Mä tahtoisin vaeltaa ja retkeillä enemmän. Yleensä esteenä tälle on ollut seuran puute, jonka takia vaelletut kilometrit ovat viime vuosina vähentyneet verrattuna partio- ja kouluaikoihin. Nykyään mulla onkin onneksi kaksi luottoretkeilijää elämässäni joiden kanssa pääsen nauttimaan luonnosta, kunhan aikataulut vain sopivat yhteen. Ajatus yksin vaeltamisesta on vaivannut jo toissakesästä lähtien ihan tosissaan (myönnän että Kuukausi yksin erämaassa- Minnan seikkailu on vaikuttanut suuresti ajatuksiini). Aikaisempina vuosina olen miettinyt että yksin vaeltaminen on aloitettava mikäli seuraa ei löydy, mutta pelko pärjäämättömyydestä on estänyt haaveet.
Ja tämän talven olen miettinyt että miksi en pärjäisi? Tuskin olen täysin valmis vaeltaja, mutta kokemusta ja osaamista on kertynyt vuosien varrella sen verran että voisin väittää pärjääväni yksin enemmän kuin sen yhden yön. Suurin haaste on nimenomaan se henkinen yksinäisyys.
Olen kirjoitellut aikaisemminkin peloistani karhuja kohtaan. Nyt karhupelko alkaa olemaan takana päin pohdittuani muita vaeltajia. Kuinka moni on joutunut vaaralliseen tilanteeseen villieläimen kanssa vaelluksen aikana? Aika harva. Kuinka todennäköistä on että juuri minä törmään karhuun? Pieni, mutta mahdollinen.
Tuttavapiiristäni on yhtäkkiä ponnahdellut esiin yksin vaeltavia henkilöitä. Yksi lähti suunnitellusti pimeään aikaan Karhunkierrokselle ja toinen joutui vaelluskaverin peruutuksen takia lähtemään yksin matkaan. Ja molemmat selvisivät reissustaan.
Viime kesänä kokeilin yksin luonnossa yöpymistä Pekun kanssa Skoarrajávrilla. Stressasin reissua hirveästi, jännitin yöllä ja en millään meinannut saada unta. ”Mä selvisin” oli eka ajatus aamulla ja teltan absidin oven avattuani sokaistuin kauniista auringonpaisteesta. Reissu ei ollut kovin onnistunut monesta muusta syystä, mutta se vaikutti syksyn vaelluksen öihin. Kevon reissulla edeltävänä kesänä pelkäsin koko yön vaikka erätoverini torkkui vieressä. Birkejohkalla viime syksynä nukuin korvatulpat korvissani, en pelännyt ollenkaan ja se yö oli tähän astisista telttaöistäni paras.
Skoarrajávrin yön jälkeen olen ehdottoman varma siitä, ettei musta ehkä vielä lähivuosina ole tulossa maailman rohkeinta yksin yöpyjää. Tarvitsen rinnalleni sen joka tuo turvaa ja vahtii puolestani vaikka koko yön ollessani yksin reissussa. Peku on loistava vahtikoira ja hyväluontoinen höpsö, mutta valitettavasti se ei sovellu vaelluskaveriksi vahvan riistaviettinsä vuoksi. Lyhyillä retkillä ja patikkamatkoilla se on mukavaa seuraa (ja kätevä jyrkissä ylämäissä, saa emäntään liikettä vetämisellään) mutta rinkka selässä Pekun kanssa kulkeminen on hyvin haastavaa. Peku vetää paljon ja yllättäen sen saadessa nokkaansa jonkun herkullisen riistaeläimen tuoksun se on menoa sitten…
Ensi kesänä mä aion yöpyä enemmän yksin ulkona. Ajoittaminen voi olla hankalaa töiden ja perheen takia mutta eiköhän sekin järjesty. Haaveilen myös useamman yön vaelluksesta yksin sekä kaverin kanssa erikseen.
En tiedä onko tää kesä se kesä kun viimein voitan pelkoni, mutta yritän.
Onko lukijoissa yöpymispelkonsa voittanutta? 🙂 Aukaisemalla tekstin omaan välilehteensä löytää kommenttiboksin, johon otan mielelläni vastaan kommentteja ja vinkkejä aiheeseen liittyen!
Postauksen kuvat Birkejohkalta, Rástegáisálta (linkki Retkipaikan juttuun) ja Vuolleseavttetvárrilta. Rástegáiśalta otetut ovat Emilia T:n kuvaamia.
Erämaan vaeltajatar 