Erämaassa käyminen on riskialtista puuhaa – luonnosta saattaa vaikka innostua täysin uudella tavalla!
Oli mahtavaa päästä kunnolla keskelle ei mitään. Edeltävästä kerrasta Njuohkariin on jo lähes parisen vuotta enkä muistanutkaan kuinka kaunis alue on. Viikonlopun vietimme kämpässä, jota käymme huoltamassa pari kertaa vuodessa.
Aikaisemmin olemme matkanneet erämaahan mönkijällä, perheenlisäyksen vuoksi hankittu maastoauto oli kyydiltään paljon mukavampi. Maastouralla matelu oli jännittävää, pelkään istua mönkijän kyydissä muutamassa kohdassa, maastoautolla ne tuntuivat paljon turvallisemmilta. Vähänkin jyrkässä mäessä pelkäsin auton kaatuvan ja suuremmat kivetkin olivat potentiaalisia vastuksia. Joko J osaa ajaa, tai sitten pelkään turhaan.
Vastaamme tuli toinen maastoautollinen porukkaa ja kaksi vaeltajaa. Muuten Kaldoaivin erämaa lepäsi hiljaisuudessa.
Maastoauton jätimme uran päähän ja kävelimme lopun matkaa tuvalle. Kuivan kesän takia suo ei upottanut, pienet poronjäljet parveilivat mudassa ja kuovi kyttäsi rannasta.
J haki kamppeemme veneellä Njuohkarjärven yli samalla kun kartoitin lasten kanssa tuvan ja sen ympäristön kuntoa.
Perjantai – aamuna todella hyvin nukutun yön jälkeen J lähti Pikku-J:n kanssa järvelle kalastamaan. Itse jäin vauvan päiväunien ajaksi siivoilemaan kämpän keittiötä ja nautin rauhasta. Mieli lepää erämaassa.
Pojat saivat saaliikseen hauen jonka nautimme päivälliseksi. Se maistui uskomattoman hyvältä! Pannulla voissa paistettuna perunoiden kera se maistuu taatusti krantummallekin kaverille. Illalla suuntasimme lännessä oleville lompoloille, kutsun paikkaa kalastusparatiisiksi ja seuraavaksi aion kirjoittaa kyseisestä paikasta postauksenkin. Lompoloille kävellään kuolleen koivumetsän läpi, joka on täynnä tunnelmaa. Loppukesästä sinne laskeutuva sumu on mystinen. Tällä kertaa emme valitettavasti päässeet kokemaan sitä.
Kalastusparatiisissa keskityimme syvän ojan tutkimiseen uusi hauki mielessä. Kalasaaliimme jäi pieneksi.
Lauantai- aamu oli sateinen. Pikku-J:n kanssa kuljeskelimme läheisellä suolla Kiiskin jahdatessa myyriä. Hillasato näyttää huonolta, raakoja hilloja löytyi vähän ja saimme syötäväksi alle viisi kappaletta. Aamupäivän käytimme siivoamiseen ja lähimetsässä kuljeskeluun. Löysin lähistöltä jopa rikkoutuneen pullon, onneksi löysin sen ennen koiraa.
Erämaasta muuten löytyy uskomaton määrä roskaa.
Iltapäivästä suuntasimme jälleen kalastusparatiisiin. Kävelimme jokea myöten pohjoiseen, kokeilin mato-onkea muutamassa kohdassa ja J heitteli joen läpi saaliitta. Pikku-J viihtyi koiran kanssa ja ihastui ”järkyttävän isoon” sammakkoon. Kiiski jatkoi myyrämetsästystään. Olen aina epäillyt Kiken olevan henkisesti kissa, nyt se tuli jälleen todistettua.
Kävelimme erämaassa lapselle huimat viisi kilometriä. Vauva nukkui kantorepussa koko reissun ajan. Patikoinnin jälkeen Pikku-J olisi halunnut jäädä vielä ulos leikkimään, mutta lähtikin mielellään isänsä kanssa järvelle kalaan. Jäin ruokkimaan vauvaa tupaan ja nauttimaan jälleen hiljaisuudesta.
Illasta minun oli pakko päästä vielä kerran kauniiseen metsään. Kävelin järven rantaa pitkin kohti suota, pysähtelin katselemaan maisemia ja haaveilemaan vaelluksesta alueelle. Istahdin kaarevan koivun rungolle haistelemaan ilmaa. Selvä syksyn tuoksu leijaili metsässä.
Njuohgárggun kuollut koivumetsä on tunturimittarin tekosia. Siellä laajat alueet ovat kärsineet koivun lehtiä syövän toukan tuhoista, pystyssä mätänevät puut lahoavat yksitellen ja katoavat lopulta kokonaan. Surullista ajatella, ettei tuota metsää ole enää jonain päivänä.
Viikonloppu erämaassa oli jotain mitä meidän perhe kaipasi. Odotan innolla ensi kesää, jolloin pääsemme helpommin taaperoituneen vauvan kanssa telttailemaan ja useammin yöksi luontoon. Suosittelen Njuohgárggun aluetta kalastajille ja vaeltajille, se on mielestäni kauneinta Kaldoaivin erämaata mitä tiedän. Njuohkarjärven pohjoispäässä on seitakivi ja alueelle pääsee Njállavárrista maastouraa pitkin vaeltaen ja pyöräillen. Maastoajoneuvolla kulkemiseen tarvitset luvat.
Erämaan vaeltajatar 