Kun lähtee yöpymään luontoon lasten nukkumaanmenon aikoihin, ei iltaan jää paljoa aikaa puuhastella. Tykkään ratkaisusta siksi, ettei yöretkeni vie kuin muutaman tunnin pois lasten kanssa olosta, yleensä aamusta. Kun yöretkiä tahtoo tehdä mahdollisimman monta jostain on pihistettävä.
Lähikohteet ovat käteviä lyhyisiin viipymisiin. Olen haaveillut jo parin vuoden ajan keväisestä yöretkestä pälvelle, eli lumettomalle läntille, jolta saisin illan aikana ihastella laskeutuvan auringon kauneutta. Edeltävän kerran sain nauttia tälläisestä illasta vuonna 2020, tässä linkki postaukseen.
Olisin tahtonut ottaa Kiiskin mukaan sen vuoden ensimmäiselle telttayölle, mutta koko yöpymiseni jujuna oli se että työpaikalle oli ilmestyttävä seitsemäksi aamupakkasten takia. Loogisintahan oli näin kamalan aikaisena aamuna yöpyä mahdollisimman lähellä työpistettä. Olen työpaikan vaihdon jälkeen tottunut liian hyvälle näiden aamuheräämisten kanssa…
Jätin autoni hieman kauemmas Isonkivenvaaran parkkipaikasta tien viereen, näin minun ei tarvinnut kantaa ahkiota asfaltin yli vaan sain sen suoraan hangelle. Pari viikkoa sitten Utsjoella oli todella keväiset kelit plusasteineen, sain kierrellä hangella vältellen lumettomia kohtia. Sää oli upea, taivas oli lähes täysin pilvetön eikä tuulen virekkään häirinnyt hiihtämistäni.
Kävin muutamalla pälvellä etsimässä sopivaa telttapaikkaa. Hiihtämistä ei kertynyt koko retkellä kuin ehkä maksimisaan kolmen kilometrin verran, pääasiana oli päästä kauemmas tiestä ja löytää the pööfekt telttapaikka with a view. Ja sellaisen löysinkin. Juuri mitä tarvitsinkin tehdäkseni yöstäni mukavan – hieman koivikkoa, tasainen teltan kokoinen läntti ja kivi keittiöksi. Aivan kuin hotellihuonetta olisi valinnut.
Teltan kokoaminen kohmeiselle kuntalle oli yllättävän helppoa. Olin ottanut mukaani talvella käyttämäni pätkityt ohuet auraustikut, mutta sain teltan pysymään pystyssä sen omilla kiiloilla. Toki telttaa sai käydä kiristelemässä kohmeisen maan antaessa hiljalleen periksi.
Ilta kului iltapalaa laitellessa. Olin pessyt trangian kasteltuani sen edeltävällä reissulla sinolilla eikä vesi onnekseni enää maistunut pahalta sillä keitettynä. Nautin helpon valmiin iltapalan, leipää ja banaania. Löydätkö kuvista koivuun ripustamani banaaninkuoret? Ei hätää, poimin ne aamulla mukaani. Vaikka ne maatuvat, jostain syystä tunturi ei mielestäni ole kuitenkaan paikka jättää sinne sinne kuulumatonta ruokaa…
Tallustelin teltan lähiympäristössä ja ihailin laskevan auringon kauneutta. Hampaita pestessäni teltan suuaukolla istuma-alustalla keikkuessani yritin samalla kuvata kaunista maisemaa, kun horjahdin märälle kuntalle ja kastelin sukkani. Mukana onneksi oli varavillasukat, eihän sukat millään kuivuisi yön aikana pikkupakkasessa.
Kuten yleensä, en saanut helposti unta. Mieli oli levoton ja ärsytti kun nukutti, muttei uni tullut millään. Pohdin milloin viimeksi olen pelännyt teltassa, siitä on kauan aikaa. Olin tyytyväinen, ettei telttailu yksin ole enää kovin jännittävää.
Kahdentoista aikaan havahduin kovaan meteliin, otin korvatulpatkin pois kuunnellakseni ääntä. Liikenteen meteli kuuluu Isonkivenvaaralle saakka, etenkin öisin. Ääni kuulosti väestöä varoittaessa käytettävästä äänimerkistä ja kauhistuin – mitä ihmettä kylillä tapahtuu? Äänen oli pakko olla kova, se nousi ja laski. Kaivoin puhelimeni esiin, kävin tilannehuoneella ja iltapäivälehden sivuilla, jossa ilmoitettiin naapurimaan estäneen sivustolle pääsin.
Paniikki oli valmis.
Siinä unenpöpperöisenä panikoin, että nytkö sota on alkanut ja naapurimaa hyökännyt Norjan kautta Suomeen (logiikka). Pohdin olisiko fiksuinta jäädä keskellä jänkää tönöttävään telttaan ja esittää kuollutta, vai lähteä vauhdilla hiihtämään autolle.
Ääni lopulta hiljeni hiljenemistään. Olisikohan kyseessä ollut sittenkin hälytysajoneuvo?
Kesken syvimmän unen kelloni soi ilmoittaakseen herätyksestä. Puoli kuusi oli laittoman aikaista herätä, mutten tahtonut myöhästyä. Kuuntelin kuinka moottorikelkka ajoi lähelle telttaani, moottori sammutettiin ja kuulin puhetta. Miksi ihmeessä joku jäisi telttani läheisyyteen?
Pikku pakkanen pakotti pysyttelemään makuupussissa, olin varannut retkelle liian kevyet vaatteet. Toppahousutkin olivat jääneet autolle odottelemaan työpäivää. En enää kuullut miesten puhetta, olivatkohan jättäneet kelkkansa reitille ja kävelleet siitä tielle…
Aamiaiseksi keittelin kahvit ja söin mysliä maitojauheessa. Tuli hieman kiire pakkaillessa, ulkona puuhastellessani havaitsin läheisen Skaidijärven jäällä pilkkiöitä – tosiasiassa kuulemani ihmiset olivatkin suhteellisen kaukana minusta. Avotunturissa äänet kaikuvat näemmä yllättävän kauas.
Sain nauttia aurinkoisesta kevätillasta omassa rauhassani. Yöretki oli muuten mukava, mutta yöllinen meteli jäi vaivaamaan. Olen varma, että unenpöpperöstä huolimatta kuulin äänen koska otin korvatulpatkin pois. Voi olla, että tunturit saavat äänet kaikumaan Tenojoen laaksosta ylös saakka. Tiedä sitten mikä projekti Norjan puolella yön aikana on ollut. Varmaa on, että pitkästä aikaa pelkäsin olla teltassa!
Erämaan vaeltajatar 