Kevon luonnonpuisto on suuri suojeltu alue jonka merkityn vaellusreitin läpikulkuun tarvitsee useamman päivän. Pienen vilauksen ainutlaatuisesta tunturialueesta saa päiväretken aikana reitin Utsjoen pään ensimmäiseltä leiripaikalta Silkeájalta.
Silkeájalle pääsee aloittamalla retken Kenestupien läheiseltä Kevon reitin lähtöpisteeltä. Paikalla on runsaasti parkkitilaa.
Parkkipaikalta leiripaikalle matkaa on 2,5 kilometrin verran. Metsän jälkeen saavutaan suolle josta poroaidan jälkeen päästään luonnonsuojelualueelle jossa kulkeminen on sallittu vain merkittyä reittiä pitkin.
Ensimakua vaativasta vaellusreitistä saa alun jyrkkien portaiden ja kivikkoisen polun ansiosta. Polku oli meidän nelivuotiaalle hankalakulkuinen kun kokoaikaa ei malttanut katsoa eteensä.
Olimme liikkeellä hellepäivänä jolloin paarmat olivat aktiivisimmillaan, kauaa emme viihtyneet paikoillamme juomatauoilla. Polulla kohtasimme myös riekkopoikueen jonka saimme ohitettua, luonnonpuistossa koirat on pidettävä kytkettynä myös kiinnipitoajan ulkopuolella.
Silkeájalla pidimme pienen evästauon. Leiripaikka on tuttu myös aikaisemmista postauksistani jotka löydät täältä.
Utsjoella oli meneillään pitkä hellejakso jonka takia en uskaltanut käyttää läheisen järven vettä sen sameisuuden takia. Silkeájalta jatkamalla matkaa kohti Koskikarapuron leiripaikkaa löytyy lyhyt pätkä jokea Vuolimuš Bálddotjávrin ja Stuorra Bálddotjávrin välistä josta voi tarvittaessa käydä noukkimassa vettä virtaavalta paikalta.
Silkeájan leiripaikalla on useammalle teltalle tilaa ja nuotiokehikon lisäksi paikalta löytyy halkovaja sekä wc. Pienen järven rannalta näkee kauniit Norjan Rástigaisat.
Paluumatkalla osasimme jo varoakkin riekkopoikuetta joka edelleen majaili keskellä polkua. Vaelsin Kevon reitin muutamia vuosia sitten (linkki postauksiin) ja on hurjaa kuinka polut ovat leventyneet ja lisääntyneet koronavuosien aikana. Maaston kuluminen suurten ihmismassojen alla on uskomatonta, toimitaan siis vastuullisesti ja kuljetaan valmiilla poluilla – vaikka kuinka tekisi mieli kävellä pehmeällä mättäällä.
Kevon luonnonpuistossa ei myöskään saa leiriytyä joka paikkaan – ainoastaan sille merkityille alueille. Vedenylityksiä vaellusreitillä on useampi joiden korkeus vaihtelee vuosittain, jopa viikottain sateista riippuen. Oman vaellukseni aikana syvin ylitys oli reiteen, haastavin oli pohkeeseen saakka mutta virtansa vuoksi hyytävän hankala.
Kevon luontoa pääsee kokemaan hieman vapaammin talviaikaan, kun hiihtäminen tunturialueella on vapaampaa. Guivin kautta kulkee tikutettu talvireitti, sen hiihdin helmikuussa 2022.
Tänä kesänä oli tarkoitus käydä mahdollisimman moni lähireitti lasten kanssa läpi. Olen kiireisen arjen vuoksi nykyään aktiivisempi instagramissa, ota @eramaanvaeltajatar seurantaan! Pian lataan YouTuben puolelle videon Urho Kekkosen kansallispuiston vaelluksestamme tältä kesältä ja parin viikon sisään lähden kahdeksan päivän vaellukselle erämaan syövereihin.
Rinkkani oli keventynyt huomattavasti Luirojärvellä vietetyn illan aikana. Aamulla painoa katosi vielä kahden kananmunan ja leivän verran, kyytipojaksi keiteltiin vielä puurot.
