Kaamos – lumikenkäretki lähimaastoon ja yö kodassa

DSC_6217

Muut kaamosaiheiset postaukseni

Utsjoella kaamos kestää 52 vuorokautta marraskuun lopulta tammikuun puoleen väliin saakka. Tällä hetkellä olen sujut kaamoksen kanssa, päiväunia nukkuvan taaperon vanhempana valoisaan aikaan ulkoileminen valitettavasti osuu juuri unien ajalle, muuten en kaamoksesta keksi mitään valitettavaa. Hämärä aika on noin kymmenestä kahteen saakka, muuten onkin pimijää.

Kovien pakkasten hellittäessä oli pakko päästä luontoon. Aluksi suunnittelin lähteväni hiihtämään mutta autoa sääliessäni päätin lähteä lähirinteeseen lumikenkäilemään. Rinteessä ei vielä mene kelkanjälkeä jota pitkin pääsisi liukulumikengilläkin, jyrkissä kohdissa lumikengät ovat muutenkin parempi vaihtoehto.

Pakkasta oli -22 astetta ja onnistuin pukeutumaan oikein, mikä oli yllättävää talven ensimmäisillä paukkupakkasilla.

DSC_6215
DSC_6214
DSC_6225

Rinteessä puuskutti. Tahdoin välttämättä nousta ylös saakka tasanteelle katselemaan Tenoa. Pidin paljon taukoja, seurailin riekkojen tuoreita jälkiä niitä näkemättä. Jossain lähistöllä oli varmasti parvi.

Sattumalta katsoin Norjan rantaa ja erotin pellon reunalta kaksi hirveä. Ne kävivät vuorotellen maaten, aivan kuin odotellakseen joen lopullista jäätymistä päästäkseen Suomen puolelle. Seurailin niiden makoilua jonkin aikaa ennen kuin jatkoin matkaani. Olin haltioissani, ei tarvinut kauas lähteä kotoa hyvän mielen perässä.

Hanki kantoi tuulen puhaltamilla kohdilla hyvin. Vaivaiskoivut eivät enää tarranneet lumikenkiin ja kaunis jääriite puissa tekivät maisemista satumaiset. Missasin kaamoksen kauneimmat värit noin puolella tunnilla, taivaalla oli rinteelle saapuessani vielä hieman vaaleanpunaista jäljellä. Lähestyvä sininen hetkikin kelpasi oikein hyvin.

DSC_6223
DSC_6237
DSC_6242

Tasanteella ei näkynyt jälkeäkään eläimistä. Lumikenkäilin jonkin matkaa kohti Kaldoaivin erämaata kylmän hiipiessä iholle. Päätin käväistä mutkan tasanteen reunalla ennen kotiin paluuta. Sukset olisivat olleet ylempänä loistava valinta, olisin jaksanut käydä pidemmälläkin. Hirveä kaipuu hiihtoretkille iski, olisipa jo kevät ja kantohanki! Pystyin kuvittelemaan itseni matkalla kohti kauempana piilottelevaa Jeagelveaijávria.

Pysyessäni liikenteessä varpaita ei paleltanut kuin niiden kärjistä. Jalkani ovat ongelmalliset, ne saattavat kohmettua tunnottomiksi sisälläkin. Oli ihme, etteivät ne olleet umpijäässä kotiin päästessäni. Oli hyvä pysyä jatkuvasti liikkeellä.

Paluumatkalla alas sukeltelin koivujen oksien lävitse riekkojen jälkiä seuraillen. En enää erottanut hirviä rannalta.

IMG_20211126_232122__01
IMG_20211126_232828__01

Illemmalla päätin yöpyä kotipihamme kodassa. Ulkona oli -25 astetta, kodassa hieman lämpimämpi lumipeitteen takia. Nukuin -19 comfortin makuupussillani ja Jervenin fjelldukella. Minun piti testata ilmapatjaani eristepatjan kanssa, mutten saanut rullattua sitä auki – se oli jäätynyt! Hain porontaljan jonka avulla pysyin lämpimänä aamu viiteen saakka, kuuden jälkeen hiippailin sisälle.

