Vuosi 2017 kului vauhdilla, toivottavasti seuraava osaa hieman jarruttaa sekä tuo mukanaan yhtä paljon upeita asioita kuin edeltävänsäkin.
Seikkailuntäytteistä vuotta 2018 teille kaikille!
*Kuvat 29.12.2017 Utsjoen kirkkotuvilta
Avainsana: Utsjoki
Kätketty – Viđđasnjargan laavu
Pakko lähteä jonnekin. Mutta minne? B-bark auki, oi vitsi tässä on makiat karttapohjat nykyään… Mikä tuo on? Erätoverille viestiä.
Ja niin pakattiin perhe autoon ja ajeltiin Kaavaan etsimään meille molemmille uutta kohdetta – Viđđasnjargan laavua. J kertoi osaavansa paikalle, minä vähän epäilin jättäessämme automme vanhan metsätien laitaan. Tietä ympäröivä metsä oli niin sankka ja umpeen kasvanut, että Pikku-J:n kantaminen repussa olisi ollut hyvinkin haasteellista, mikäli olisimme joutuneet harppomaan laavulle sen läpi.
Koska reittiä tieltä laavulle ei löytynyt, lähdimme kulkemaan sankan metsikön lävitse kohti Tenojokea. Aikamme kuljettuamme löysimme rannan tuntumasta polun ja päättelimme sen johtavan laavulle, muut paikalla risteilleet polut eivät olleet yhtä kuluneita. Tämä polku oli muuten helppo kulkea, mutta polun ympärillä kasvaneet kohmeiset pusikot tuottivat kunnolla päänvaivaa Pikku-J:n tarraillessa risuista kiinni vähän väliä. 400 metrin jälkeen J hihkaisi laavun löytyneen ja itsekin hahmotin nuotiopaikan törmän yläpuolelta.
Tenojoki kimmelteli kauniina auringossa jäiden hiljalleen lipuessa tulistelupaikan ohitse. Törmälle johtavat portaat olivat kuurasta jäässä ja nuotiopaikan penkeille ei houkuttanut istahtaa kevyttoppahousut jalassa, ne olisivat kastuneet alle aikayksikön.
J alkoi viritellä tulia laavun kamiinaan ja hetkeksi jo säikähdin hormin olevan tukossa sankan sumun puskiessa laavuun sisään. Onneksi hormi alkoi vetää ja päästiin Pikku-J:n kanssa tutkimaan laavun pihaa J:n jäädessä kokkailemaan laavun sisälle.
Ennen paikalle lähtöä olin sen verran ehtinyt ottaa selvää Viđđasnjargasta, että sain selville siellä sijaitsevan geokätkön. Yritimmekin porukalla etsiä sitä, mutta koska en sen tarkemmin selvittänyt asiaa, kätkö jäi meiltä löytämättä. Laavun pihassa oli nuotiopaikan lisäksi Metsähallituksen taukopaikoille tutut jätepisteet, halkoliiteri ja ulkokäymälä. Laavun piha oli kivikkoinen ja en pikaisella vilauksella hoksannut teltalle sopivaa kohtaa.
Broilerinakit eivät maistuneet oikein kellekään meistä, joten siivottiin jälkemme, kirjattiin vierailustamme vieraskirjaan ja pakattiin kamppeet kasaan samalla kun Pikku-J puuhaili omia tikkuleikkejään pihalla.
Kuljimme Tenojoen törmää pitkin takaisin metsään ja autolle. Rannan kivet olivat liukkaita ja kasvit nököttivät kohmeisina paikoillaan, Norjan puolella näytti olevan telttasaunan pystytys meneillään.
Olipa piristävää löytää meille kaikille uusi paikka, näinkin läheltä kotoa.
Utsjoelta Kaavaan on reilu 10 kilometriä. Tummennetuista linkeistä löydät karttalinkit kohteisiin.
Sumussa talvea kohti / Kalkujoki
Elokuussa alkaneet sumuiset aamut ovat jatkuneet lokakuuhun saakka. Aurinkoiset aamut ovat olleet harvassa, pojan lenkkaritkin olen laittanut syrjään vuorattujen kumisaappaiden osottauduttua paremmiksi jalkineiksi loppusyksylle.
Kotisohva ja keskeneräinen Kalevala Cal – virkkaustyö ovat kieltämättä houkutelleet jäämään kotiin lenkkeilyn sijasta, mutta maanantai- aamuna otin itseäni jälleen niskasta kiinni ja lähdin Pekun kanssa nousemaan Geologista polkua pitkin ylös tunturiin. Sankka sumu peitti maisemat alleen rinteen puolessa välissä, tuntui kuin koko metsä olisi hiljentynyt sumun tuoman synkkyyden alla. Onneksi otin Pekun mukaani, olisin nimittäin saattanut jopa pelästyä jokaista kauempaa kuulunutta rasahdusta, Pekun jatkaessa nuuskimistaan ääniin reagoimatta sain nauttia patikoinnista huoletta.