Kuuselan kämpän siivottuamme matka jatkui kohti Sokostin rinnettä. Sokosti on Urho Kekkosen kansallispuiston korkein ja legendaarisin tunturi. Oli mahtavaa päästä jakamaan huiputus poitsun kanssa, ensimmäinen yritykseni päästä tunturille kariutui Kiiskin hyydyttyä hellekelillä 2020 vaelluksellamme.
Ensimmäinen evästauko pidettiin tunnin kulkemisen jälkeen juomapullojen täyttämisen ohella. Reitti Luirolta Sokostille kulkee läpi metsän ja muutaman pienen joen ylityksen kautta. Fiilis oli edelleen hyvä, lapsi jaksoi kulkea ja odotti huiputusta innoissaan.
Mitä korkeammalle Sokostin rinnettä pääsimme, sen upeammaksi maisemat kävivät. Jaurutuskurusta nouseva Apujoukkojenvaara oli komea näky rinteen muuttuessa vaikeakulkuisemmaksi irtokivien valuessa askeleen alla. Polku katoili ja saimme tarkkaan valita reitin kohti korkeuksia. Juuri ennen huippua rinne muuttuu jyrkemmäksi ja jouduin pitämään useamman hengähdystauon nuutuessani rinkkani alle. Poitsu katosi huipulle, hänen vauhtinsa näytti vain kasvavan mitä lähemmäs päästään.
Pohkeeni tuntuivat räjähtäviltä ilmapalloilta viimeinkin päästessäni huipulle. Poitsu oli löytänyt itselleen suojaisan paikan suurten lohkareiden luota. Kova tuuli jännitti meitä molempia, oli hurjaa olla niin korkealla! Tuntui kuin olisimme vain voineet pudota alas maahan. Tämä toki ei ole mahdollista loivenevan rinteen takia.
Kivikkoisella huipulla käväisimme katsomassa radiomaston ja suuntasimme kohti Riittelmäpäitä. Lounastauko pidettiin kauniin pienen puron alkulähteillä.
Kohti Riittelmäpäiden ja Apujoukkojenvaaran satulaa
Riittelmäpäiden kuruissa oli runsaasti lunta jäljellä. Oli hauskaa kävellä kantohangella, ihailla lumiseinämää ja katsella kuinka vuolaana virtaava joki vyöryi lumesta muodostuneen sillan ali.
Tapasimme Lumikurunojalla mukavan vanhemman vaeltajan jonka kanssa jäimme hetkeksi jutustelemaan.
Kello alkoi lähestyä kuutta, askel alkoi painaa pitkän päivän päätteeksi.
Kylmän Muorravaarakkajoen ylitys tuli kuin tilauksesta kumisaappaissa hautuville jaloille. Joen vesi oli kaikista vaelluksen jokien ylityksistä kylmin!
Olin vuokrannut meille vaelluksen kolmanneksi yöksi Muorravaarakan ruoktun. Ruoktu on vanhempi 1953 rakennettu kammi, joka ensisilmäyksellä vaikutti jopa hieman karmealta ampiaisen lentäessä ulos pimeästä kämpästä avattuamme oven. Varaus- ja vuokratupien varaustilanteen voit tsekata eraluvat.fi – sivustolta ja tehdä varauksen luontoon.fi kohteen sähköpostiosoitteeseen. Urho Kekkosen kansallispuiston varaukset voi tehdä mm. Palvelukeskus Kiehisen asiakaspalveluun.
Hetken aikaa ruoktulla puuhailtuamme ja paikoilleen asetuttuamme kämpän fiilis muuttui paljon paremmaksi. Pöydän äärellä sijaitsevat neljälle sopivat makuupaikat olivat mukavat, nurkassa oven vieressä sijainnut kamiina lämmitti viileää tilaa juuri sopivasti – ulkona oli todella lämmin keli joten viileässä nukkuminen tuntui hyvin mukavalta ajatukselta. Ruoktulla oli aika paljon myyrän kakkaa, emme onneksi nähneet yhtäkään yön aikana.
