Ruskan ajasta on vasta kuukausi! Tuntuu, että syksy oli ikuisuus sitten kun katselee alkutalven tuomaa kevyen lumipeitteen alla uinuvaa maata.
Syksy oli aktiivista aikaa kaikkine retkineen. On ollut mukavaa levätä ja valmistautua pitkään talveen. Blogi on ollut hiljaa vaikka paljon on tapahtunut. Olen ollut etsijäkoulutuksessa, yöpynyt kotipihassa ja työpaikan laavulla sekä käynyt pitkällä kävelyllä tuntureilla Kiiskin kanssa. Kamera tarttuu harvemmin mukaan sen painon takia. Pitäisi hankkia kevyempi linssi laajiksen tilalle.
Oli kenties viimeinen päivä kun ruskaa pystyi vielä ihastelemaan sen täydessä loistossa kun suuntasin ystävän kanssa yöretkelle Vetsijoelle yhdelle sen komeimmista maisemapaikoista. Vetsijoen vartta pystyy kulkemaan polkua pitkin lähes seitsemän kilometrin verran ennen kuin polku katoaa pajukkoon. Polku on paikoitellen vaikeakulkuinen sen hiljalleen painuessa suon ja runsaan pajukon syövereihin vähäisen kulun ansiosta.
Bongasin nuotiopaikan vaelluksellani ja palo palata komeiden maisemien luokse oli suuri. Patikoimme parin kilometrin matkan jokea reunustavaa polkua pitkin, kauniit keltaiset ruskan sävyt värjäsivät maisemat miltei maalauksen kaltaiseksi.
Vetsijoen varrella on paljon yksityistä maata. Leiripaikkamme sijaitsi valtion mailla joten teimme nuotion vanhalle kiviringille. Kostean syksyn vuoksi kaikki maastosta löytyvä irtopuu oli läpimärkää, otin kotoa kassillisen puuta mukaamme jotta saisimme hieman valoa pimenevään iltaan.
Pystytimme telttamme nuotiopaikan läheisyyteen ja kävimme ihailemassa leiripaikan viereistä koskea. Kun etsii tarkasti, koskelle löytää hyvän polun kävellä. Rannan kalliolla ei voinut kuin vain katsella voimalla virtaavan veden kiemuroita ja ihmetellä luonnon voimaa ja korvia huumaavaa kohinaa.
Nuotion äärellä paistelimme eväsleivät halsterilla, ruisleivästä tulee herkullisen rapeaa pienellä vaivalla. Jälkiruoaksi nautimme mokkapalat. Ystäväni oli jaksanut tuoda mukanaan kaksi porontaljaa jolla oli mukava makoilla ja katsella kuinka tähdet hiljalleen tulivat esiin yötaivaalle. Tunnelma oli upea, pimeyteen valoa tuova nuotio ja taivalle hiljalleen ilmestyvät revontulet kruunasivat illan.
Pieni pakkanen kipristeli poskia ja täytyi pukea lisää ylle. Syksyn ensimmäinen pakkasyö alkoi lempeästi vatsat täynnä.
Ennen nukkumaan menoa lueskelin hetken teltassani. Kiristyvä pakkanen sai kuitenkin nopeasti vetäytymään pussin suojiin. Juuri kun olin nukahtamaisillani kuulin naisen puhetta. Mitä ihmettä ystäväni höpöttää yksinään teltassaan?
Aamulla herätessäni haistoin pakkasen. Ulos kömpiessäni vastassa oli auringossa kimmeltelevä vaalea maisema, kaikki ympärillämme oli jäätynyt yön aikana kuuraan.
Pieni talven lähestymisen aiheuttama ahdistus sai väistyä kun kuljin leirimme lähettyvillä ihastelemassa jäätyneitä sieniä ja marjoja. Ystävänikin ilmestyi pihalle ja aloitimme aamiaisen valmistamisen.
Kaasuni oli jäätynyt yön aikana joten aamukahvit keiteltiin bensakeittimellä. Enpä olisi uskonut että kauniin aurinkoisen päivän jälkeen lämpötila laskee näinkin alas.
Aamiaisen jälkeen menimme joelle katselemaan sumun etenemistä. Maaginen maisema oli kuin kauneimmista Instagram- julkaisuista, onneksi saimme kokea hetken paikan päällä.