Yöllä heräsin ensin pari kertaa omaan kuorsaukseeni ja jossain vaiheessa aamuyötä kovaan pamaukseen. Ensiksi mietin pitäisikö huolestua, mutta päätin jatkaa uniani. En edes aamulla muistanut koko ääntä ennen kuin puolisoni kertoi Utsjoella olleen kunnon jyrinät yöllä. Norjan puolella oli ollut 2,5 magnitudin maanjäristys! Aika hauska, että olin näinkin kaukana kyliltä herännyt pamaukseen. Aamuyöstä kieräksi säätämäni aukko oli reunoiltaan jäätynyt, tunsin kuinka hengitysilmassa sulava riite tipahteli nenänpäähäni. Aukosta puski kylmää ilmaa sisälle pussiin, edes jalkopäähän potkimani untuvatakki ei lämmittänyt enempää nostaessani sen yläkropan suojaksi.

Onneksi rohkaistuin yöpymään ulkona vaikka alunperin olin sitä mieltä etten uskalla sairasteluiden jälkeen. Kova, kylmä pakkanenkin tuntui vastenmieliseltä. Päivän ulkoilut näyttivät ettei pakkasta tarvitse pelätä, oikeilla varusteilla pärjää.

Tahtoisitteko jonkinlaisen esittelyn tuosta Jervenin tunturiviitasta?

Kaamoksen loppupuolta

DSC_4641
DSC_4642
DSC_4634

Ette varmaan usko, mutta uskokaa pois! Minulla on pieni kaamoskaipuu jo nyt, vaikka aurinko nouseekin seuraavan kerran vasta 16. päivänä tammikuuta. Vuosi vuodelta kaamos sujahtaa nopeammin ohitse.

Hämärä, eli aika jolloin ulkona näkeekin jotain, on jo nyt pidentynyt. Moisio.net:n mukaan hämärä kesti 5.1 neljän tunnin ja 52 minuutin verran. 25.12 hämärää kesti neljän tunnin ja 16 minuutin verran. Pieni, mutta lopulta suuri ero!

DSC_4639
DSC_4646

Pilvetön kaamospäivä on kaunis. On onni kun vapaapäivä osuu kohdilleen ja päiväuniajan retkihetkellä pääsee nauttimaan talven ainutlaatuisista väreistä.

Haaveilin Utsjoen Geologisen polun kulkemisesta suksin, mutta Oacin suksieni karvat ovat sen verran kuluneet etten päässyt rinnettä ylös enkä ylipukeutuneena jaksanut lähteä kävelemään polkua pitkin ylös. Sukset lähtivät tehtaalle huoltoon ja meikälikka Nuorgamin Skaidijärvelle.

En ollut ainoa joka ajoitti retkensä oikein. Pakkasta oli 15 asteen verran, silti porukkaa oli liikkeellä enemmän kuin kesäaikaan. Kasvoja kipristeli, sormia palelsi jatkuva kännykällä kuvaaminen. Untuvatakki hikoilutti, miksen koskaan muista että sen ja toppahousujen yhistelmä ei ole hyvä?

DSC_4651
DSC_4647
DSC_4649

Kodalle kulki hyvin tampattu polku. Jäljistä päätellen vierailijoita oli riittänyt. Kuljin hieman hangenkin puolella, lunta riitti juuri ja juuri lyhytvartisten kenkieni suulle. Lumikenkäily noin vähällä lumella olisi ollut mälsää, hyvä vain etten hakenut niitä lainaan. Suksillekaan lumitilanne ei olisi ollut otollinen hangen alta pilkistelevien kivien vuoksi.

Kota oli lämmin, kamiinassa hohkasi kunnon hiillos. Vieraskirja oli täysi kantta myöten, en saanut jätettyä terveisiä seuraaville tulijoille. Join vuoden ensimmäiset termariteet rauhassa hiljaisuudesta nauttien.

Paluumatkalla värit vaihtuivat kirkkaista pastellisen vaaleanpunaiseksi ja lilaksi. Kaunis kaamospäivä läheni loppuaan.

