Aloitin vaellukseni Utsjoen Baddasta ja hiihtelin ensimmäiseksi yöksi Rohtojärvelle. Kerrankin säät tuntuivat olevan puolellani! Tuuli yltyi tasaiseen tahtiin päivien aikana hurjistuen myräkäksi kahden vuorokauden ajaksi. Toisen yön yövyin Erttetvárrin alapuolella josta hiihtelin Gáimmoaivin juurelle kolmanneksi yöksi. Vierailin Guivin huipun alapuolella, harmikseni sää oli sen verran haastava etten nähnyt eteeni mitään, osa päivän matkasta hiihdettiin pelkän gepsin avulla!
Vaellus oli sekä mukavan rento, että haastava. Sain laittaa kaikki talvivaellustaitoni koetukselle ja ilokseni sain huomata vuosien harjoittelun riittävän pidemmille ja raskaammille yksinvaelluksille lumiseen aikaan. Kohtasin matkallani erilaisia suunnistushaasteita, hiostavaa ja kylmää säätä, kovia tuulia ja varjokatoa. Sain huoltaa retkikeittimeni ja todeta viimeisenä aamuna jättäneeni yhden venttiilin löysälle josta osa bensasta oli päässyt yön hiljaisuudessa vuotamaan.
Hiihdin neljänneksi yöksi Akukammille turvaan myräkältä ja viivyin lopulta suojassa vuorokauden ennen kuin rohkenin lähtä kohtaamaan tuulen. Löysin hyvän tuulensuojaisan paikan Akujärven lähistöltä ja ihastuin maisemiin, kolmannen päivän pitkät tasaiset suomaisemat olivat alkaneet jo lähes kyllästyttää mutta mitä idemmäs erämaassa pääsin, sen komeammaksi maisemat kävivät.
Tällä kertaa päätin, etten kirjoita erillistä reissukertomusta vaelluksestani vaan annan kaiken kunnian kuvaamalleni videolle jolla vaellukset tunnelmat pääsevät kaikkiin oikeuksiinsa.
Siitä tietää että reissu on ollut loistava, kun vielä kuukausi vaelluksen jälkeen haikailee takaisin.
Kun aloin suunnitella kaamoksen loppupuolelle ajoittuvaa vaellusta mieleeni hahmottui pimeydessä sohivat otsalamput, pureva pakkanen ja tuulessa juokseva lumi. Pitkät illat teltassa, lumien sulattaminen keittimillä ja nariseva hanki.
Vaellusviikon alussa oli hyvin selvää ettei pakkasesta tarvitse välittää. Huolta aiheutti lähestyvä myrsky ja vesisateet.
Suunnitelma muuttui erämaan läpivaelluksesta tupien läheisyydessä liikkumiseen.
Päivä 1. Vesisade kuutamoyönä
Jätettyämme auton Pulmankijärven eteläpäähän vaelluksemme starttasi Pulmankijärvi – Sevetti hiihtoreitiltä. Vaikka ensimmäiselle yöpaikalle Tsuomasvaaralle onkin vain kolmetoista kilometriä, alun kiertely metsissä ja jyrkät mäet vievät mehut hiihtäjästä. Auton voi jättää vaellusreitin alkupäähän Pulmankijärventien eteläpäähän, sitä ei tosin taideta aktiivisesti huoltaa. Ylös rinteitä menee useampi poronhoitajan ajama kelkanjälki ja etenkin paluumatkalla kannattaa olla tarkkana mitä kautta laskeutuu tielle – olen lähes joka kerta erehtynyt eri reitille eikä tuntemattomien mökkipihoissa ole suotavaa hiihdellä…
Sää oli alkuunsa oikein mukava. Hiihtelimme rauhaksiltaan kuvaustaukoja pitäen lohijoen varrelle lounaalle. Edellämme oli ajellut Metsähallituksen työntekijä moottorikelkalla joten reitti oli avattu ja hyvä hiihtää.
Oli mahtava päästä vaeltamaan pitkästä aikaa seurassa ilman että olin oppaana. Kaverin kanssa molemmilla on jaettu vastuu, tämä näkyi myös pakatessani varusteita – olin napannut mukaani väärän Kaldoaivin kartan. Onneksi kaverillani oli oma kartta mukana!