Auringossa sulava kuura sai lehdet hiljalleen putoamaan puista. Oli haikeaa seurata yhden upean vuodenajan vaihtuvan toiseen.
Yöllinen naisen ääni jäi vaivaamaan kun ystäväni kertoi itsekkin kuuleen äänen yössä. Hetken jo olin kauhuissani – kuka oli käynyt pimeässä yössä telttojemme lähistöllä jälkiä jättämättä? Jälkikäteen asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen että äänen täytyi kuulua läheiseltä mökiltä.
Leirin purettuamme patikoimme takaisin autolle samaa polkua pitkin ja lähdimme kotiin. Lyhyt reissu Vetsijoelle oli täyttänyt kaikki toiveemme täydellisestä yöretkestä!
Mikä olisikaan parempi tapa juhlia kolmekymppisiä, kymmentä asuttua vuotta Utsjoella ja viittätoista vuotta vaeltamista kuin lähteä pitkälle vaellukselle?
Kaldoaivin valitsin Haltin huiputuksen sijaan kohteeksi löytääkseni ensi syksyn asiakasvaelluksille kohteita. Järjestän toiminimelläni Northern trails ensi vuodesta lähtien opastettuja vaelluksia aktiviteettien ja talvitelttailukurssin lisäksi.
Reitti muodostui lukuisten Kaldoaivilla sijaitsevien kammien ja niiden raunioiden mukaan. Patikka.net- sivuston tupaluettelo on ollut kesän ajan yksi mielenkiintoisimmista nettisivuista mitä olen vähään aikaan lueskellut. Minua kiehtoi erityisesti kammien rakennustapa ja sijainnit.
Kuivahkon kesän päätteeksi Utsjoella on satanut rankasti ja vaellukseni alkoi hyvin kosteissa merkeissä. Aikaisemmille vaelluksilleni ei ole osunut yhtä kovia sateita kuin tälle! En edes omista kunnon kuorivaatteita vaan käytän perinteisiä sadeasuja.
Päivä 1. Vetsijoen varsi ja hylätty kammi
Veden loristessa huppua ja rinkan sadesuojusta pitkin vaelsimme Kiiskin kanssa Vetsijoen vartta pitkin. Vetsijoki on paikoittain hyvin jylhä koskineen ja sieltä löytyy jonkin verran käveltävää polkua. Valitettavan paljon sieltä löytyi myös suota ja pajukkoa jotka tekivät etenemisestä hankalaa. En ollut vaeltanut kauaakaan kun ensimmäinen kammin raunio tuli vastaan, sitä ei löydy patikka.netin tupaluettelosta. Kuinka jännää! Kammista oli enää vain turvekasaa ja tulisijan kivet jäljellä.
Sade ei itsessään haitannut, liukkaat kivet ja kalliot olivat hankala kulkea raskas rinkka selässä. Ostin isomman Ospreyn Ariel 85-rinkan 70 litraisen lisäksi mahduttaakseni kahdeksan päivän vaelluksen varusteet mukaani. Rinkka on kätevä myös lasten kanssa retkeiltäessä. Raskaan rinkan takia kulkeminen oli haparoivaa ja pienikin heilahdus liukkailla kivillä sai horjahtelemaan.
Vetsijoen varrella tuli muutamia yksityisiä mökkejä vastaan jotka täytyi kiertää. Päästessäni maastouralle päätin lakata Vetsijoella etenemisen lähestyvän suon vuoksi – litimärissä vaelluskengissä lompsuttelu riitti.
Ylämäkeen kävely ei koskaan aikaisemmin ole ollut yhtä raskasta kuin nyt! Kahdeksan päivän vaellukselle tarvitsin enemmän ruokaa mukaan ja sen huomasi.
Pajukon jälkeen oli mukava päästä tunturikoivikkoon. Sadekkin hellitti viimeisille kilometreille. Koira kulki hyvin ja fiilis oli hyvä vaikka tiedostin vaelluksen olevan pisin tähänastisista ja varmasti henkisesti rankin.
Kuljettuani metsän halki päädyin Vaisjoelle. Hetken aikaa ylityspaikkaa etsittyämme näimme leiripaikkamme joen toisella puolella, kammin ja sen pihapiirin.
