Hiihtoretki Karigasniemen Ruktajärvelle

DSC_4721
DSC_4724

OACin 160 senttiset sukseni tulivat huollosta sopivasti edeltävänä iltana kun oli tarkoitus lähteä viettämään tammikuun yötä luontoon. Aluksi suunnittelin telttaretkeä Skaidijärvelle Nuorgamiin, tuulisen sään takia hautasin suunnitelmani ennen kuin edes ehdin pakata.

Kotona lähtöaamuna pakkasta oli kymmenisen astetta, Sulaojan parkkipaikalla Karigasniemellä kiristyneen pakkasen tunsi sormenpäissä kiristellessäni ahkion nyörejä varusteiden ympärille. Auton jättäminen parkkiin kylmää yötä vasten epäilytti, liekkö pääsen kotia seuraavana päivänä.

Talvella Ruktajärvelle kannattaa hiihdellä kelkanjälkeä pitkin. Aloitin matkani Sulaojan parkkipaikalta ja hiihtelin tien vartta kilometrin verran Luomusjärville vievän pyöräilyreitin varteen (linkki risteykseen karttapaikka.fi-sivustolle). Moottorikelkan jälkeä pitkin oli mukava hiihdellä, ensimmäisen mäen jälkeen jälki jatkuu jänkiä pitkin tehden reitistä entistä helpomman. Matkaa jänkiä pitkin hiihtämällä kertyy noin 10km suuntaansa. Vähälumisen talven takia mäen päällä oli kuitenkin risteys, josta lähdin hiihtelemään oikeanpuolimmaista jälkeä pitkin.

DSC_4739
DSC_4740

Oikeanpuolimmaisen reitin valinta oli virhe. Reitti kulki harjuilla, hiki virraten kiipeilin mäkiä ylös ja tuskastelin päivän hämärtyessä. Pitäessäni taukoa näin silmänurkassani liikettä ja järkytyin nähdessäni suuren hirven juoksevan jängällä tulosuuntaani. Pasmat menivät sekaisin ja tein mielessäni hirven näkemisestä härkäsen. Tein suunnitelmaa miten toimia mikäli kohtaan aggressiivisen hirven (jep) ja toivoin parasta. Laskeva aurinko loi kauniita värejä taivaalle,niiden kuvaaminen rauhoitti.

Ala- ja ylämäet jatkuivat Luomusjärville saakka. Jalkani olivat aivan puhki ja pidin pienen juomatauon rannalla. Kauaa en voinut pysyä paikoillani hikoilun takia, että harmitti! Hikoilua pitäisi välttää talvella vaeltaessa.

DSC_4744
DSC_4747
DSC_4749

Stuorrajávri oli nimensä veroinen (stuorra = suuri). Jännitti hiihdellä suuren järven jäällä, luotin sen kestävyyteen lukuisten moottorikelkan jälkien perusteella. Ohitseni ajoikin yksi, kuski pysähtyi kysymään olenko nähnyt muita järvellä. Vastasin kieltävästi ja hiihto jatkui. Oli mukavaa saada tietää että lähistöllä on muitakin, vaikkakin järven toisessa päässä.

Neljän kilometrin hiihtäminen järvellä oli kylmää puuhaa. Vaellusreitti menee Luomusjärvien välistä harjua myöten ja Stuorrajárven rannalla menee mönkijäura, jota myöten kävelin lokakuun yöreissun yhteydessä.

Havaitsin järven koillisnurkassa liikettä. Pienellä zoomailulla hitaasti liikkuva asia paljastui toiseksi hiihtelijäksi. Olisikohan hän se jota moottorikelkkailija etsi? Pian järvelle ilmestyi toinenkin hiihtelijä.

Nenänpää palellen aloin viimein lähestyä rantaa. Suuri helpotuksen tunne valtasi kropan selviydyttyäni talven ensimmäisestä järven ylityksestä. On näköjään paljon asioita joita pelkään luonnossa.

Jutustelin hetken toisen hiihtäjän kanssa ennen kuin nousin maihin, kävi ilmi että tuvassa olisi porukkaa pitämässä taukoa – pääsisin heti lämpimään! Maisema oli värjäytynyt vaaleanpunaiseksi enkä malttanut olla kuvaamatta tuvan ympäristöä.

DSC_4753
DSC_4758

Tuvassa tosiaan oli muitakin. Kostea lämpö sai aluksi pitämään hiihtokamppeet ylläni, olin likomärkä alun hikoilusta, paha virhe. Jotenkin en uskonut että yli -20 asteen pakkasilla villapaita olisi liikaa kuoritakin alla.

Join teetä keskustelun lomassa. Autiotupa on kymmenelle hengelle, mutta ilman koronaakin nafti niin suurelle henkilömäärälle. Tuvalla oli paljon kaasupatruunoita, kaikkea retkeilijöiden jättämää ruokatarvetta ja muutama paistinpannu, kattilat puuttuivat. Onneksi olin ottanut mukaani trangian pienen kattilani jolla vesien sulattelu lumesta onnistui nopeasti. Seinällä ollut vuoden 2013 Metsähallituksen asiakaskyselyn palautuslaatikko huvitti, harmi ettei lomakkeita enää ollut.