Muorravaarakan ruoktu – Pirunportti-Paratiisikuru-Sarvioja 10 km
Lyhyen päivämatkan ansiosta saimme viettää rennon aamun. Lähdimme vasta lounaan jälkeen vaeltamaan kohti viimeistä yöpaikkaa. Evääksi tekaisin poitsulle popparit.
Nousu Pirunportille helteessä ei ollut yhtä tuskainen kuin mitä edeltävän illan laskeutuminen Muorravaarakkajoelle oli ollut itikoiden kyllästämässä metsässä. Pirunportti näkyi komeana, osittain lumipeitteisenä edessämme päästyämme puurajan yli.
Itse Pirunportti oli hieno kokemus ja nousi meidän molempien lempikohteeksi UKK:lla. Portin juurella lepatteli lukuisia perhosia ja hanki hohkasi kylmää.
Valkoinen hanki sai silmät särkemään auringonpaisteessa. Lainasin omat aurinkolasini poitsulle joka oli lähtiessä heivannut omansa autoon.
Pirunportilla oli hankala edetä kivikkoisessa ympäristössä. Kulumien perusteella oli helppo hahmottaa mistä oli vaellettu, silti sai olla todella varovainen askelissaan.
Edellämme kulki kaksi vaeltajaa
Paratiisikurulle päästessämme tunnelmaa laski ihmisten paljous! En alkukesälle odottanut niin suurta ruuhkaa. Muut vaeltajat eivät ole ongelma, mutta en oikein ilahtunut tavasta miten hiekkaiselta harjulta nakeltiin lampeen kiviä ja pidettiin mekkalaa. Paratiisikuruun ei muuten saa leiriytyä, se on hyvä pitää mielessä vaellusta suunnitellessa.
Päätin kuitenkin nauttia maisemista. Olen kerran aikaisemmin saanut nauttia kurusta yksinäni koiran kanssa joten nyt täytyi vain kestää oma harmitus. Söimme evästä ennen kuin jatkoimme patikointia Sarviojalle jolla oletin olevan täpötäyttä.
Tuvalle saavuttuamme viimeisen joen ylitettyämme olin hyvin yllättynyt – olimme ainoat varaustuvalla ja autiotuvankin puolella oli tilaa. Telttailijoita pihalla oli useampi, tunnelma leirissä oli rauhallinen.
Paratiisikurun ruuhkaa ei havaitse korkealta kuvatuista kuvista
Söimme, tein poitsulle loput popparit jälkiruoaksi ja lepäiltiin ennen iltakävelyä Sudenpesälle. Aivan emme Sudenpesälle jaksaneet kävellä, jäin paluumatkalla pojasta jälkeen ja käytin hetken täydelliselle yksinololle, vaelluksen läpikäynnille ja läheisen joen ihailulle.
Varaustuvalla juttelin mukavan pariskunnan kanssa jotka olivat törmänneet julkaisemaani sisältöön netissä. Sain kutsun roskattomaksi vaelluskummiksi, tämä oli suuri kunnia ja oli ilo kotona vaelluskummin tehtäviä lukiessa todeta että sitähän minä jo teen – toimin roskattomana retkeilijänä, siivoan muiden jälkiä, opastan ja pidän yllä yleistä hyvää vaelluskulttuuria.
Sarvioja – Aittajärvi 12km
Oli haikeaa lähteä kotimatkalle. Molemmat olimme tyytyväisiä vaellukseen, selvisimme ilman haavereita ja lapsikin suunnitteli jo uutta reissua, joka oli minulle merkki onnistuneesta vaelluksesta!
Vuokratupien ja varaustuvan varaaminen helpottivat vaellusta. Ensimmäinen kylmä telttayö väsytti, mielelläni olisin itse nukkunut useammankin yön ulkona kylmästä huolimatta.