Tämä kaamos jää mieleen väreistään ja siitä, ettei ollut muka aikaa nauttia niistä tarpeeksi usein. Lyhyt ajanjakso on osa luontoa ja sopiva päätös kuluneelle vuodelle. Pohjoisen Lapin vuosi alkaa pikkuhiljaa valaistuvilla päivillä heräten täyteen hehkuun helmikuun puolivälissä.

Kaamos on mörkö josta olen oppinut nauttimaan.

Muita Kaamospostauksia blogistani

Tammikuinen telttayö kotipihassa

IMG_20200104_114140Vuoden 2020 tavoitteenani on olla rohkeampi ja uskaltaa astua kynnyksen yli pidemmälle. Uskaltamisen kynnyksiä minulla on retkeilyä kohtaan useampi ja rohkaistuin heti vuoden alussa ylittämään niistä yhden.

Talvitelttailua olen vältellyt pimeän ja kylmän takia. Facebookin ”Nuku vähintään yksi yö ulkona joka kuukausi 2020” haasteen innoittamana päätin nukkua yön kotipihassamme. Kotipihassa nukkumista en ole aikaisemmin kokeillut kun olen kokenut kämppämme sijainnin rauhattomana liikenteen takia. Eikä toissatalvinen öinen renkaanpuhkonta ole innostanut kokeilemaan ulkona nukkumista…

… Pakkasta oli viiden asteen verran. Kaivelin päivemmällä Pikku-J:n kanssa teltalle paikan hankeen ja vein porontaljan sekä eristepatjan valmiiksi telttaan odottelemaan iltaa.

IMG_20200112_131100  IMG_20200112_131041Odotin keskiyöhön ulos menemistä. Väsyneenä kävin kantamassa kaksi talvimakuupussia telttaan ja puin lämmintä päälleni. Luotin merinokerrastoon, villahousuihin ja -paitaan.

Mörönsyötikseni lähtenyt Kiiski alkoi tuhota porontaljaa heti telttaan päästyään. Kiskoin sen irti ja tarkistin nopeasti taljaan tulleet tuhot. Pihavalo valaisi sen verran että sain tungettua -4 asteen pussini suuremman talvipussin sisään ja sukelsin nukkumaan.

Kiiski mökötti oviaukon vieressä ja pisti kerälle nukkumaan. Pussien sisällä oli lämmin, kylmää hohkasi kyljen kautta sisään kun olin luisunut eristepatjalta pois. Asentoa korjattuani lämpöä alkoi muodostua pussien sisään ja suljin silmäni.

IMG_20200112_133332 IMG_20200112_124612
IMG_20200112_122742Kotipihassa nukkuminen ei ollut niin jännittävää mitä kuvittelin sen olevan. Pihavalo paistoi ärsyttävästi ja laittelin J:lle viestiä viitsisikö käydä sammuttamassa sen. Lopulta tulin siihen tulokseen että valon olisi parempi olla päällä jos alkaisi enemmän jännittämään.

Nopeasti havahduin ahdistavaan kuumuuteen ja riisuin villavaatteet päältäni. Yllätyin kuinka hyvin pussini lämmittivät vaikka ulkona olikin leutoa. Laitoin uudelleen nukkumaan ja odotin Kiiskin reagoivan edes pihalla liikuskelevaan kettuun.

Yöllä heräsin kerran viiden aikaan. Olin yllättynyt ja jatkoin unia kahdeksaan mielelläni. En muista olenko aikaisemmin nukkunut yhtä hyvin teltassa. Aamulla oli ihanaa hengitellä raitista pakkasilmaa ja kuvitella olevansa jossain muualla yötä.

Haasteet on tehty suoritettaviksi ja olen ylpeä ensimmäisestä onnistumisestani. Vaikka yö olikin helppo, en uskonut pääseväni edes alkuun haasteessa. Helmikuuksi haaveilen autiotupayöstä, maaliskuussa lähden hiihtovaellukselle. Haasteen avulla uskon pääseväni eteenpäin yksinvaeltamisessa ja pimeänpelkoni voittamisen kanssa. Edelleen minulla on kynnyksiä lähtä yöksi luontoon – kuten nytkään mikään ei estäisi lähteä leudolla säällä yöksi tunturiin telttailemaan, pelkään pelkkää ajatustakin yöpymisestä yksin pimeässä keskellä ei mitään.

