Hiihtovaelluspostausten ensimmäinen osa Kiilopää – Suomunruoktu – Tuiskukuru
Tuiskukurusta Luirojärvelle on n. 8 kilometriä matkaa. Linkit karttapaikka.fi-sivustolle.
Herätessäni Tuiskukurun varaustuvassa kolmannen päivän aamuna olo oli tokkurainen. Yö oli mennyt hyvin, nukahdin lukiessani kirjaa ja viimeisen kerran katsoin kelloa kahdeksalta. Tuli nukuttua melkein kaksitoista tuntia putkeen! Olin viettänyt edeltävän päivän ja yön yksin, edes pimeys ei saanut pelkoa nostamaan päätään. Yksin tuvassa puuhastelu oli rentouttavaa ja sain tilaa ajatuksilleni.
Tuiskukurun varaustupa oli siisti ja ehkä nätein sisätiloistaan missä olen koskaan ollut. Aamupalalla söin itse tekemääni granolaa, joka oli turhan makeaa ja sai huonon olon vain yltymään.
Lähdin hiihtelemään hyvissä ajoin kohti Luirojärveä. Onnekseni sain seurailla selvää jälkeä, joka teki hiihtämisestä hieman helpompaa. Ahkio liikkui nahkeasti pakkaslumella. Oli jännittävää lähteä hiihtämään syvemmälle kansallispuistoon yksin.
Kahdeksalla kilometrillä sain hiihdellä kauniissa metsässä, nousta muutaman rinteen ja ihailla maisemia tunturien rinteissä. Muutama kelkkailija meni ohi, urasta tuli kantavampi mutta huonommin hiihdettävä heidän jälkeensä. Sää helli hiihtäjää, Ampupäällä näytti olevan poroja ja jäin hetkeksi katselemaan niiden puuhia. Wifi toimi ajottain, edellä hiihtänyt oli kirjoitellut hankeen ”sweet spot! :)” tekstejä, joihin liitin sanan ”wifi?”. Aina wifiä ei kyllä löytynyt näiltä sweet spoteilta.
Yhden mäen nousua odotin ja odotin. Hiihtelin eteenpäin ja tosissani jäin ihmettelemään missä oikein hiihtelen kun sitä ei tullut vastaan. Tarkistin sijaintini gps:llä ja huvituksekseni sain todeta seisovani rinteessä! Kartassa rinne näyttää paljon jyrkemmältä.
Alamäessä nautin, karvapohjien hidastamalla laskulla sain samalla pitää taukoa ja silti etenin! Väsyneen vaeltajan lottovoitto.
Luirojärvelle saapuessani olin onnellinen. Suuret tunturit reunustivat järveä ja Sokostia ympäröivät pilvet hälvenivät hiihdellessäni sitä kohti. Kello oli vasta kaksitoista, saisin rauhassa ruokailla ja palloilla Luirojärven lähistöllä.
Luirojärven autio- ja varaustupaa ei turhaan kutsuta Hiltoniksi. 28 henkilön tupa on tilava verrattuna Suomunruoktun ja Tuiskukurun tupiin. 14 hengen varaustuvassa olisi lisäkseni vain yksi henkilö, vieraskirjasta kävi ilmi hänen lähteneen autiotuvan tyyppien kanssa huiputtamaan Sokostia.
Kannoin kampetta sisään, söin, venyttelin ja luin kirjaa tunteroisen verran. Kaunis ilma houkutteli ulos ja pian hiihtelinkin metsässä kameralaukku selkää vasten heiluen. Hanki kantoi jonkun verran, saapuessani suolle säikäytin teeren. Hieno lintu!
Saavuttuani harhailureissultani istuskelin tuvan portaikolla. Tuvan etupihalla männyt reunustavat Luirojärveä, aika kului tunnelmallisen hitaasti maisemia ihaillessa. Tupakavereitani ei vielä kuulunut ja aika meinasi käydä pitkäksi. Päätin alkaa valmistelemaan saunaa, hain vedet järvestä puisen kelkan avulla, vitsit että oli just sopivaa puuhaa erämaahan!
Vedet haettuani ehdin istuskella portaikolla vain hetken kuullessani ääniä. Tuntemattomat tupakaverini olivat viimein saapuneet!
Onneksi he osottautuivat oikein mukaviksi tyypeiksi. Ruokaa valmistellessani juttelimme paljon, jutut osuivat yks yhteen. Sovimme hiihtävämme yhdessä Suomunruoktuun seuraavana päivänä, seurassa pidempi pätkä on mukavampi taittaa.
Illan hämärtyessä käväisin saunomassa, teki hyvää pestä tuskan hiet pois muutaman päivän ajalta. Hienohelmaa meinasi vähän hirvittää jalkapohjien jäätyessä pukuhuoneen lattiaan, pukeuduin saunan puolella…
Luirojärveltä Tuiskukurun kautta Suomunruoktuun matkaa kertyy n. 21 kilometriä.
Neljäs päivä valkeni aikaisella herätyksellä. Olimme sopineet retkikuntamme kesken lähdön koittavan kahdeksalta. Pyörin pussissani ja kuuntelin tupakaverin heräilevän.
Aamutoimien jälkeen, kahta minuuttia vaille kahdeksan tuvan pihalla seisoi neljä hiihtäjää ahkiot pakattuina. Marssijärjestys oli selvä, tahdoin hitaimpana jäädä viimeiseksi. Voimaa uhkuen lähdin hiihtämään muiden perässä vaellukseni pisimmälle 21 kilometrin pätkälle.