Paluumatkamme kulki Kaarnepään ja Kuotmuttipään yli takaisin Maantiekurulle. Noustessamme ylös rinnettä pystyimme näkemään Pirunportin ja hahmottamaan Paratiisikurun aluetta, vaelluksen viimeisenä päivänä on hienoa päästä hyvästelemään vieraillut kohteet korkeuksista käsin. Kaarnepään yli menevä polku erottuu hyvin maastosta vaikkei sitä olla merkitty ainakaan vanhempiin karttoihin. Onnistuimme selvästä polusta huolimatta kulkemaan hieman harhaan innoissamme katsoessamme maisemia ja iloitessamme vaelluksen onnistumista.
Kaarnepään raskas nousu
Maantiekurulla pidettiin viimeinen evästauko. Poitsu sai kanssaevästäjiltä kovasti tsemppejä, mikä on aina mukavaa.
Olosuhteet alhaalla Maantiekurun polkua tallustellessa kävivät tuskaisen painostaviksi. Kumisaappaat hiostivat, käärin housunlahkeet ylös, saappaan ja housujen välisille ihokaistaleille syntyi auringonpolttamat viimeisten tuntien aikana.
Aittajoki ylitettiin jälleen yhdessä yleisön seuratessa suoritusta. Reppuselässä kiikkunut lapsi ei pudonnut jokeen enkä itse kaatunut joten emme tarjonneet paljoakaan viihdettä.
Autolla oli mahtavaa vaihtaa hikiset vaellushousut verkkareihin, harmikseni viimeinen (eli se toinen) puhdas t-paitani oli jo ylläni joten jouduin palaamaan ihmisten ilmoille suhteellisen pahalta tuoksuen.
Vaikka vaelluksen loppuminen tuntui haikealta, olimme molemmat tyytyväisiä päästessämme kotiin. Vaelluksestamme alkoi kahden viikon sateeton kausi, olisi ollut hirvittävää olla helteellä liikenteessä – en voi sietää kuumia päiviä!
Tänä kesänä kohteeksi valikoitui Kekkosen kansallispuisto sen monipuolisuuden, lapselle sopivien välimatkojen ja omanlaisensa helppouden ansiosta. Olosuhteidensa puolesta puistossa liikkuminen vaatii erätaitojen osaamisen, puhelinkenttiä ei löydy joka paikasta, vaikka olisi varannut yösijat varaustuvista tai vuokrakammeista voi olla ettei yöpaikalle syystä tai toisesta pääse. Jokien ylitykset ja kivikkoiset rinteet altistavat onnettomuuksille ja kerrottinpa kansallispuiston facebookissa jonkun retkeilijän kohdanneen kyyn polulla.
Helpoksi vaelluksen tekee loistavat huolletut tuvat ja nuotiopaikat. Vaikka Metsähallitus huolehtiikin edellä mainituista, vaeltajan on muistettava oma vastuu puitteiden ylläpidossa. Omat roskat on kuljetettava mukana, luontoa tulee kohdella kunnioittaen ja mitä tärkeintä – tutustu vaelluskohteesi järjestyssääntöihin. Pyrin itse jättämään jälkeeni vain kenkien painaumat polulle ja käyttämään polttopuuta maltillisesti muiden edellämainittujen seikkojen lisäksi.
Itse vaellus – lähtöpäiväAittajärvi-Maantiekuru14 km
Meillä oli pientä haastetta matkan alussa kun poitsulla ei ollut vaellukselle soveltuvia kenkiä. Netistä tilatut eivät koskaan saapuneet perille eikä Ivalon kaupoista löytynyt tarpeeksi pieniä. Lopulta marssittiin ulos Saariselän Partioaitasta Alfan vaelluskengät jalassa. Kallis investointi, mutta vaelluksella hyväksi todettu!
Aloitimme vaelluksemme Aittajärven parkkipaikalta jonne ajetaan 35 kilometriä pitkää Kuutuantietä pitkin. Kuutuantie ei ole talvihuollettu ja keväisin tiellä voi olla suuriakin routavaurioita. Metsähallituksen opastuskeskus Kiehiseltä voinee tiedustella tien kuntoa.