Suosittelen muitakin tutustumaan kyseiseen ryhmään! Olen saanut motivaatiota ja innostusta öihin muiden osallistujien kuvista ja tarinoista. Jos muutkin uskaltavat, miksen minäkin?

Telttakuva kotipihasta päiväsaikaan ennen teltan purkua ja loput kuvat ovat 12.1 hiihtämältäni retkeltä Vuolleseavttetvárriltä. Mainitsemani renkaanpuhkoja ei jäänyt kiinni, mutta meillä on aavistus ettei tekijä enää asu kylillä.

Lumen valtaama luonto kaamoksen loppupuolella

DSC_2087 DSC_2094
DSC_2101
Keskiviikkoinen vesisade kruunasi tämän oudon talven. Marraskuussa talvi vaikutti vielä kulkevan samalla kaavalla kuin pari edeltävää, jos viime vuoden lumetonta alkutalvea ei lasketa, leuto ja runsasluminen joulu-tammikuun aika on kummastuttanut monia.

Sunnuntaina lumikenkäilin ylös Paistunturin erämaan puolelle Geologiselle polulle ja yllätyin lumen määrästä. Ylös polulle kenkäily oli normaalia raskaampaa jyrkässä rinteessä, vuoron perään aurasimme polkua auki Kiiskin kanssa. Pelkäsin ettei tuo koirien lamborghini jaksaisi kahlata töppöjaloillaan pitkälle, sain jälleen yllättyä. Välillä se kulki lumikengissä kiinni ja pian se olikin hihnan salliman matkan päässä seuraamassa ketun jälkiä.

DSC_2108 DSC_2110
DSC_2114
Vaikka vannon liukulumisuksien nimeen, lumikengät olivat sunnuntaille parempi valinta. Jopa paikoilla joissa tuuli pääsee puhaltamaan vapaasti upotti. Kuljin ketun jälkiä pitkin löytääkseni hangen kantavimmat kohdat.

Alun hikoilun takia palelin saapuessani Kalkujoen lammelle. Alkuperäiseen suunnitelmaani kuului pitää tauko kodalla ja nauttia teestä, puntaroin kuuman juotavan ja liikkumisen välillä ja päädyin jatkamaan matkaa pystähtymättä.

DSC_2141

DSC_2133
DSC_2143
Kota uinui paikoillaan lumipeitteen alla. Sen alapuolella seisova opastekylttiryhmä on normaalisti pääni korkeudella, nyt seisoin miltei sen korkeudella. Lunta Annakurussa oli vielä enemmän mitä Geologisen pohjoispään polulla ja sain kulkea lumisen satumetsän halki kohti kylää.

Riekkojen jälkiä parveili puulta puulle kaikkialla kurussa. Onneksemme näimme kaksi vitivalkoista yksilöä niiden lennähteässä lumikiepeistään karkuun. Mäessä pehmeä lumi luisti allani ja mätkähdin takapuolelleni syvälle hankeen. Kamera kaulassa jäin istuskelemaan ja pohtimaan kuinka pääsisin ylös kastelematta sitä, kun reppunikin oli jäänyt hangen vangiksi.

Alas tarpoessa varpaanikin olivat lämmenneet ja sain rauhassa istuskella ennen kuin könysin ylös. Kiiski istuskeli vieressäni ja oli varmasti salaa tyytyväinen hengähdystaukoon vaikka vetikin kunnon hepulit alas pururadalle päästyämme.

En kehdannut kulkea pururataa pitkin lähemmäs kotia koiran kanssa joten riisuin lumikengät koulun pihalla ja kuljimme tietä pitkin loppumatkan. Taakse jäävä oranssin kirjava taivas kieli pian päättyvästä kaamoksesta. 8 päivää enää ja aurinko nousee jälleen!