken kulkiessamme pientä polkua pitkin Tenojoen rantaa myöten.

Edeltävästä retkestä Viđđásnjárgaan on kulunut jo muutama vuosi. Tuolloin taisi olla ensimmäisiä aamuja kun maa oli kuurassa.

Poimurit viuhuivat varvikossa vähänväliä, mustikat olivat pieniä ja kirpeitä mutta menisivät hyvin mustikkapiirakassa. Välillä pysähtelin kuuntelemaan outoja ääniä, Pikku-J ja Erätoveri E taisivat aiheuttaa suurimman osan niistä.

DSC_1032 DSC_1031
DSC_1030
Metsä oli kaunis sateellakin, pisarat tipahtelivat koivujen lehdiltä sammaleelle. Ainoastaan Norjan puolella jyrisevät rekat pilasivat tunnelmaa.

Matka laavulle tuntui kestävän edeltävää kertaa kauemmin. Varvikot tyhjenivät vähäisistä marjoista vauhdilla ja pojan kanssa ihmettelimme pienen sammakon puuhia mättäällä. Polulla oli paljon hirven papanoita ja katkenneita nuoria mäntyjä. Pikku-J:n metelöinti oli varmasti karkoittanut läheltämme kaiken elävän joten tälläkään kertaa emme tulisi törmäämään metsän eläimiin.

Erätoverin punainen takki vilahteli metsästä kulkiessamme edeltä. Pojalla oli kiire laavulle juomaan mehua.

Pian metsästä alkoi pilkahdella jotain tummaa. Jännittyneenä pohdin joko viimein oltaisi perillä ja kyllä- yhtäkkiä polku kaarsi kiven taakse ja eteemme paljastui avoin laavun piha. Viđđásnjárgan laavu ja nuotiorinki ovat siistit ja viihityisät syrjäisestä sijainnistaan huolimatta.

Kodalla joimme mukilliset teetä ja lueskelin vieraskirjaa. Laavulla on kävijöitä, etenkin lohestusaikaan kesällä. Edeltävä vierailija kertoi yöpyneensä paikalla, ainakaan talvella laavu ei toimi lämpimänä suojana oven viiden sentin raon takia.

Paluumatkalla kastuimme sään huononnuttua entisestään. Oikeastaan sade ei tee kelistä huonoa jos on pukeutunut asiallisesti, meiltä puuttui sateen kestävät housut. Poimureista löytyi mukava määrä mustikkaa, pojan poimuriin oli eksynyt ”käpyläkin”.

Sateisten päivien jälkeen mekin täällä pohjoisessa ollaan saatu nautia auringosta ja lämmöstä. Tänään kävin Geologisella polulla ja yllätyin ruskan määrästä. Oletin että ruskaa päästäisiin nauttimaan vasta syyskuun puolivälissä mutta tänä syksynä se taitaakin olla aikaisessa.

Iltapala Ellin polulla

DSC_0675Blogissa on ollut jälleen hieman hiljaista, kun olimme etelämmässä sukuloimassa. Halusin heti kotiin päästyämme lähteä retkelle mutta autossa istuminen ja vauvan kanniskelu saivat selkäni sen verran kipeäksi, että olen lähinnä yrittänyt jumpata sitä kuminauhalla, rullalla ja tenssillä kuntoon. Tänään viikonloppua vasten hain terveyskeskukselta apua vaivaa ja toivon, että jo ensi viikonloppuna pääsisin retkeilemään kunnolla. Olen kuitenkin tyytyväinen ettei rinkan kantaminen ja teltassa yöpyminen ole saaneet selkääni huonoon kuntoon.

J lähti kaverinsa kanssa kalastamaan yön yli Kaldoaivin erämaahan ja jäin lasten kanssa kolmistaan kotiin. Olin jo ehtinyt luvata Pikku-J:lle että veisin hänet ja pikkusiskon syömään iltapalaa luontoon, pohdin kauan kehtaisinko kipeyttää hartijoitani entisestään vauvaa kantamalla. Työkaverini vinkkasi minulle kerran menneensä Ellin polun rattaiden kanssa läpi joten päätin itsekin kokeilla samaa.

DSC_0677 DSC_0680
DSC_0692
Alunperin meillä oli käytössä Oran ikivanhat mummolarattaat, jotka vetelivät etelän reissulla viimeisiään. Löysimme kirpputorilta hyväkuntoiset Emmaljungat ja pistimme vanhat kiertoon.