Vaisjoen ylitys oli epäilyttävän hankala. Olen pitänyt itseäni rohkeana ylittäjänä, nyt en millään meinannut löytää sopivaa kohtaa. Ylitin joen ensin koiran kanssa ja yllätyin kuinka pelkäsin polviin saakka ylettyvässä vedessä. Päästäkseni takaisin rinkan luokse kävin etsimässä varastosta jotain pitkää ja onnekseni löysin haravan jota hyödynsin. Rinkan kanssa ylittäminen oli tuplasti hankalampaa kuin ilman, harmittelin kun en ollut ottanut sauvoja mukaan.
Ilta Vaisjoella vierähti kammia tutkien ja varusteita kuivaten. Pyykkinarusta tuli jo ensimmäisenä iltana yksi vaellukseni tärkeimmistä varusteista.
Vaisjoen kammi on ollut aikoinaan upea ilmestys ja Metsähallituksen huoltama. Se sijaitsee Vetsijoen ja Vaisjoen risteymäkohdassa pienen harjun suojissa. Sisällä on ollut kaksi vuodepaikkaa, pöytä ja kamiina. Harmiksemme kammia ei enää huolleta ja on entisen loistonsa menettänyt. Ovea avatessa se osuu kattoon ja sisään tulija saa niskaansa multaa. Kamiinaa ei ole ja lattia on homeessa. Pöydällä lojuu vieraskirja johon vaeltajat edelleen jättävät puumerkkinsä muistoksi unohduksiin jäävälle kammille.
Päivä 2. Ylitsepääsemätön
Ensimmäisen yön nukuin kohtalaisen hyvin. Ajatus kuudesta jäljellä olevasta yöstä söi mieltä, vaeltaminen on ihanaa mutta vie aikaa perheeltä.
Ilma oli kostean lämmin eivätkä ulkona yön yli kuivuneet vaatteeni olleet sen kuivempia kuin illallakaan. Tunnelma Vaisjoella oli mukavan rauhallinen. Yöllä mietin mitä tekisin jos karhu hiipisi rantakoivikosta, muuten olo oli rohkea. Pohdin tuoko vanheneminen mukanaan omanlaista turvallisuuden tunnetta.
Aamupalan nautin pöytäryhmän äärellä. Olin päättänyt etten pitäisi kiirettä leiripaikoilla, yötön yö oli vasta päättynyt joten pimeäkään ei yllättäisi.
Lähdin luottavaisin mielin kulkemaan Vetsijoen vartta löytääkseni ylityspaikan. Moni ylittää suoraan kammin kohdilta mutta helpompi paikka löytyy koskien yläpuolelta. Kuljin joen vartta kahden kilometrin päähän tehden useita ylitysyrityksiä. Suot ja varvikot söivät intoa jatkaa pidemmälle, kävin katsomassa kauempaa vanhempaa yksityistä kämppää jonka pihassa oli arviolta 2-3 kammin tai muun turvepohjaisen rakennuksen rauniota.
Lähdin pettyneenä ja turhautuneena takaisin kohti Vaisjokea Kiiskin alkaessa vastustella veteen tuloa. Virtaus oli kova ja paikoittain syvyys liikaa itsellenikin. Edeltävän illan Vaisjoen ylitys oli herättänyt ennenkokematonta pelkoa virtaavia vesiä kohtaan itsessänikin.
Söin ruokatermokseen tekeytymään jättämääni lounasta kammin vierellä samalla karttaa selaten. Ruoasta sain energiaa ja uudella tarmolla lähdimme vielä kerran ylittämään jokea.
Ja palasin pettyneenä takaisin kammille. Kokeilin ylittää jokea uudelleen ja uudelleen pelon vallatessa mielen virtapaikoilla. Koira ei suostunut liikahtamaan suurilta kiviltä eteenpäin, ei auttanut kuin perääntyä.
Uusi suunnitelma oli lähteä kohti Riekkojärviä missä on yksi varma ylityspaikka maastouran varrella.
Pettyneenä ja jännityksestä väsyneenä ylitimme Vaisjoen vielä kolme kertaa soita vältellen. Satoi hieman, mutta sää oli pääasiassa aurinkoinen ja lämmin. Oli mukavaa päästä pois Vetsijoen pajukosta korkeammalle helppokulkuisempaan maastoon.