Suunnitelmamme oli avoin. Säätiedotteet vaihtelivat päivänkin sisällä, joten lähestyvää myrskyä piti pitää silmällä. Kaldoaivin lähelle on ilmestynyt muutama uusi masto joiden ansiosta puhelimen kuuluvuus on parantunut, joka mahdollistaa myös säätiedotteiden tarkemman seuraamisen.
kuva: Erja P.
Illan hämärtyessä tuuli yltyi ja lumisade saavutti meidät. Hiihtelimme viimeiset kilometrit otsalamppujen valossa, pysähdellessä vilu hiipi iholle. Päivä oli ollut lämmin ja reppu selässä hiki virtasi rinteitä noustessa.
Tuvalle päästessämme teimme tulet kamiinaan, vaihdoimme kuivaa ylle ja kävimme tamppaamassa pihalle teltan paikan. Suunnitelmissa oli hyödyntää tupia iltaisin varustehuoltoon ja hengailun merkeissä, yöt viettäisimme teltassa.
Seuralaiseni valmisti mahtavan aterian illalliseksi. Söimme poroa, röstiperunoita ja pikkuporkkanoita puolukkahillolla. Talvivaeltamisessa parasta on ehdottomasti mahdollisuus ottaa mukaan kylmässä säilyviä ruokia. Kuivaamani lounaat eivät olleet parhaimmasta päästä joten herkulliset päivälliset toivat lohtua ketoksi muuttunutta uunifetapastaa lusikoidessa.
Illalla kirjaa lueskellessa ihmettelimme tuvasta kuuluvaa kopsetta. Jokainen retkeilijä on varmasti kuullut vähintään yhden kauhutarinan joltain leiripaikalta, joten naureskelimme kyseessä olevan tupakummitus. Kummitus järjesti meille pientä ilta-aktiviteettia lukitessaan huussin sisäpuolelta lukkoon! Epäuskoisina yritimme kaikkemme eri välineitä käyttäen murtautua huussiin, tuloksetta.
Yllätykseksemme koko yöksi luvattu lumisade lakkasi ja saimme hetken aikaa nauttia kuutamosta. En millään malttanut kömpiä telttaan, nautin siitä että viimeinkin olin takaisin Kaldoaivilla ja edessä olisi upeita päiviä erämaan syleilyssä.
Rakastan talvitelttailemista ja nautin makuupussien lämmössä nukkumista. Uni on paksua ja raikkaan talvi-ilman hengittäminen puhdistaa sielua. Harmikseni en kuitenkaan saanut unta ja yöllä alkanut vesisade ropisi telttakangasta vasten parin tunnin ajan.
Päivä 2. Kevät tammikuussa
Aamulla ei tarvinnut pitää kiirettä. Harmillisesti jouduimme muuttamaan suunnitelmaa ja perumaan haaveet 15 kilometrin hiihtomatkasta länteen, säätiedotus lupasi plussaa ja vesisateita.
Vaelluksilla ruoka maistuu, eikä aamiainen kalpene päivällisille. Puuroa voilla, sokerilla ja pähkinäsekoituksella sekä ruisleipää sulatejuustolla, nam. En kotona jaksa nähdä näin paljon vaivaa aamiaisen eteen…
Hiihdimme Tsuomasjärven halki moottorikelkan jälkeä hyödyntäen moottorikelkkareitille. Hiihtäminen oli mukavaa, edetä pystyi ilman nousukarvoja. Oikaisimme muutamassa kohtaa järvien yli ja ihailimme taivaan tammikuisia värejä. Tunnelma oli outo, kun säätila muuten vastasi kevättä. Kevät tuoksui ja näkyi sulina pälvinä.
Pimeän laskeutuessa taivas muuttui punertavaksi. Tsaarajärvi ei tuntunut päättyvän koskaan ja viimeinkin saavuttaessamme tuvan olimme helpottuneita – vaikka päivämatka olikin ollut lyhyt, lumen hiljalleen alkava sohjoontuminen tuntui jaloissa.
Pystytimme teltan tarkkaan tuulen suuntaiseksi, yöksi oli luvassa kovempia tuulia. Säätiedotteen mukaan tuuli muuttaisi vain hieman suuntaansa seuraavan kahden päivän aikana, joten pystyimme kiinnittämään teltan paikoilleen lujasti ilman että tarvitsi huomioida tuulen suunnan mahdollista muuttumista.
