Kaamoksen värit kirkkotuvilla

DSC_1988

DSC_1981
Maanantaisen lumimyräkän jälkeen sateet ovat jatkuneet ja lumilapiolla on riittänyt työtä kotipihassa. Tiistaina loin lunta tuskan hiki valuen 10 kuukautisen vauvan katsellessa rattaistaan puuhiani. Taivas oli lähes pilvetön, ainoat pilvet seisoskelivat etelässä kaukaa tulevan auringonvalon tiellä.

Olin loistavaan aikaan ulkona, pikkuhiljaa taivaan tummuus alkoi punertua ja lilan eri sävyt tulvivat pilvien väleistä. Lumilapio sai lentää hankeen, vauva päätyi turvaistuimeensa ja Subaru kaasutteli kotipihasta kohti kirkkotupia. Tätä en missaisi!

Ajomatkalla tein suunnitelman. Takakontissa on ehkä viime viikonlopulta jäänyt pilkkiahkio lampaantaljoineen, sillä saisin vauvan mukaani kirkkotuville. Nopeasti vaihtunut tilanne ei näyttänyt häiritsevän pikkuista, hieman hämillään hän katseli pilkkiahkiosta kun könysin parkkipaikan korkeaksi auratun lumivallin päälle.

Takakontissa olisi ollut lumikengät. Laiskuuttani lähdin mielummin kahlaamaan hangessa kohti hämärässä tönöttäviä tupia. Ahkion raahaaminen perässä osottautui ongelmalliseksi sen kallistuessa jalanjäljissäni.

Kaikkea ne meidän lapset joutuvatkin kokemaan kun mammansa kanssa kulkevat. No, Pikku-J:kin edelleen lähtee mukaani retkille joten tuskin bebekään tästä paljoa järkyttyy, ajattelin työntäessäni ahkiota pienessä mäessä.

DSC_2032 DSC_2031
DSC_2038-2
Värit olivat todella vaikuttavat. Onnekseni olen päässyt vanhempainvapaalla ollessani ulkoilemaan myös kaamoksen valoisaan aikaan ja saanut kokea nämä piristävät sävyt.

Kuvatessani minulla oli ongelmia asetusten kanssa ja niitä säädellessäni vauva oli innostunut kurottelemaan ahkion laidan yli, tunkkasin ahkion kiinni lumeen jotta säästyttäisiin  lumipesuilta. Kerran hän onnistui dippaamaan itsensä hangessa eikä ollut lumipesusta moksiskaan…

Pihassa tarpominen kävi työstä. Ahkiota piti kuljettaa sivussa jottei se kipannut nurin syvissä jäljissäni. Bebe otti loppuajan rennosti ja makoili höpötellen omiaan jatkaessani kuvaamista. kuljettuamme pihan halki palasimme autolle.

Olen tyytyväinen että lapsetkin ovat päässeet mukaani seikkailemaan jo pienestä iästä lähtien. Poika tuumasi yhtenä iltana eteisessä rakastavansa minua, koska olen niin hyvä tässä. Missä? Ulkovaatteiden pukemisessa jota sillä hetkellä teimme? Retkeilyssä? Yhteisen ajan vietossa?

Vastausta en saanut, mutta tiedän tehneeni jotain oikein.

Lumikenkäretki Geologisella polulla

DSC_1820 DSC_1818
IMG_20191116_130938
Vielä viime viikonloppuna puita koristi kaunis lumikuorrute, tosin pakkaset kävivät loppuviikosta nollassa jolloin lumet sulivat noroina pois oksilta. Onneksi ehdin käydä lumikenkäilemässä Geologisella polulla, joka oli muuttunut sokkeloiseksi alhaalla riippuvien oksien takia.

Ylös nouseminen lumikengin kävi työstä kun samalla sai kyykistyä raskaiden oksien ali päästäkseni tampatulle polulle. Lumikengät luistivat lumen alla piilossa olevien kivien päällä ja vähäisestä pukeutumisesta huolimatta hiki virtasi.

Kiivetessäni muistutin itselleni raskaankin liikuntasuorituksen olevan vain askel lähempänä pitkiä vaelluksia. Mitä enemmän tarvon hangessa, sitä paremmin jaksan ensi kesänä kulkea rinkan kanssa. En muista milloin viimeksi olen kääntynyt takaisin päin reitin rankkuuden takia, nytkin painoin menemään pysähdellen tiedostaen ylhäällä odottavan palkinnon.