Aittajärven ylitys on merkitty oranssein laatoin, joita seuraamalla löytää helpoimmat kohdat ylittää virtaava vesi. Lapsen kanssa käyn ylityspaikan läpi ensin itse, joko pelkästään oman rinkkani tai molempien kantamusten kanssa. Lapsen ylikantaminen on riskialtista, joten päädyin tähän ratkaisuun vain Aittajärvellä.
Vaellus alkoi hyvillä fiiliksillä. Oli ihanaa palata Kekkospuiston kelometsiin havuneulasten peittämille poluille. Olin asennoitunut moniin taukoihin lyhyidenkin välimatkojen väleille, mutta hyvässä seurassa kaatuneilla keloilla istuskelu ja eväiden syöminen oli oikein tervetullutta puuhaa. Mukavaa, kun ei ollut kiire mihinkään.
Suunnitelmanamme oli kävellä Maantiekurunojan polkua pitkin vähintään Sarviojalle kääntyvään risteykseen saakka. Olimme käyneet reitin läpi kotona useampaan otteeseen ja sopineet miten välimatkojen kanssa toimitaan. Ensimmäisen päivän vaelluspätkästä tulisi mahdollisesti reissun pisin, joten muutama lisäkilometri tuskin haittaisi.
Muutaman tunnin vaeltamisen jälkeen päädyin ottamaan osan pojan kantamuksista omaan rinkkaani. Kulkeminen helpottui ja matka jatkui kevemmällä askeleella.
En ollut ennen käynyt Maantiekurunojan polun eteläpäässä, 2020 käännyimme Kiiskin kanssa Sarviojalle risteyksestä. Polun maisemat muuttuivat kallioisiksi ja maasto hiekkaisemmaksi mitä lähemmäs Pälkkimäojaa ja Pikkuluirojärveä pääsimme.
Leiripaikaksi valikoitui ensimmäinen teltan mentävä aukko pusikossa pienen lammen rannalla. Paikka oli huono, mutta väsyneille vaeltajille juuri sopiva. Söimme ja teimme nopsaan iltatoimet vetäytyäksemme unille. Lukiessani kirjaa säikähdin outoa kahinaa joka äänistä päätellen osottautui muiksi vaeltajiksi. Oli huvittavaa kuulla kuiskauksia ”kato teltta!”, oli kuitenkin kiva kuinka mahdolliset nukkujat huomioitiin hiljentymällä.
Yöllä heräsimme kylmään. Annoin poitsulle kevytuntuvatakkini makuupussinsa lisäksi ja puin paksummat kerrastot päälleni. Teltan jalkopää oli jääkylmä kosteudesta, ulkona taisi olla sumua. Pohdin, voiko hypotermia yllättää kesällä ja toivoin lapsen tarkenevan yön yli. Pohdin jo kokeilevani yhdistää makuupussini, mutta koska vieressä nukuttiin jo, päätin keskittyä omaan lämmittelyyn. Hytisin aamuun saakka -4 asteen makuupussissani kunnes aurinko jaksoi jälleen lämmittää ja nukahdin hetkeksi.
Yleensä teltta-aamut ovat reippaita, nyt hyvin huonojen yöunien jälkeen oli tukalaa alkaa valmistaa aamiaista. Pieni lampeen laskeva puro kimmelsi lohdullisesti auringossa, hyttyset lipuivat hiljalleen paikalle ahdistelemaan viileän aamun lämmetessä.
Maantiekurun lammelta Luirolle 9km
Poitsu söi aamiaisensa teltan suojissa vahtiessani itse jäähtyvää bensakeitintä rutikuivan maan ympäröimänä. Muurahaiset kiipeilivät joka paikkaan ja suuret peukalonpään kokoiset hämähäkit vipelsivät heinikossa. Pitkän talven jälkeen on mielenkiintoista seurata luonnon pienimpien asukkaiden puuhia.