Vesi tippui tuvan katolta ja piha oli luistinrata.
Tällä kertaa päivällisenä toimi valmishampurilaiset pannulla paistettuna. Lämpimässä tuvassa oli mukana köllötellä ja lueskella kirjaa, illalla saimme taas ihailla kuutamoa ennen nukkumaan kömpimistä.
Yöllä satoi jälleen. Oli jännittävää herätä aamulla katsomaan miltä pihapiiri näyttäisi yöllisen vesisateen jäljiltä.
Päivä 3. Kaamos päättyy Nuorgamissa
Aamulla meinasi viluttaa. Tsaarajärven tuvan kamiina ei oikein vetänyt ja tulien teossa sai käyttää niksiä jos toistakin. Tuvan oli selvästi vallannut myyrä, papanoita oli pitkin keittotasoa. Käytimme vain omia ruoanlaittovälineitä pitääksemme bakteerit loitolla.
Vaikka tupa kuinka houkutteli jäämään luokseen, lähdimme innolla etsimään aurinkoa. Oli tammikuun 17. päivä ja kaamos päättyisi Nuorgamissa! Hiihdimme kohti etelää ja pian näimmekin pilkahduksia auringosta – kamerat ojossa hiihdimme yhä kauemmas tuvasta, lähemmäs kohti tuota kauan kadoksissa ollutta valonlähdettä. Aurinko nousi yllättävän korkealle päivän aikana ja hoksasimmekin olevamme reilusti Inarin puolella. Kaamos oli tainnut päättyä Tsaarajärven korkeudella jo päiviä sitten…
Riemulla ei ollut rajaa kun hiihtelimme yhä korkeammalle nähdäksemme auringon. Päiväretkemme kruunasi pienen riekkoparven näkeminen ja poroaidalla käyminen. Taivaan oranssin-punaiset sävyt alkoivat muuttua hiljalleen sinertävämmiksi.
täytteet kuten tomaattipyre, hirven jauhelihaa, juustoraaste, aurajuusto, kirsikkatomaattia, rucolaa
pannu, foliota, lasta, kumihanskat
Valmista pitsapohja ja anna kohota puolisen tuntia, lämmitä kamiina. Jaa pohja niin moneen pitsapohjaan kuin tarvitset ja öljyä pannu. Paista pohja melkein kypsäksi kamiinan päällä, käännä pohja ympäri puolivälissä paistoa ettei se pala.
Lisää täytteet ja peitä pannu foliolla. Lämmitä pitsaa kamiinalla ja tarkista pohja sekä juuston sulaminen ajoittain.
Nauti!
Illan mittaan kävin muutamaan otteeseen tarkistamassa teltan kunnon. Lumien sulaessa ympärillämme naruja ja lumikiiloja sai olla kiristelemässä vähän väliä, myrskynarut ja liepeille kasaamamme lumi näytti riittävän pitämään teltan kiinni hangessa. Seurailimme säätiedotetta tarkasti, oli luvattu myrskyä muttei ottanut selvää mille illalle. Päätimme tehdä päätöksen etenemisajasta aamulla, joko päivänvalossa kovalla tuulella tai tuulen tuuntyessä pimeää vasten.
Yöksi tuuli voimistui ja kääntyi hieman, joka sai märän teltan seinän painumaan makuupussiani vasten. Aamulla havaitsin myös makaavani alleni sulaneessa kolossa, olin koko paikollani teltan seinää vasten.
Päivä 4. Lentäen takaisin Tsuomasvaaralle
Olimme tulleet siihen tulokseen että turvallisinta olisi edetä päivänvalolla takaisin Tsuomasvaaralle. Tuuli oli riehunut koko yön valvottaen ja hanki suli lähes silmissä. Hiihtäminen moottorikelkkareitin ulkopuolella oli raskasta, mutta välttämätöntä saadaksemme edes hieman suojaa tuulelta pienistä nyppylöistä.
Seurailimme moottorikelkan jälkeä ja havaitsimme päätyneemme kartasta poistuneelle hiihtoreitille. Sivulta puhaltava tuuli paiskoi meitä hiihtäessämme eteenpäin, välillä täytyi pysähtyä ja odottaa että puuska menisi ohitse. Kaverini paljakka-ahkio meinasi mennä kerran nurin tuulessa!