Ylempänä puurajalla sumu oli laskeutunut tunturin syvänteisiin ja seisoi jähmettyneenä paikoillaan. Kävelin juuri ja juuri maasta erottuvaa polkua pitkin kohti Kalkujoen lampea jättäen merkatun reitin taakseni.
Jossain kaukana korppi naksutti yksinäisyyttään. Peku nuuski ilmaa tarkkaan ja lähti vetämään päinvastaiseen suuntaan. Hajun lähteenä taisi olla lammen rannassa uiskennelleet linnut, kun koira lähti samaan suuntaan kanssani ilman suurempaa vastahakoisuutta.
Kiersimme lammen rantaa ja lähdimme laskeutumaan Geologista polkua pitkin alas kylälle. Polku Kalkujoen kodalta koulun lähistölle on kuivallakin kelillä hankala, nyt sateiden kastelemana se oli entistä liukkaampi ja laskeutumiseen sai käyttää tosissaan aikaa, etenkin kun mukana oli koirakin. Onneksi Peku on tottelevainen ja jäi pitkän flexin perässä odottelemaan minua rinteeseen vetämisen sijasta.
Saa nähdä milloin Utsjoelle sataa ensilumet! Tiistai-iltana iltavuorosta kotiin kävellessäni maa oli jo kohmeessa ja pienimmät rapakot olivat osittain jäässä. Toivottavasti pian, nimittäin tuo vesisade olisi kiinteämmässä muodossa paljon siedettävämpää!
Adventureland Lapland löytyy myös Instagramista nimimerkillä Adventurelandlapland
Taapero ja Manduca /Kalkujoki
Taas mä sorruin. Nimittäin kuvaamaan automaatilla. Pikku-J:n roikuskellessa selässäni Manducassa koin helpommaksi napsia kuvia helpolla ratkaisulla, vähät välittämästä kameran asetuksista. Kotona kuvat Picasaan ladattuani pettymys oli suuri. Lightroomillakaan en saanut kuvia yhtään sen paremmaksi. Ensi syksynä mä todellakin otan osaa retkeilykuvauskurssille, oppiakseni enemmän kuvanmuokkauksesta, mikäli sellainen vielä järjestetään!
Sunnuntaina ennen Rovaniemen reissuani lähdettiin kipuamaan Kalkujoen kodalle parin broilerinakin paistoon. Itse halusin ottaa reissun liikunnan kannalta ja otin pojan selkääni lisäpainoksi rinteeseen. Alun tuskaisen hengästymisen jälkeen kulku alkoi sujua pitkäsäärisen J:n perässä ja poika alkoi tuntua kevyemmältä kantaa.
Manduca me ostettiin Pikku-J:n ollessa kuuden kuukauden ikäinen. Sen painorajoitus on kolmesta kilosta 20 kiloon saakka, joten taaperonkin kanto onnistuu. Paino kohdistuu lantiolle kuten rinkkaa kantaessa, täten hartijat eivät kuormitu. Itse tykkään kantaa poikaa enemmän repussa kuin meidän lastenkantorinkassa, josta emme ole saaneet asetuksia minulle sopiviksi.
Manducaa mainostettiin yksin puettavaksi, mutta sen käyttö on jäänyt vähälle juuri sen puettavuuden hankaluuden takia. En itse ole ikinä onnistunut saamaan poikaa selkääni ilman apua, eteen pukeminen oli helpompaa hänen ollessa pienempi. Pikku-J ei ole paljoa kommentoinut reppuselässä kulkemisesta, mutta eipä ole kyydistä valittanutkaan.
Pikku-J on nyt kahden ja puolen vuoden ikäinen, epäilen että pystymme kantamaan häntä Manducassa vielä ensi syksyyn saakka. Pidempäänkin, jos pikkumies itse haluaa! Ja mahtuu. Tällä hetkellä hän mahtuu hyvin reppuun syntyvään ”kuoppaan” istumaan, eikä jalkojen yli menevä remmi ei purista reisistä. Manducaa on pidennetty selkäkappaleesta avaamalla vetoketju, joten säätövaraa pojan kasvaessa pituutta ei enää ole.
Vähäisestä käytöstä huolimatta olen ollut tyytyväinen kantoreppuumme. Näitä myydään useita erilaisia eri merkeiltä. Manducaan päädyttiin sen pitkäikäisyyden, ergonomian, säädettävyyden ja hyvän mainonnan takia :D. Vaikeasti puettavuuden lisäksi voisin miinukseksi sanoa sen, että väri kulahti jo ensimmäisessä pesussa.
Patikoinnin lisäksi Manducaa olen käyttänyt hilloja poimiessa.
Makkarat paistettuamme ja kodan pihapiirissä leikittyämme jatkoimme takaisin alas kylänpintaan. Tällä kertaa J:kin pääsi todistamaan Kiiskin hassua tapaa hidastella alamäissä. Se pysähtelee mättäille, matelee alas, jää syömään marjoja ja vitkuttelee alasmenoa kaikin mahdollisin tavoin. En tiedä onko alastuleminen lyhytjalkaiselle koiralle hankalaa, vai tietääkö se reitin vievän kotiin ja reissun päätyvän lyhyeen?
Erämaan vaeltajatar 