Matka Luirojärvelle oli kovin odotettu, poitsu puhui alle kymmenen kilometrin päivämatkasta vapaapäivänä. Leirissä olisi rutkasti aikaa levätä, saunoa ja tutkiskella paikkoja.
Pälkkimäojan laavulle saavuttuamme jutustelimme paikalla yöpyneiden kanssa. Vastuullinen retkeily puhututti, emme itse kohdanneet retkietiketin tai kansallispuiston järjestyssääntöjen rikkomista (itse en tosin katsonut Paratiisikurussa kivien heittelyä lampeen kohdetta arvostavaksi teoksi…) mutta kuulimme muilta huolestuttavia tarinoita vaeltajien huonosta käyttäytymisestä.
Nautimme lounaaksi nuudelit ja ylitimme laavun läheisen joen. Mielenkiintoa vaeltamiseen toi tieto läheisestä poronhoitajien mökkikeskittymästä jonka läpi vaeltaisimme ennen Luirolle saapumista.
Olimme hieman ihmeissämme yli 40 vaeltajan ohittaessa meidät viiden kilometrin pätkällä. Suurin osa heistä oli lapsia, pienin taisi olla meidän nelivuotiaan ikäinen. Oli ihanaa nähdä lapsia vaeltamassa ja pysähdyinkin monen aikuisen kanssa juttelemaan aiheesta. Osa ryhmästä oli huiputtanut Sokostinkin.
Rinkkani painoi epämukavan paljon. Ostin Ospreyn Ariel plussan pari vuotta sitten ikääntyneen Deuterin tilalle, mutta muiden varusteideni ollessa isokokoisia 70 litrainen rinkka ei meinaa riittää kun kannan osan lapsen varusteista. Lyhyestä päivästä huolimatta olin täysin valmis leiriytymään.
Varasin meille Kuuselan vuokratuvan jo hyvissä ajoin ennen vaellusta ja voi kuinka tyytyväisiä olimmekaan omasta rauhasta valvotun yön jälkeen! Luirolla oli paljon porukkaa mutta suurin osa viihtyi teltoissa.
Aloitimme heti saunan lämmittämisen jottemme joutuisi illan ruuhkaan. Kävin juttelemassa muiden vaeltajien kanssa ja kysymässä sopiiko heille jos poikani saunoo kanssani naisten vuorolla. Aikaiseen vuoroon ei ollut kovaa tunkua, joten saimme saunoa rauhassa keskenämme. Sauna muuten täytyy maksaa, maksun voi suorittaa ennen tai jälkeen saunomisien Metsähallitukselle.
Saunan jälkeen poitsu innostui vielä uimaan Luirojärvessä. Paikasta tuli ehdottomasti hänen lemppari leirikohde!
Päivälliseksi söimme hernekeittoa, viime kesänä kuivattu versio ei maistunut joten raahasin mukanani yli 400g painaneen tölkin. Iltapalaksi paistoimme lettuja, ne menevät ehdottomasti jatkoon!
Ilta Luirojärvellä oli rentouttava. Kävimme kävelemässä autio- ja varaustuvan pihapiirissä, ihmettelimme erilaisia telttoja ja suuria muurahaispesiä joita oli useampi Kuuselan kämpän vierustalla.
Odotimme molemmat nukkumaan pääsemistä, eikä mennyt kauaakaan kun nukahdimme iltatoimien jälkeen.
Kaldoaivia on tullut nuohottua urakalla kuluneen vuoden aikana. Ensin alkusyksyn vaellukseni kohdistui erämaan keskiosaan, omalla vaelluksellani hiihdin itää kohti ja puolivälissä huhtikuuta pääsin nauttimaan seurasta erämaan läpihiihdolla.
Retkikuntaamme kuului lisäkseni Anne ja Sonja sekä ihana Rohmu. Vaellus oli alunperin suunniteltu tehtävän helmikuussa, mutta hurjan sään vuoksi siirryimme merkitylle reitille Sevettijärvi-Pulmanki reitille.