Matkaa oli vaivaiset yhdeksän kilometriä, mutta tuuli ja sulava lumi tekivät etenemisestä raskasta. Ahkioni eteni viimeiset kaksi kilometriä kyljellään ylittäessämme Tsuomasvaaraa, se ei millään pysynyt pystyssä sohjohangessa.
Tsuomasvaaralle saavuttuamme emme ryhtyneet kasaamaan telttaa. Ehdimme hetken levätä tuvalla kun myrsky alkoi ja ihmettelimme kuinka hyvin osasimme ajoittaa saapumisemme. Ei tullut kuuloonkaan että telttaa olisi enää pystytetty ulos. Saimme jopa nujerrettua tupakummituksen ja saimme huussin oven auki takalukosta! Nykyään siellä kuulemma on liukulukko, kiitos …
Viimeisen illan kunniaksi nautimme omena- kaurapaistosta kermavaahdon ja vaahtokarkkien kera. Olin kotosalla pilkkonut useamman omenan ja tehnyt kaneli-sokeri-kaurahiutale seoksen, joka paistettiin pannulla voin kera.
Päivä 5. Helmiäispilvet – maailmanloppu?
Aamulla ei millään meinannut jaksaa nousta. Tuuli oli tyyntynyt ja ulkona odotti seesteinen näky – kuin mitään myrskyä ei olisi ollutkaan. Ahkiot köllöttivät tuvan eteisessä, emme ottaneet riskiä että ne olisivat yön aikana lentäneet tuulien mukana.
kuva: Erja P.
Pakkasten myötä hanki oli kovaa ja mukava hiihtää. Nousukarvoille keli oli liian karhea, joten lipsuttelimme kotimatkan ilman. Oli haikeaa suunnata poispäin erämaasta, lyhykäisyydestään ja huonoista säistä välittämättä vaelluksemme oli ollut loistava ja olisin mielelläni jatkanut seikkailua! Kerrankin kantapäissäni ei ollut yhtäkään rakkoa, mikä on jo eräänlainen riemuvoitto. Ei ollut siis fyysistäkään estettä jatkaa.
On jo eräänlainen naurunaihe, että viime vuosina lähes jokaisella vaelluksellani on ollut karmea sää. Talvella sataa vettä tai vähintään on yksi myrsky joka estää etenemisen. Kovat tuulet ja vesisateet enteilevät lähestyvää ilmastonmuutosta, eivätkä kauniit helmiäispilvetkään lohduttaneet hiihtäessämme viimeisiä kilometrejä. Vielä muutama vuosi sitten en ollut nähnytkään helmiäispilviä, nyt tuntuu että niitä näkee vähän väliä. Kauniista pastellinsävyistä tunnetut helmiäispilvet aiheuttavat otsonikatoa.
Ennen kuin aloitimme laskeutumaan alas kohti Pulmankijärveä näimme kauempana Kaldoaivilla hurjan näköisiä sadepilviä ja tuumasinkin kaverilleni että on hyvä, että olemme poistumassa erämaasta.
Kävelimme mäet alas ahkioita perässä vetäen. Emme enää lähteneet kiertämään Pulmankijokea vaan päädyimme kiipeämään ja työntämään ahkiot ylös ystävälläni vuokralla olevan mökin pihaan – onneksi hän oli paikalla, emme millään olisi jaksaneet kahdestaan työntää ahkioita ylös rinnettä…
Ajoituksemme autolle oli jälleen täydellinen. Lähtiessämme ajamaan kohti Nuorgamia myrsky saapui tuiskuten ja tehden ajamisesta hyvin vaikeaa, matelimme pitkin Pulmankijärventietä auraustikulta toiselle tieltä suistumista vältellen.
Vaelluksemme päättyi kaverini tarjoamaan illalliseen Nuorgamin lomakeskuksella. Vaikka kaipaankin yksin vaeltamista, seurassa vaeltaminen oli antoisa ja mukava kokemus. Suunnittelimme ensitalvelle jo uutta seikkailua.
Luirojärven aamu valkeni rauhallisissa tunnelmissa. En pitänyt kiirettä aamutoimien suhteen, olihan tarkoituksena käväistä hiihtelemässä ja viettää aikaa Luirojärven läheisyydessä. Olin haudannut ajatuksen hiihtää Lankojärvelle, yksin tuntemattomassa metsässä uppohangessa rämpiminen ei innostanut.
