Kuukauden blogitauko on ollut varmaan pisin, mitä olen koko blogin historian aikana pitänyt. Syy taukoon oli yksinkertainen – en tahtonut kirjoittaa väkisin tekstiä, josta ei millään olisi luonnostunut mielenkiintoista. Edes itselleni. Eipä kotisohvalla istuskellessa ja sukkaa kutoessa kovin paljoa saanut ideoitua blogitekstejä…
Suunta on vain ylöspäin! Meidän pieni erätär syntyi jo lähes viikko sitten, hän ja minä voimme oikein loistavasti ja innolla odotamme pakkasten väistymistä sekä kahden viikon iän täyttymistä, jolloin talvivauvan kanssa saa alkaa ulkoilemaan. Vauva on oikein pieni ja suloinen, tyytyväinen rakkauspakkaus. Isoveljensä silmäterä.
Heti emme pienen kanssa suuntaa tunturiin, vaan aloitamme ulkoilun kevyesti vaunuttelemalla. Itselläni on tavoitteena aloittaa säännöllinen liikunta heti kun pakkaset sen sallivat. Etenen vauvan rytmin mukaan, ulkoilut kohdistuvat hänen päiväuniensa ajalle.
Ihan jännittää saada selville tämän hetkinen kuntoni. Onneksi viimeksikin kunto oli parantunut huomattavasti jo kolmen kuukauden sisällä, nyt tuskin kahden lapsen kanssa ehdin yhtä hyviin tuloksiin, mutta mihinkä se kiire tässä on. Pääasia, että saan kuntoni siihen pisteeseen että päästään koko perheen kesken ulkoilemaan.
Onneksi on nämä superpakkaset – viikon palautuminen synnytyksestä on vain hyväksi, muuten olisin jo varmaan hiippaillut kylänraitilla edestakaisin lukemattomia kertoja. Ja tuskin olisin malttanut olla koskematta niihin suksiin.
Palataan asiaan viimeistään ensi viikolla, jolloin on luvattu reilusti leudompia kelejä! Outoa kaivaa kamera esiin näin pitkän tauon jälkeen.
Erämaan vaeltajatar 