Oli kutkuttavaa päästä porukalla matkaan, en ole vaeltanut seurassa vuosiin. Onneksi meillä on hyvä porukka kasassa, juttu luistaa ja tarvittaessa saa hiihdellä yksin.
Ensimmäisenä päivänä hiihdimme tismalleen samaa reittiä mitä hiihdin omalla vaelluksellani. Koko vaelluksemme ajan aurinko lämmitti mukavasti, välillä liiankin. Parin viikon takaiseen verrattuna maisema oli paljon keväisempi, ruskeita pälviä näkyi siellä täällä valkoisten tunturien lomassa.
Meillä ei ollut ahkioita matkassa, vain päiväreput varustettuna lounailla, välipaloilla ja varavaatteilla. Yöpymisvarusteet meille kuljetti työpaikkani 70Northin Hannu ja puolisoni Juhis. Oli luxusta nauttia hiihdosta ilman raskasta kuormaa!
Lämpimästä päivästä huolimatta hangella oli ohut jääkerros. Jokilaakson ylitys onnistui suksin, varusteemme olivat hieman hörpänneet joesta vettä matkalla leiripaikkaamme…
Lukuisten taukojen jälkeen aloimme viimein lähestyä ensimmäistä leiripaikkaa. Varustereki oli jätetty oikein kauniille kumpareelle jonka ympäristöön kiinnitimme telttamme. Näin yksinvaeltajana oli rentoa kun tiesi ettei ole yksin vastuussa kaikesta, vaan porukasta löytyisi apua tarpeen tullen. Vesi keitettiin järven jäälle pakkautuneesta vedestä, helppoa kun ei tarvinnut keitellä lumia. Kuljetuksen aikana osa varusteista oli kastunut joen ylityksen yhteydessä, makuupussini kuivui oksalla roikkuen pikkupakkasessa yllättävän nopeasti!
Söimme päivälliset sekä iltapalat pälvellä, paljoa ei illalla jaksanut puuhailla kun jo pistettiin nukkumaan.
Aamulla varusteemme jälleen haettiin ja lähdimme hiihtämään kelkanjälkeä pitkin kohti Gálddoainurkia. Reitti oli eri mitä hiihdin omalla vaelluksellani, järville nousseen veden takia jouduimme välttelemään vesistöjä.
Rohmu-neiti kulki nätisti hiihtäjien rinnalla. Sitä ei paljoa huvittanut jos joku ryhmästä erehtyi perseilemään. Oli hyvä, että joukossa oli mukana yksi järjen ääni.
Gálddoainurkilla koettiin pieni suunnistushämmennys koko porukalla. Oletimme nousevamme huipulle, mutta huipun jälkeen olikin alamäki ja toinen jyrkkä nousu! Ja meille vasta vannottiin huipun olevan lähellä tavarankuljettajan tullessa rinteessä vastaan. Paikansin meidät ja sijainti tarkistettiin vielä Iphonen gepsillä. Olipa riemukasta osua oikeaan, satuimme seisomaan paikassa joka näytti kartasta katsottuna todellisuutta pienempänä.
Ja mitä lähemmäs rinnettä pääsimme sitä loivemmaksi nousu kävi ja aurinkokin alkoi paistaa. Loppumatka leiriin hiihdettiin upeaa valkoista tunturiylänköä pitkin.
Tällä kertaa varustereen löytäminen ei ollutkaan helppo rasti. Olin saanut karttakuvan paikasta, silti kohdetta etsittiin porukalla hajaantuen.
Illaksi oli luvattu kovempaa tuulta. Silti sinnillä istuimme korkealla nyppylällä illasta ja ruoasta nauttien. Vesi keitettiin lumesta. Olimme myös jännän äärellä, leiripaikkamme oli alueella jossa on tehty tunturipöllöhavaintoja, itsekkin syksyn vaelluksellani saatoin nähdä kyseisen linnun (havaintoni on epävarma) löysimme oksennuksia joita tutkittiin koko ilta.