Koska alueella oli lumivyöryvaara ajattelin vain käväiseväni Sokostin läheisyydessä katselemassa maisemia. Pakkasin päiväreppuuni lounaan termariin ja loput aamukahvista termospulloon.
Oli mukava ajatus pitää välipäivä. Kuitenkin uralla kohti Sokostia jäin juttelemaan perästä tulleen vaeltajan kanssa joka kertoi kuulleensa muutaman tsekin lähtenen kohti Lankojärveä. Innoissani unohdin koko Sokostin ja lähdin hiihtämään kohti Lupukkapäitä, jos vaikka löytäisin hiihtäjien jäljet.
Aikani jälkiä vastarannalta etsittyäni löysin vanhat suksenjäljet. Jo pelkästään ne rohkaisivat ja päädyin syömään lounaan teltalleni. Purin leirini ja suuntasin kohti Lupukkapäitä täynnä uutta intoa.
Järveä ylittäessäni löysin tuoreet ahkion jäljet – mikä onni! Oli mahtavaa päästä jatkamaan vaellusta alkuperäisen suunnitelman mukaan.
Make kulki perässä nätisti syvää ahkiouraa myötäillen. Jälki seuraili polkua ja välillä poikkesi kauemmas joesta.
Suuria korkeuseroja välillä ei ollut, lunta oli paikoitellen sen verran etten ilman kantohankea suosittele lähtemään yksin avaamaan uraa ilman että varautuu telttayöhön. Ensimmäisenä tavoitteenani oli edetä vähintään kahdeksan kilometriä, sitten päästä Palovangalle. Olin lähtenyt matkaan kahdentoista aikaan ja olin hiihtänyt jo pienen lenkin matkalla Sokostille joten ajatus Lankojärvelle asti pääsemisestä tuntui kaukaiselta.
Ilta-aurinko valaisi mäntymetsää kauniisti. Palovangalle on ehdottomasti päästävä kesälläkin!
Padagovan nuotiopaikalla päätin jatkaa Lankojärvelle saakka. Laskin pitkän mäen alas joen varrelle jossa haasteet alkoivat. Seurasin ahkion jälkeä orjallisesti kallioille ja alas Suomujoelle, välillä tuskastelin puihin kiinni jäävien aisojen kanssa.
Pimenevään iltaan toi tunnelmaa tuorehko poronraato. Raadon luona oli jo käynyt moottorikelkka, useampi hiihtäjä ja lintuja. Yhtäkään petoeläimen jälkeä raadolla ei näkynyt.
Ehdin Lankojärvelle juuri pimeän laskeuduttua. Loppumatkalla ura kulki turhankin jännittävästi Suomujoen yli ja pitkin, kesäreittiä myötäillen ja Lankojärven yli autiotuvan pihaan.
Pystytin telttani tuvan taakse. Tuvassa yöpynyt vaeltaja tuli juttelemaan ja kertoi tuvassa olevan vielä tilaa. Oma teltta tuntui kuitenkin kutsuvalta kylmenevässä illassa.
Ruokailun ohella latailin akkupankilla kameraa ja puhelinta. Ahkion päällä keikkunut fjellpulkenin sleeper 200- makuupussien ja alustojen säilytyspussukka oli kätevä istuin teltan sisällä ja routamatto lämmitti polvia valmistellessani istuimestani yön lepopaikkaa.
Päivä 4. Lankojärvi – Rautulampi- Luulampi14 km
Päällimmäinen untuvamakuupussi tuntui kostealta kömpiessäni pesästäni uuteen aamuun. Tarkemmin tarkasteltuani pussien tilannetta havaitsin jalkopään jääneen yöksi osittain sleepperin sisään ja kostuneen, pisaroita oli myös makuupussin suuaukon lähettyvillä.
Lunta varisi alas teltan katolta avatessani absidin. Kirkas päivä häikäisi silmiin tihrustaessani ulos.
Autio- ja varaustuvan porukka jatkoivat matkaansa Kiilopäälle valmistellessani siirtymistä sisälle. Keräsin aamiaiseni ja märät varusteeni tehdäkseni aamutoimet rauhassa sisällä.