Yöpaikaksi valitsin korkean kohdan Lohkkejávrin läheltä. Kaunis maisema ja lämmin sää veivät turhautuneet tunteet pois ja nautin illasta. Koira oli tyytyväinen ja vaatteet kuivuivat kevyessä tuulessa. Illemmalla kävimme ihailemassa järveä ja lähimaastoa ennen nukkumaan menoa.
Päivä 3.Takaisin suunnitelmaan ja pelkoa tunturissa
Aamulla olo oli varma – tänään pääsisin alkuperäiselle suunnitelmalleni jatkamaan kammien perässä kulkua ja ylittäisin Vetsijoen.
Aamupuuron kanssa nautin pähkinöitä ja näkkileipää. Join kahvini rauhassa ennen leirin purkua. Vaatteetkin olivat kuivuneet yön aikana, haju oli tosin kamala.
Kuljin maastouraa pitkin kohti Riekkojärviä. Olin katsonut kartasta kohdan jossa poroaita ylittää joen, aloittaisin joen läpikäymisen sieltä. Ilokseni rantaan meni mönkijän jälki ja todennäköisesti löysin kohdan mistä ajetaan yli. Joessa oli kuin olikin kohta josta viimeinkin pääsimme yli. Olin riemuissani! Nyt pääsisin alkuperäiselle suunnitelmalleni, olin jo missannut yhden päivän ja sen nähtävyydet.
Enää täytyisi vain noutaa rinkka. Syvimmät ja virtaisimmat kohdat menin nelivedolla veden alla olevista kivistä tukea pitäen. Hitsi kun en ottanut sauvoja mukaan! Olen aikaisemmin ajatellut niiden olevan tiellä koiran kanssa liikkuessa, rinkkaanhan ne saisi kiinni.
Alitimme yhden ylläriporoaidan matkalla kohti Háltevárseaibbušta. Maassa oli hieman ruskaa joka hohti punaisena mustikkameressä. Lounastimme harjulla, olo oli mahtava matkan viimeinkin jatkuessa suunnitelmien mukaan.
Päivän taival alkoi painaa. Kiireetön eteneminen oli tarpeeseen, koirastakin huomasi kilometrien painavan päälle. Näin ihmisiä ja teltan erään suuremman järven rannalla, olin olettanut näkeväni enemmän vaeltajia mutta saldo jäi koko vaelluksen ajalta seitsemään henkilöön.
Saavuttuamme viimein leiripaikallemme valmistin savustetusta kyttyrälohesta tehtyä kermaista pastaa. Kalasta enemmän pitävälle henkilölle ruoka olisi varmasti maistunut paremmin.
Leiripaikkani oli komean nyppylän alapuolella. Haaveilin aamulla huiputtavani sen kun tiedossa olisi lyhyempi päivä, aikaa ja jaksamista olisi rutkasti.
Lueskellessani kirjaa teltan suojissa kuulin jyrähdyksen. Epäuskoisena kömmin teltan ovelle ja kauhistuin tummien pilvien lipuessa esiin tunturien takaa. Seurasin pilvien liikkeitä pitkään ja totesin niiden lipuvan reilusti leiripaikkani ohitse, silti en kahteen tuntiin uskaltautunut uskomaan säästyväni ukonilmalta. Lähellä ruokaili suurisarvisia poroja, voi kunpa ne olisivat osanneet mennä suojiin.
Vähän väliä kävin kurkkimassa oviaukolta ukkosen etenemistä. Näin salamoiden iskevän kauempana, en ole koskaan pelännyt teltassa niin paljon kuin nyt! Minulla oli pakopaikka mielessä, mutten tiennyt olisiko minulla aikaa juosta harjujen suojiin tositilantessa.
Kun viimein ukkonen vaikutti menneen ohi kävin vielä kerran kurkistamassa jyrähdyksen jälkeen ulos – suuret mustanharmaat pilvet lipuivat hitaasti leirini ohitse. Tunnelma oli aavemainen.
Kiiski ei välittänyt jyrähdyksistä tai pelostani ollenkaan. Illan tullen puuhastelimme ulkona kaunista auringonlaskua katsellen. Ukkosen jälkeiet pilvet lipuivat leirimme ylitse, voi mikä onni meillä olikaan.