Emmaljungilla Ellin polun näköalapaikalle kulkeminen oli helppoa. Ylämäissä oli mukavaa vastusta, juurien ja kantojen takia jouduin vain kerran kiertämään polulla. Olin kerännyt kotoa pieniä halkoja mukaani jotta saisimme paistettua makkarat Grumpy stovella. Utsjoella ei ole tällä hetkellä metsäpalovaroitusta, joten uskalsin pistää nuotion pystyyn hiekkapohjalle.

Grumpy stove on muuten hyvä vekotin, mutta siihen saa olla koko ajan syöttämässä pientä tikkua jottei tuli hiipuisi. Saimme kuitenkin paistettua parit makkarat, omani pyöri liekkien seassa stoven uumenissa makkaratikun katkettua joten ainakaan raa’asta makkarasta ei ollut huolta. Poitsu leikki hieman kauempana keppiensä kanssa ja vauva osoitti mieltään rattaissa. Hänkin rauhottui saatuaan tutin suuhunsa.

Ravitsevaksi iltapalaksi nautimme makkaroiden lisäksi vaahtokarkkia ja Domino-keksejä. Pillimehua ryystävä lapsi vaikutti oikein tyytyväiseltä.

DSC_0699 DSC_0694
DSC_0702
Odottelimme stoven jäähtymistä ja siistin jälkemme. Peitin tuhkat ja katsoin, ettei näköalapaikalle jää jälkiä vierailustamme. Lähdimme kävelemään kohti parkkipaikkaa hämärässä metsässä. Kuuntelin pojan tarinointia metsän asukeista ja pohdintaa kauempaa kuuluvista äänistä, vauva on hoksannut äänensä tärisevän hauskasti liikkeessä ja mumisi vaunuissa omiaan.

Ainakin näköalapaikalle pääsee hyvin suurirenkaisten vaunujen kanssa. Ohutrenkaisilla tai kääntyvillä eturattailla en lähtisi.

Kaikkea pitäisi tehdä enemmän, etenkin näitä iltapaloja luonnossa. Eipä se vaatisi muuta kuin viitsimistä.

Tekstini Ellin polusta löydät täältä.

Ailigastunturi ja Tenojoen maisemat

DSC_0141 DSC_0143
DSC_0145
Ailigastunturi, joka kohoaa kylän reunalla on maisemiltaan upea. Samalla näet sekä Suomen, että Norjan maisemat kun kävelet lähemmäs rinteen reunamaa. Huipulta löytyy runsaasti katseltavaa puiden jäädessä alemmas antamaan suojaa hirville ja muille alueen eläimille.

Näin alkukesästä tunturin laella on paljon märkiä kohtia jotka kastelevat pienemmän kulkijan kengät. Huipun länsipuoli on kivikkoinen ja etelän puolella variksenmarjamättäät tarjoavat helpon alustan kulkea. Alueella menee mönkijäura joka soveltuu hyvin maastopyöräilyyn. Talvella Ailigastunturin kupeesta kulkee merkitty moottorikelkkaura.

Syksyllä tunturin huipulla maaruska värittää maisemat punertaviksi. Myös edellä mainitut variksenmarjamättäät kutsuvat marjanpoimijat luokseen.

Ailigas on perheellemme nopea tapa päästä tuulettumaan. Suuret kivet ovat jännittäviä tutkimuskohteita lapsille ja toimivat hyvin taukopaikkoinakin.

Emme pidä koiriamme irti muuna kuin metsästysaikana, joten pitkien taluttimien kanssa tarvitaan tilaa. Välillä nousemme Ailikkaalle saakka ulkoiluttamaan koiria kevyen tunturituulen puhaltaessa viileää ilmaa. Hihnoin varmistamme että pesivät linnut saavat oleskella rauhassa (muistakaa koirien kiinnipitoaika 1.3-19.8 jolloin koirat on lain mukaa pidettävä kytkettyinä. Muunakin aikana on myös otettava huomioon porot.) eikä ole pelkoa että hirvikoiramme Peku painuisi kauas hirvien hajujen perässä.

DSC_0124 DSC_0122
DSC_0153Ailigastunturille pääsee joko kävellen tai autolla Nuorgamintieltä nousevaa Ailikkaantietä pitkin. Autolla kulkemiseen voi lunastaa 5 euron hintaisen tienkäyttöluvan Kylätalo Giisasta. Rahat menevät Ailikkaantien ylläpitoon. Tie on pituudeltaan 2,5 kilometriä suuntaansa ja helppo kävellä.

Ailikkaan maastopyöräreitistä ja muista Utsjoen reiteistä lisää tietoa löydät näiltä käteviltä Maastopyöräreitit Utsjoella – nettisivuilta.

Täältä löydät blogitekstini Ailikkaalta.