Reitti helpottui heti päästyäni geologiselle polulle, jolla talvisin kulkee moottorikelkan jälki. Jälkeä ei vielä ollut, mutta edeltävien lumikenkäilijöiden pohjalla oli mukava löntystellä eteenpäin.

DSC_1827 DSC_1831
DSC_1844
Reitin korkeimmalta kohdalta pystyi näkemään auringon laskeutuvan ja värjäävän pilvet oranssiksi. Pidin hengähdystauon ja hämmästelin lukuisia riekkojen puuhasteluiden jälkiä. Jäljistä päätellen alueella riittää myös kettuja.

Sain kulutettua aikaa parin kilometrin matkalle kahden tunnin ajan. Usein lähden luontoon sillä ajatuksella, etten viettäisi siellä kauaa aikaa vaan ottaisin retken urheilun kannalta, lähes aina päädyn pysähtelemään ja ihmettelemään luonnon tarjontaa.

Ylhäällä tuuli oli tuivertanut lumet pois puista, reittiä alemmas kulkiessani pääsin uudelleen pujottelemaan lumisia käytäviä pitkin.

Lumitilanne oli ihanteellinen lumikengille – se ei upottanut liikaa, suksille maasto oli vielä turhan kivinen. Paikoittain myös pitkävartisilla talvikengillä olisi päässyt kulkemaan hyvin.

DSC_1849
DSC_1847
Kalkujoen kodalla oli hiljaista, sinne ei näyttänyt menevän yhtiäkään jälkiä. Johtalanvárrilla ei ollut edelleenkään liikettä, vaikka joka ikinen kerta polulla vieraillessani jään tuijottamaan sitä toivoen näkeväni edes poron kulkevan sen rinnettä pitkin.

Laskeutuessani Annakurua pitkin haikailin suksien perään. Sukset ovat mielestäni ehdottomasti paras tapa liikkua luonnossa talvella, rinteiden ylösnousua lukuunottamatta kaikki käy niin vaivattomasti. Oikeasti en edes uskaltaisi laskea Annakurua kuin puoleen väliin saakka, silti kantaisin sukset kainalossa alas asti mielummin kuin löntystelen sen lumikengin alas.

Viikon aikana auringonvalon määrä on vähentynyt huomattavasti, enää en ehdi arkisin valoisaan aikaan retkeilemään. Onneksi pimeäprojekti on ja elää, vielä tarvitsen pientä rohkaisua jotta uskallan yksinkin kulkea metsässä pimeällä. Ensi tiistaina aurinko laskee viimeisen kerran ja seuraavan kerran näemme pilkahduksen siitä tammikuun puolessa välissä. 51 päivää kaamosta on jälleen edessä, mielenkiintoista nähdä miten nämä rikkonaiset vauvayöt vaikuttavat jaksamiseen.

Tänä viikonloppuna on tarkoitus käydä viimeisellä retkellä ennen kaamosta. Jälleen yksi ajanjakso alkaa olla lopussa.

52 päivää kaamosta

DSC_7007
27.11. aurinko ei enää nouse horisontin yläpuolelle. Tai no, monessa muussa kunnassa ympäri Suomea näin tapahtuu jatkossakin, mutta täällä meillä pohjoisimmassa kolkassa vuoden pimein aika kestää hyvin pitkään… Meillä on sentään se etu, että poikeuksetta joka vuosi tähän vuoteen mennessä maa on jossain vaiheessa kaamosta peittynyt valoa heijastavaan lumeen joka saa kaamoksen tuntumaan paljon valoisammalta kuin se tosiasiassa onkaan.

Etelä-Suomessa aurinko nousee taivaalle joka päivä, pilvien takaa sitä valitettavasti ei joka hetki pääse ihailemaan. Lumeton, pimeä talvi on varmasti mälsempi kuin lumellinen pimeä. Uskoisin näin.

Tämä on kuudes kaamokseni ja viime vuotinen oli ensimmäinen, joka tuntui lyhyeltä ja valoisalta. Ensimmäinen kaamos oli shokki – en ollut ajatellutkaan, että aurinko ei tosissaan nouse taivaalle _ollenkaan_. Ensimmäinen kerta kun aurinko nousi taivaalle oli mahtava – sitä oli tosissaan kaivattu.