Tyhjä tupa osui loistavalle päivälle. Räntäsateen kastellessa kaiken ulkona söin puuroa ja siemailin pannukahvia kamiinan lämmössä. Edeltävän päivän aurinko oli onnistunut polttamaan kasvoni raskaasta rasvailusta huolinatta ja onnekseni löysin pussukastani käsirasvaa jolla sain pahimman kutinan lievittymään. Sateen hellittäessä kävin ulkosalla houkuttelemassa kuukkeleita syömään kädeltä, tuloksetta.
Sain hetkeksi seuraa myös Metsähallituksen työntekijöiltä joilta utelin heidän käyttämään huoltoreittejä itäpuolen puistoa ajatellen.
Matkalla Rautulammelle alkoi sataa tihuttamalla. Talven toinen vaellus jolla sataa vettä! (Tässä vaiheessa en osannut kuvitellakaan että saisin nauttia rankkasateesta vielä kolmannenkin kerran tälle talvea…)
Kaivoin kuulokkeeni esille ja päätin nauttia moottorikelkan jäljestä musiikit korvilla. Sade hellitti välillä ja lämpötila oli selvästi plussan puolella hien valuessa takin sisällä.
Rautulammelle ei huvittanut jäädä. Sade sentään oli muuttunut lumeksi ja tuvalla näytti olevan tilaa. Söin lounasta päivätuvan puolella ja jatkoin viimeiset kuusi kilometriä Luulammelle.
Luulammen suuri latukahvilana toimiva päivätupa oli aavemainen illan hiljaisuudessa. Tuvan lähistöllä on taukopaikkana toimiva kota ja sen edessä hyvin tampattu telttapaikka! Pystytin teltan illan viimeisen hiihtäjän suksien äänen kaikuessa pimeydessä. Poroaidan rautainen portti narisi aavemaisesti hiihtäjän sulkiessa sen jatkaakseen matkaansa kohti lämpöä.
Pyrin käyttämään mahdollisimman vähän puuta kuivatellessani sateessa kastuneita vaatteitani kodassa. Söin päivällistä ja luin kirjaa ajan hiljalleen madellessa eteenpäin. Kodan katolta tiputti vettä ja ilta tuntui oudon lämpimältä. Kuljeskelin latukahvilan pihapiirissä ja kuuntelin riekkojen juonivan juoniaan jossain kauempana.
Aamulla latukahvilan auetessa en yllättynyt saadessani tietää yöllä olleen jopa neljä astetta lämmintä. Olin nukkunut kevyemmällä makuupussillani olon käydessä tuskaisen kuumaksi kahden pussin taktiikalla.
Pannukahvi ja korvapuusti aamiaisen päälle toivat mukavaa lisäbuustia kotimatkalle. Luulammelta Kiilopäälle on noin kuutisen kilometriä, mutta osa matkasta on raskasta nousua. Hiihtäjiä alkoi tulla lähempänä yhtätoista yhä useampi vastaan, yleensä nopea ihmisten ilmoille paluu harmittaa, olin jo lähtiessä tiedostanut Luulammen alueen olevan ruuhkainen ja vievän seikkailun tunnetta pois.
Pitkän nousun jälkeen pitkä alamäki aina Kiilopäälle saakka tuntui palkinnolta. Huikea fiilis siitä, että vaellukseni oli ollut rentouttava ja onnistunut valtasi mielen. Olin ihaillut auringonlaskuja, nauttinut yksinäisyydestä mäntymetsissä, jutellut muiden hengen heimolaisten kanssa ja päässyt ottamaan kairan lumon vastaan.
Luiron kierros on monelle vaeltajalle tuttu. Mutta millaista on vaeltaa talvella lumoavien tunturien, vanhojen mäntymetsien ja kiemurtelevien jokien varrella?
Luiro on itselleni tuttu kolmen vaelluksen ajalta, mutten koskaan ole kulkenut Palovangan kautta Lankojärvelle. Haaveenani talven yksinvaellukselle oli rentoutua, viettää stressitöntä vapaa-aikaa luonnon keskellä ja kokea tämä mystinen pätkä.
Päivä 1 – Kiilopäältä Suomunruoktulle n. 13 km
Neljän yön vaelluksen ajattelin ottaa mahdollisimman rennosti. Edeltävät yksinvaellukseni ovat olleet raskaita erämaavaelluksia, pitkän talven päätteeksi kaipasin jotain iisimpää. Valmiilla urilla hiihtäminen metsissä kovilta tuulilta suojassa oli houkutteleva vaihtoehto. Myös ajatus muiden vaeltajien tapaamisesta ilahdutti, nyt ei ollut fiilistä hiihtää päivätolkulla ilman muita ihmiskontakteja.