Seurassa hiihtäessä sain pidettyä sopivan tahdin yllä. Ensimmäiset kahdeksan kilometriä takaisin Tuiskukuruun menivät yhdellä ahkion kaatumisella. Autiotuvalla pidimme ruokatauon, olin hikoillut itseni märäksi ja hieman peittelin palelemistani. En pistänyt ollenkaan pahitteeksi kun matka jatkui.
Vastassa oli jyrkkä Pikkutunturien rinne, jota en millään tulisi pääsemään ylös Oacin suksillani. Marssin ylöspäin tarmolla sukset ahkion päälle köytettynä, olin yllättynyt kuinka pitkälle jaksoin vetää ahkiota pysähtymättä! Takaa kuului jossain vaiheessa, että sauvakävelyyn on hyvä tottua kolmikymppisten lähestyessä…
Jäin muista jälkeen, oli pakko vetää happea huipulla. Tuuli yltyi ja edessä hiihtäneiden jäljet peittyivät myräkässä. Jossain vaiheessa pohdin, kuka meistä oli käänytynyt väärään suuntaan kun en tavoittanut heitä.
Suolla vastaan tuli yksin hiihtänyt nainen, ei ollut paljoa liikennettä. Sain retkikuntani kiinni Vintilätunturin alla, tuulikin tyyntyi hieman ja pidimme lyhyen tauon. Itselleni oli ok jäädä jälkeen ja antaa muiden hiihtää reippaamalla tahdilla – olin todella otettu aina kun huomasin muiden odottelevan!
Katselin kateellisena muiden vain kävellessä rinteet ylös suksineen. Jouduin etenemään sivuttain teräskantteja hyödyntäen, ei ollut puhettakaan että karvapohjat olisivat pitäneet mäessä.
Vintilätunturin huipulle päästessä sain hieman kerättyä voimia loppumatkalle. Ahkio alkoi kaatuilemaan ja jäin jälleen jälkeen. Jyrkässä alamäessä sain muut uudelleen kiinni ja riemua riitti seuratessa toistemme mäenlaskua.
Aitalammen tulipaikan jälkeen koitti viimeinen ylämäki, johon käytin viimeisetkin voimani. Aluksi ilta-auringon värjäämä hanki mäntymetsässä riitti tsemppaamaan, vähitellen hiihdosta tuli ylivoimaisen raskasta. En muista koskaan aikaisemmin olleeni yhtä väsynyt. Jos ennen tupaa en olisi osunut ”500 m” kyltille, olisin jäänyt syömään, olisi ollut typerää jatkaa niin väsyneenä syvemmälle.
Päästessäni Suomunruoktun tuvalle vastaanotto oli upea. Hymyileviä ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Tsempit toivat hurjasti voimia takaisin!
Tökerönä jätin kamppeeni levälleen, marssin varaustuvalle kohteliaasti jutustellen, riisuiduin märistä vaatteista ja kampesin itseni yläsängylle syömään. Kaikkea mitä vastaan tuli.
Väsymyksestä toivuttuani kävin juttelemassa hiihtotiimini jäsenten kanssa. Vedin lipat huussin ulko-ovella, vaellukseni ensimmäinen kaatuminen tapahtui siis silminnäkijän läsnäollessa, vessan edessä. Keep it cool.
Myöhemmin illalla jäin seisoskelemaan ulos kipinöivän nuotion vierelle. Mieltäni vaivasi outo tyhjyys – kotiinlähtö tuntui hyvältä, mutta vaellukseni tuntui jäävän kesken. Oliko seurassa vietetty aika vienyt vaellusfiilistäni, kun lähdin alunperin yksin matkaan?
Nuotion äärellä seisoskelu toi rauhan mieleeni. Upea päätös viimeiselle illalle.
Hiihdin viimeisen pätkän Suomunruoktulta Kiilopäälle seurassa. Viidentoista kilometrin matkalla ura oli osittain kadonnut ja saimme nähdä hieman vaivaa päästäksemme Suomunlatvan laavulle.
Ahkioni kaatuili pehmeässä hangessa. Se liukui paremmin kuin muina päivinä, en selvästikään ollut enää kovin motivoinut sen pakkaamiseen kun toistuvasti hiihtoseurani sai olla nostamassa Makeksi ristittyä pakettia jaloilleen.
Niilanpäälle noustessa sää muuttui haasteelliseksi. Suunnistaminen vaikeutui varjokadossa ja satuimme rinteen hankalimpaan osaan syvänteisiin, josta pääsimme ylös gps:sää hyödyntäen.
Rinteessä aloin kaatuilla suksien kärkien tökätessä kovaan hankeen. Alamäessä kaaduin melkein turvalleni, ei voinut kuin nauraa! Onneksi ei ollut kuin yksi silminnäkijä.
Mielessäni pyöri vain fanta, pulla ja kahvi. Hiihtoseuralaiseni oli oikein mukavaa seuraa, hauskassa seurassa matka taittui leikiten. Neuvoimme vastaan tullutta hieman väsyneesti, onneksi hän tokaisi omaavansa hyvät suunnistustaidot kuultuaan ohjeistuksemme. Heh.
Ajellessani kotia päin fiilistelin vaellustani, jotain jäi uupumaan henkisellä tasolla. Vaikka olin väsynyt ja koin koti-ikävää, nautin olostani yksin keskellä kaunista Urho Kekkosen kansallispuistoa.
Kaipuu vaelluksille syttyi jo ennen kuin saavuin kotiin. Eipä ollut kovin huono reissu, jos heti alkaa kaipaamaan seuraavalle.