Makuupussini oli ottanut uudelleen kosteutta ja hieman palelin alkuillasta. Yöllä tuuli otti ikävästi teltan seinään, olin katsonut ilmansuunnan väärin. Muut nukkuivat sentään hyvin, blokkasihan telttani pahimmat puhurit…
Aamulla kantohangella hiihtäminen teki matkanteosta jopa liiankin helppoa. Aurinkoinen keli jatkui eikä tuullutkaan. Kävimme tutkimassa kaikki löytämämme irtosulat pälviltä, sulat olivat luultavasti riekkojen ja pingviinien. Lounastauko vietettiin metsässä auringonlämmössä.
Buolzzalla innostuin nousemaan harjulle sukset jalassa. Kuinka olinkaan ikävöinyt harjuja! Harjut ovat ehdottomasti lempipaikkani Kaldoaivin erämaasta. Toivottavasti päädyn niille pian uudelleen.
Tauotimme nälän mukaan. Etsimme mukavia paljaita laikkuja jossa mielellään oli muutama kivi istuttavaksi. Söin valkosuklaata leipänä, aina ei jaksanut kaivella leipää syötäväksi.
Illan lähestyessä hanki alkoi sulaa ja upottaa. Jopa leveillä tunturisuksilla oli ajottain hankala pysyä pinnalla hangen hajoillessa varvikoiden päältä. Kun viimein saavuimme 70Northin Riekkojärven mökille meitä odotti pieni after ski! Meikä veti minttukaakaot henkeen ja Sonja kaatoi omansa pitkin pöytää, promillet olivat hyvin maltilliset vähäisen alkon puolesta mutta meno sitäkin levottomampi.
Rennon illan kruunasi lämmin sauna ja päivällisen jälkeen nautittu omena-kaurapaistos vaniljakastikkeella. Minulle vaelluksen rankin osuus oli ehdottomasti selvitä lämpimästä saunasta kylmän pukuhuoneen läpi mökkiin. Hrr!
Nukuin kolmannen yön mökin lämmössä vaikka kuinka uhosin nukkuvani ulkona.
Aamulla laitettuamme mökin kuntoon Juhis saapui vuorostaan hakemaan varusteitamme. Edessämme oli kahdenkymmenen kilometrin hiihto Utsjoelle moottorikelkkareittiä myöten.
Sää oli aurinkoinen ja hyvin tuulinen. Kaksikymmentä kilometriä ei ollut paha pätkä kun saimme hiihtää tasaista uraa myöten. Raskaan pätkästä teki sen yksinkertaisuus. Maisemissa oli hyvin vähän vaihtelua, vaikka avotunturikin oli häkellyttävän upea kaikessa valkeudessaan, valmiiksi tampattua uraa oli mälsä hiihtää. Jopa Rohmu-neitiäkin alkoi kyllästyttää vaikka se oli kävellyt hangella useamman päivän ja luulisi koiran olevan tässä vaiheessa vaellusta jo väsynyt.
Itselleni iski haikeus viimeisillä kilometreillä. Ei vielä! Talvikauteni päättyisi Ailikkaantielle, sulalle Nuorgamintien levikkeelle josta autoni löytyi.
Pizzat silmissämme raahauduimme viimeisillä voimillamme Hotel Utsjoelle vain kuullaksemme että nettisivuilla oli väärät aukioloajat ja jäimme hehkuvan punaisine kasvoinemme ilman herkkua.
Kauden lopetusvaellus oli hauska! Ja rento. Oli mukavaa hiihtää kantohangella aurinkoisessa säässä. Aurinkorasva ei pelastanut kasvoja paahteelta ja kantapäätkin selvisivät reissusta. Nyt onkin aika jättää hyvästit talvelle ja siirtyä kesäkauteen.
Sonjan (@laamasaurusrex) & ja Annen (_annehannikainen_) löydätte myös Instagramista. Kiitos kuvista ja seurasta naiset!
Erämaan vaeltajatar 