Kamala rakko (haha) ainakin. Vaikka reissun alku olikin kankea ja jouduin muuttamaan reittisuunnitelmaani pääsin kokeilemaan osaamistani oikein kunnolla. Päätös kuljettavan matkan lyhentämisestä, kartan luku ja itsensä kuunteleminen olivat asioita joissa sain reissulleni hieman haastetta.
Näin jälkikäteen tiedän, että toisen päivän väsyminen johtui luultavasti ensimmäisen päivän nopeasti kuljetusta matkasta. Kuljin 15 kilometriä 4km/h vauhdilla, eli samalla kuin Hetta- Vuontisjärvi vaelluksellanikin. Vaikka kuinka pysähtelen ja pyrin hidastamaan askel kulkee tahtomattaankin liian ripeästi. Edelleen on opeteltava hidastamaan – eihän mulla ole minnekään kiire vaelluksella! On katsottava reitit niin, että niille osuu hyviä taukopaikkoja jotka houkuttelevat lepäämään.
Tosin pelkäsin Tuiskukurussa, että mitä jos en jaksakaan kulkea takaisin? Joutuisin viettämään ylimääräisen päivän reissullani, saanko kotiin viestiä ettei minusta turhaan huolestuta? Oma kohtalo ei niinkään huolestuttanut, vaan se mahdollinen vaiva mitä muut joutuisivat näkemään sen eteen olenko kunnossa… Ihanaa, että reissuillani läheiset ovat kiinnostuneet voinnistani ja kuulumisistani, mutta harmittaisihan se jos vaikka etsintäpartio lähtisi perääni turhaan ja veisi joltain toiselta oikeasti apua tarvitsevalta avun pois.
Siispä ensi kerralla mukaani lähtee turvaranneke, joka toimii katvealueillakin. Sillä saan laitettua kotiin viestiä että kaikki ok, kalusto hajalla (ongelmia) tai hälytettyä suoraan satelliitin kautta apua olinpaikkaani. Ostimme rannekkeen J:n isälle joululahjaksi, se maksoi muistaakseni 100e ja siinä on 100 euron vuosilisenssi. Halpa hinta hengestä.
Kiiskillä killui kaulassaan B-Barkin tutkapanta. Pannan vihreänä vilkkuvana valo tuntui turvalliselta, ainakin J tiesi missä olen ja tarvittaessa pystyisi paikantamaan Kiiskin, mikäli se olisi päässyt karkuun ja lähtenyt vaikka poron perään. Panta ei vaan toimi katvealueilla.
Tutkapannan läsnäolo hieman huvitti reitin ruuhkaisuuden takia. Tunsin oloni välillä hieman hermoheikkoiseksi, mutta parempihan se on varmistaa oma selviytyminen pieninkin keinoin.
Muut varusteeni toimivat moitteettomasti. Kaulassa killunut kamera edesauttoi niskani kipeytymistä, sen kuljettamiseen täytyy keksiä jokin muu tapa. Teltta toimi edelleen hyvin, Kiiski vaan sai tehtyä sen sisäteltan oviaukkoon reiän kynnellään. Ruoka oli turhan yksipuolista pastoineen, mukana ollut kuivattu mango jäi syömättä.
Pallaksen reissulla Kiiski hyytyi viimeisenä päivänä. Ukk reissulla se paineli menemään tarmokkaammin eikä kertaakaan kesken kävelyn osoittanut väsymisen merkkejä. Nyt sillä ei kyllä ollut mukana reppua joka olisi tuonut kulkuun lisää haastetta.
Tälle syksylle on tiedossa ainakin kaksi pientä telttailureissua, toivottavasti vielä yksi vaelluskin. Nämä kaksi ensimmäistä yksinvaellusta toivat paljon uusia näkökulmia vaeltamiseen ja rohkaistuin yksin yöpymisestä huimasti. Ennen kaikkea olen tyytyväinen siitä, että peloistani huolimatta lähdin reissuun ja tulin voittajana kotiin!
Kirjoitukset Pallas-Yllästunturin kansallispuiston vaelluksestani
&
Urho Kekkosen kansallispuiston tekstit
*Kuvat Ellinpolulta 19.8.2017
Erämaan vaeltajatar 