Leikittelen ajatuksella luonnon vuodenkierron alkavan keväästä. Pitkän lepoajan, talven, jälkeen auringon alkaessa paistaa luonto heräilee hiljalleen lumipeittonsa alta synnyttäen uutta elämää ja ylläpitäen nykyistä. Kesällä luonto juhlii hiljalleen väsyen. Syksyllä luonto näyttää mahtinsa muuttamalla lehtivihreän hajoamisen komeaksi ruskaksi. Tuon jälkeen luonto vetäytyy lepotilaan kaamoksen ajaksi, pimeyden ja lumipeitteen suojissa ylläpitäen kiertokulkuaan.
Ehkä siksi kovien puuskien pudotettua osan ruskasta yhden yön aikana oli pidettävä hiljainen hetki. Se oli ensimmäinen konkreettinen merkki talven lähestymisestä, yksi merkkipaalu vuodenkierrosta on ohitettu.
Olisi mielenkiintoista tietää millaisia merkkipaaluja muilla on. Kaamoksen alku ja loppu ovat luonnollisia merkkejä ajankulusta, keväällä jäiden lähtö Tenosta kertoo kesän olevan aivan nurkan takana. Kesällä kukkien kukinta ja pörriäisten saapuminen kuvastavat minulle keskikesää. Luonto on täynnä aarteita vuodenajasta riippumatta.
Tämän vuoden ruska oli uskomattoman upea. Parin viikon ajan sai vain huokailla väriloiston kauneutta, luonto tuntui antavan henkistä hyvinvointia, riemua ja onnellisuutta jollain aivan uudella tavalla.
Hetket Utsjoen Ailigas-tunturilla ja Vetsijoen rannoilla saivat pohtimaan miten omaa toimintaa voisi parantaa entisestään jotta jatkossakin luonnolla olisi jaksamista ylläpitää luontaista vuodenkiertoaan.
Vaikka ruskan variseminen kertoo lähestyvästä pitkästä talvesta, olen valmis ottamaan vastaan pimeät loppusyksyn illat, ensilumen, pakkaset, kovat tuulenpuuskat ja uppohangen taian.
Et voi välttyä Vetsikkojoen ylitykseltä ajaessasi Nuorgamintietä pitkin. Joki alittaa sillan Vetsikossa ja on jo siinä komea nähtävyys. Utsjoelta päin ajaessa ennen siltaa on levike ja polku joen näköalapaikalle lähtee tien eteläpuolelta. Näköalapaikalle on kilometrin verran käveltävää.
Lähdin esikoiseni kanssa Vetsikkojoelle seikkailemaan käytyämme ensin Utsjoen kylätalo Giisán syysmarkkinoilla. Vatsat täynnä pullaa, lettua ja jäätelöä tallustelimme lehtipolkua pitkin kohti näköalapaikkaa. Polku on helppo kulkea eikä korkeuserojakaan ole kuin nimeksi.
Oltuamme koko porukka kipeinä olin vain kiitollinen siitä, ettei myräkkä tai pakkasyöt olleet vielä vieneet ruskaa mennessään. Maassa juolukanlehdet ja ruohokanukat erottuivat punaisina muusta maastosta, vain muutamista koivuista oli tippunut lehdet. Haavat olivat kauniin oranssinkirjavia.
Polun varrella olleet suuret kivet innostivat kiipeilemään. Sain nauttia raikkaasta ilmasta rauhassa, kiirehtimättä. Yritimme bongailla hirviä metsästä, luulimmekin suurta tummaa möhkälettä yhdeksi. Järjellä ajateltuamme totesimme hirvien lähteneen livohkaan lähistöltä kuultuaan höpötyksemme.
Näköalapaikan jälkeen polku haarautui enkä voinut vastustaa pojan pyyntöä käydä katsomassa joen rantaa. Polun seuraaminen vaati yhteistyötä päästäksemme joen kuohujen lähistölle. Seikkailu oli retkikaverini mieleen, kiipesimme rinnettä ylös varvikon kautta kunen uskaltanut viedä poikaa pidemmälle polulla.
Kävimme vielä poroaidan rautaportilla mutkan ennen kuin käännyimme takaisin. Seikkailumme aikana parkkipaikalle oli ilmestynyt kaksi autoa lisää, harvemmin tähän aikaan vuodesta Vetsikon poluilla on tullut muita vastaan muussa kuin metsästyksen aikana.
Erämaan vaeltajatar 