Kiilopäällä sää oli mälsän pilvinen ja mitä korkeammalle avotunturiin Niilanpäällä pääsin sitä kovemmaksi tuuli yltyi. Käväisin Niilanpään päivätuvalla juomassa ja lämmittelemässä ennen kuin jatkoin matkaani Suomunlatvan laavulle.
Niilanpäälle saakka reitti on viitoitettu, sen jälkeen vaeltaja on kartan ja kompassin armoilla. Puhelin lakkaa toimimasta jo Terävänkivenpään itäpuolella. Jokilaaksossa on vain harva paikka jossa puhelin toimii.
Näin kevättalvella kansallispuistossa liikkuu suurempia vaellusryhmiä ja yksittäisiä vaeltajia. Tupia huolletaan ahkerammin kuin keskitalvella ja hyvällä säällä hiihtäjä pääsee tuvalta toiselle kelkanjälkeä pitkin. Suomunlatvan laavulle päästessäni näin jo kaukaa hyvän ahkionjäljen jatkavan matkaa kohti Suomunruoktun autio- ja varaustupaa.
Laavulla pidin pienen evästauon. Lounasta en ollut varannut ensimmäiselle päivälle, valmiit eväsleivät ja mustaherukkamehu termarista riittivät.
Kekkosen kansallispuistossa on maaliskuun alussa riehunut vatsatautiepidemia, josta varoittavat infolappuset roikkuivat laavun seinältä. Teltassa oksennustaudin kokeneena olin varautunut omin astioin, käsidesillä ja tupien käyttöä vältellen. Muutenkin suosittelen käyttämään omia vesiastioita tuvissa, ikinä ei voi tietää mihin astioita on käytetty tai mitä niissä on lillunut.
Myöskään valmiisiin uriin ei tule luottaa – vaikka edelläni oli hiihtänyt isompi vaellusryhmä, oli tuuli ehtinyt peittää osan urasta lumella. Talvella Suomunruoktulle hiihdetään Suomujoen itäpuolta.
Oli ihanaa päästä metsään hiihtämään! Ja täysin yksin. Ihastelin keloutuvia mäntypuita ja kuuntelin harjuilla humisevaa tuulta. Matkan varrelle sattui yksi ulkomaalainen telttaporukka, muuten sain hiihdellä päivän yksin.
Suomunruoktulle saapuessani päivän 13 kilometriä tuntui jaloissa. Autio- ja varaustupa oli täynnä porukkaa ja pihalla oli useampi teltta.
Laitoin telttani vaellusryhmän jatkeeksi. Ilokseni bongasin kaksi somesta tuttua opasta, oli mielenkiintoista seurata heidän rauhallista menoaan.
Kun on telttaillut viime aikoina lähinnä avotunturien puolella, tuli lumen määrä yllätyksenä. Pystytin telttani valmiiksi tampatulle alueelle jonka ympärillä lunta oli yli polven. Hangessa kahlatessani mietin näyttäväni varmasti todella pätevältä.
Hieman epäilytti hakea vettä joesta avoimelta vedenhakupaikalta, josta muutkin vetensä hakivat. Sormet ristissä toivoin oksennustautia aiheuttaneen viruksen poistuvan maasto-olosuhteista herkemmin.
Illalla ulkona puuhastellessani satuin nostamaan katseeni hangesta sopivalla hetkellä – kettu ruokaili noin kahdenkymmenen metrin päässä! Komea repolainen kaiveli tyhjää telttapaikkaa selvästi löytäen jotain syötävää sieltä.
Päivä 2. Suomunruoktu – Tuiskukuru – Luirojärvi n. 20 km
Illalla omnifuelini ei yllättäen taaskaan pelittänyt. Sillä on ärsyttävä tapa sylkeä bensaa liekin sekaan jolloin esilämmitys ei toimi ja parhaimmillaan keitin sammuu. Olen ostanut näitä tilanteita varten pienemmän omnilite ti:n, jolla kokkailin loppureissun ruuat.
Aamiaiseksi keittelin kunnon purukahvit ja puuron. Vesiä en paljoa keitellyt, vaeltamisen aikana juon mielummin kylmää mehua kuin kuumaa teetä.