DSC_7244
DSC_7322
Kaamoksella töissäkäynti ja ulkoilu saa arjen luistamaan, upeat revontuli-illat piristävät ja säännöllinen ulkoilu lasten kanssa pakottaa aikuisenkin ulkoilemaan.

Lapset ovat havainnoinneet kaamosta siten, että luulevat nukkumaanmenoajan tulevan nopeammin. Etenkin, jos eivät osaa lukea kelloa. Heillä on ollut hankala hahmottaa ajankulua kun pimeää on jo kahden jälkeen iltapäivällä. Monet kerrat ollaan yllätetty lapset kertomalla, että vielä on vaikka kuinka kauan aikaa leikkiä ennen iltatoimia.

Entäs se kyselyikä? Minne aurinko menee? Miksi aurinko nousee ja laskee? Yritäppä siinä selvittää kolmeveelle, mikä kaamos on. Olen yrittänyt kertoa kaamoksesta pojalle mahdollisimman ikätasoisesti, että koska talvi tulee, aurinko menee nukkumaan ja herää taas keväällä. (Oikeasti en ole jaksanut alkaa selittämään maapallosta ja sen liikkeistä -”mamma, mikä on maapallo?”- + 100 muuta jatkokysymystä.)

Jos pystyisin (ja olisi lunta), hiihtäisin halki  kaamoksen. Esikoisen raskausaika oli kaamoksella rankka (2. kaamokseni), tällä hetkellä en näe pimeyden vaikuttaneen lainkaan mielialaan.  Saa nähdä miten käy, kun tällä hetkellä en pysty kävelemään tasaisellakaan maastolla pitkiä matkoja, luonnon läsnäolo jää siis minimiin.

DSC_7155Muutamat lähes itseselvät vinkkini kaamoksen selättämiseen:

  • Ulkoile!
  • Näe ystäviä, harrasta, poistu kotoa
  • Tuo arkeen valoa: kynttilät, nuotiot, kaamos/jouluvalot
  • Aloita uusi harrastus, joka ei ole riippuvainen kelistä (esim. käsityöt, leipominen)
  • Käännä kaamos positiiviseksi asiaksi (10 syytä iloita kaamoksesta)

Lupaan raportoida kaamoksen päätteeksi, miten pärjäsin ilman säännöllistä retkeilyä ja ulkoilua. Laskettuun aikaan on 74 päivää, josta 52 menee pimeydessä… Kaamos voi tuntua tänä vuonna hyyyyvin pitkältä.

Kaamos on ohi!

DSC_7395 DSC_7383
DSC_7375
17.1 aurinko pilkahti horisontin yllä Utsjoella. 52 vuorokautta kestänyt kaamos päättyi lyhytkestoiseen valonpilkahdukseen.

Ihan vielä aurinkoa ei täältä kylän pinnalta näe, mutta päivien valoisa aika pitenee vauhdilla. Pimeät pakkaspäivät vaihtuvat häikäisevään hangen kimalteluun, kohta saa tosissaan alkaa etsimään aurinkolaseja eteisen kaapista!

DSC_7365 DSC_7384
DSC_7400
Kävin 14. päivä lumikengin geologisen polun huippumerkillä, josta kuvat nappasin. Huipulla tuuli yltyi mahdottomaksi ja kuvien saaminen oli aikamoista taistelua kun samalla sai pitää sekä piposta että kameranjaloista kiinni.

Mie melkeinpä voisin sanoa tykästyneeni jopa enemmän hiihtämisestä kuin lumikenkäilemisestä tänä vuonna! Olenkin jo aikaisemmin maininnut etsiväni itselle uusia suksia, lopulta päädyin lukuisten mielipiteiden ja nettikaupan ohjeistuksen perusteella Oac XCD 160 karvapohjallisiin suksiin! Aluksi olin lyhyempien kannalla, mutta koska haen enemmän välinettä hiihtämiseen kuin lumikenkäilyyn, 160 senttiset ovat itselleni mahdollisesti ne sopivimmat sukset. Ja mitä parasta, niihin tulee ea-bindingit, eli melkeinpä mikä tahansa talvikenkä sopii niihin (elikkä jos J:n kenkä mahtuu siteisiin, hänkin voi käyttää niitä riekkometsällä) eikä erillistä monoa tarvita.

Toivottavasti jo ensi viikon perjantaina pääsisin testaamaan niitä, ja muutaman kokeilukerran jälkeen kirjoittamaan tänne arviota niistä.

Hyvää alkanutta viikkoa!