Illan ohjelmaan retkeilijöiden lähdettyä kuului puiden haku. Ruktajärvellä puut olivat paksuja ja suurikokoisia pökkelöitä, kirvestä sai heiluttaa väsymiseen saakka. Katselin halkopinoani tyytyväisenä, juuri oikeanlaista puuhaa tammikuiselle yöretkelle. Yksi halottu pökkelö riitti kaminalliseen.

DSC_4759
DSC_4768

Syömisen lomassa tein jotain, mitä en yleensä luonnossa tee. Katselin Netflixiä. Kyllä, Ruktajärvellä kentät toimivat loistavasti. Queens gambit oli oikein loistavaa ajanvietettä pakkasen paukkuessa tuvan seinissä.

Kamiinan palettua loppuun kylmyys hiipi tupaan nopeasti. Lueskelin kirjaa makuupussissa untuvatakki päälläni, vasta nukkumaan mennessä laitoin kamiinaan uudet tulet. Exped- ilmapatjani alle olin ottanut mukaan eristepatjan joka toimi hyvin yön yli. Nukuin myös kahdella makuupussilla.

Uni oli levotonta, kylmyys piti hereillä. Viiden aikaan hyökkäsin ulos pusseista laittamaan kamiinaan täyden lastin puuta. Herätys soi kahdeksalta, oli jälleen tullut kylmä. Tein varmaan henkilökohtaisen pukeutumisen ennätykseni kahmiessani kaiken lämpimän ylleni. Illalla olin jättänyt lähettyvilleni untuvatakin, toppahousut ja lisävillapaita toimitti tyynyn virkaa.

Jos edeltävästä kappaleesta ei käynyt ilmi että oli kylmä, mainitsen nyt vielä kerran että oli KYLMÄ. Ulkona nenänpäämittauksen perusteella pakkasta oli ainakin -25 astetta. Oli pimeää, mutta yöllä laskeutuneen usvan pystyi erottamaan. Pihalla ei nähnyt muutamaa metriä pidemmälle.

DSC_4777
DSC_4780

Aamupalaksi nautin ”lisää vain vesi”- 600 kalorin myslin ja kamiinalla lämmittämäni voileivän. Talvella suosin mahdollisimman helppoja eväitä.
Energian virratessa sisuksiin aamun kohmelo alkoi väistyä. Selkä oli kuin yhtä korppua epämukavan yön jäljiltä. Kävin ulkona tekaisemassa ahkiollisen halkoja täyttäen tuvan halkokorin kukkuralleen. Tein reilusti kiehisiä seraavalle yöpyjälle, tapanani on jättää tupa sellaiseen kuntoon missä toivon sen olevan saapuessani sinne itse.

Sumu väistyi hiljalleen kellon lähestyessä kymmentä. Aamuhämärässä hiihtely oli tunnelmallista sinisen ja pinkin värittäessä taivasta valkoisten tunturien ympäriltä. Stuorrajávrilla hiihtely oli rentoa, rannalle päästessäni koetin onneani ja valitsin toisen kelkanjäljen hiihdettäväksi. Tällä kertaa valinta oli oikea ja sain nauttia mäettömästä maastosta aina alun ensimmäiseen mäkeen saakka.

Pelko hirven kohtaamisesta pyöri mielessä. Lukuisat hirvenjäljet risteilivät metsästä jängille, tuoreita en havainnut.

Lähellä tietä metsästä hyppelehti esiin veikeän oloinen lintukoira. Se pysähtyi äkisti paikoilleen nähdessään minut ja jatkoi juoksenteluaan ympärilläni hetken ihmeteltyään. Koira kulki mukanani tielle saakka, kauhuissani seurasin sen pomppimista autotiellä. Pakkanen oli selvästi kovempi tiellä kuin metsässä, sumu peitti tien jo kahdenkymmenen metrin säteellä. Viitoin ohiajaville autoille varoittaakseni koirasta, kaivelin jo puhelintakin esille näpytelläksi Facebookiin ilmoituksen yksinäisestä kaverista. Sormien jäädyttyä tunnottomiksi vierelleni ajoi auto, jonka kuski noukki koiran kyytiinsä. Luojan kiitos!

Lämmittelin sormiani hanskan sisällä hiihdellessäni autolle viimeisen kilometrin aikana. Sumu oli vuorannut auton valkoisella kuorrutteella, käynnistäessä moottori köhi mutta jaksoi hurahtaa käyntiin hetken nytkyteltyään. Raappaa en löytänyt, ikkunat sain puhtaaksi 2019 kesällä autoon jääneellä tuttipullon korkilla, krääsää kannattaa säilyttää penkin selkämyksen pussissa…

DSC_4751

Tammikuun yöretki oli hyvää harjoittelua maaliskuun hiihtovaellusta varten. On opittava pukeutumaan niin ettei hikoiluttaisi mäissä. Tarvitsisin myös paremman pipon ja ohuet sormikkaat hanskoihin. En kovin paljoa tykkää ”lisää vain vesi”- pussipastoista, talvella ne ovat kätevä ratkaisu lounaaksi kesken hiihdon.

Teksti vuoden 2020 haasteöistä