Kahdeksalta pihasta lähti kovaääninen ryhmä liikkeelle. Onneksi olin jo hereillä! Tuli hyvin selväksi minne porukka seuraavaksi jatkaa matkaansa. Viereinen ryhmä oli todella hiljainen.
Olin viimeinen joka lähti liikenteeseen. En voi tarpeeksi painottaa sitä, kuinka ihanaa oli vaeltaa! Männyt, kivien päälle kertynyt hanki ja maaston muodot hivelivät mieltä, suksi luisti hyvin eikä ahkiokaan kaatuillut.
Aitaojalla pidin ensimmäisen tauon, vasta kaksi kilometriä hiihdettyäni. Olin tehnyt pussillisen ruisleipää valmiiksi, ei tarvinnut kuin napata leipä pussista ja nauttia.
Vintilätunturin rinne on tunnetusti jopa ehkä pelkoa herättävä, ainakin alamäkeen. Rinteessä voi joutua riisumaan sukset, jos ei pito riitä. Yllätyin suuresti kun pääsin koko rinteen ylös sukset jalassa, kiitos nousukarvojen!
Vintilätunturilta avautuvat kauniit maisemat Nattasten ja viereisten Pikkutunturien rinteeseen. Hiihtelin yhden lounastamassa olleen vaellusryhmän ohitse ja laskeuduin Solustamaselän suoalueelle juomatauolle. Energiaa riitti, piti malttaa tauottaa.
Suon jälkeen on vielä yksi matala nousu ennen jyrkkää laskua Tuiskukuruun. Mäessä kohtasin vaeltajan jolla oli vastikään katkennut sauva. On hauskaa, miten sitä normaalista poiketen pysähtyy noin vain juttelemaan tuntemattomien kanssa. Vaeltajat ovat yhtä isoa porukkaa.
Päätimme ratkoa sauvaongelman tuvalla ja lähdin laskemaan rinnettä alas. Rinteessä sai jarrutella, en suosittele laskemaan ahkion kanssa jos olet ensimmäisiä kertoja liikkeellä.
Tuiskukurussa annoin vaeltajalle telttakiilana käyttämäni auraustikun pätkän, jos hän olisi sillä saanut korjattua sauvansa. Söin lounasta termarista ja päätin jatkaa matkaa vielä Luirojärvelle saakka.
Tuiskukurusta on vain kahdeksan kilometriä matkaa Luirojärvelle. Moottorikelkkaura kulkee kesäreittiä myötäillen ja kiertää Luusuanvaaran sen eteläpuolelta. Laskeva aurinko loi säteitään metsään hiihtäessäni hiljakseen kohti toista yöpaikkaani. Kantapäätä alkoi särkeä ja päivän kilometrit painaa.
Luirojärvelle hiihtäessäni osuin paikalle juuri oikeaan aikaan – Lupukkapäät ja Sokosti loistivat valkoisina järven rannoilla.
Etsin hetken aikaa sopivaa telttapaikkaa autiotuvan läheltä mutta lopulta soluttauduin telttailijoiden läheisyyteen Kuuselan kämpän naapuriin. Illan aikana selvisi telttakunnan olevan Eräkarkun eräopasopiskelijoita. Tuli tervetullut olo kun sain heti kutsun saunomaan ja opiskelijoita tuli juttelemaan.
Upottava hanki tuli hieman yllätyksenä telttaa pystytyäessäni. Ei avotunturissa ole tarvinnut miettiä upottavaa hankea! Ihan hävetti kun välillä uppoilin polvia myöten hankeen myrskynaruja sitoessani. Kaivoin polun teltan ympärille ja sain ohikulkijalta jopa kehuja miten hyvältä telttarutiinini näyttivät. Tuli hyvä fiilis!
Illalla päivällisen jälkeen pimeyden laskeuduttua kävin kävelemässä järvellä ohuita revontulia ihaillen. Kuu möllötti toisella puolella hangen naristessa pilkkisaappaideni alla. Oli hiljaista suuresta vaeltajamäärästä riippumatta.
Toisessa osassa vaelluskertomustani syvennyn Luirojärvi- Lankojärvi väliin, huomasin ettei netistä löydy paljoa tietoa millainen alueella on kulkea talviaikaan.
Erämaan vaeltajatar 