Urho Kekkosen kansallispuisto jäi tänään taakseni. Toinen yksinvaellus toi enemmän haasteita tielleen kuin ensimmäinen – tällä kertaa oli mietittävä reittivalintaa ja kuunneltava enemmän itseään ja jaksamistaan.
Mulle sopii tuollaiset ”ruuhkapaikat” hyvin, sain paljon motivaatiota jatkamiseen ja yksin pärjäämiseen muilta vastaantulleilta vaeltajilta, vaikkei kaikkien kanssa vaihdettukaan kuulumisia. Yksin pelko ja yksinäisyys meinasi ottaa koville heikkona hetkenä. Onneksi tielleni sattui useampi upea persoona!
Viimeisenä yönä en pelännyt teltassa nukkumista ollenkaan. En miettinyt mitä kaikkea pahaa yöllä voisi tapahtua – nukuin 10 tuntia vain parilla heräämisellä ja niidenkin aikana toivoin vain nukahtavani uudelleen jotta jaksaisin seuraavana päivänä. Opin jopa hieman hidastamaan vauhtia ja olemaan vain paikoillani.
Aiemmin mä olen harmitellut ajatusta, etten ole oikein missään erityisen hyvä. En piirtämään, en laulamaan, en soittamaan… Ehkä vaeltaminen on se mun juttu.
Siitä, että heti kotiin tultua hoksaa jo miettivänsä uutta reissua, tietää että vaellus oli onnistunut.
Erämaan vaeltajatar 