Ruskaa kuluneilta vuosilta

DSC_1483

Heippa!

Syyskuun puoliväliä elellään ja kuten tiedättekin – ruskan värit ovat parhaimmillaan.

Autolla ajellessa ihailen lumoutuneena värejä, jotka korostuvat sumuista taivasta vasten. Takapihan rinteen haavat loistavat oranssin ja keltaisen sävyisinä aikaisemmin kuin viime vuonna, joistain koivuista näkee ruosteen.

Olisipa enemmän aikaa luonnolle. Haaveilen retkistä lasten kanssa, valitettavasti kaikki vapaat menevät nyt pakatessa ja remontoidessa. Yhdellä retkellä ehdin käydä, kaivelin kamerankin esille Härkävaaran polulla kuvatakseni, pettymyksekseni hoksasin muistikorttien olevan kotona…

Ruska on minulle eräänlainen kesäkauden loppu. Talven luonto lepää, heräilee hiljalleen henkiin keväällä, elää täysillä kesän ja vaipuu syksyn tullen hiljalleen horrokseen, antaen vielä viimeisen kerran kaikkensa ennen kaamoksen hiljaisuutta.

Kaikessa kauneudessaan ruska kestää vain hetken. Ei voi ennustaa milloin ruska alkaa ja päättyy, tai millaisena se minäkin syksynä esiintyy.

DSC_1430
DSC_1306

Tämä on seitsemäs ruskani. Seitsemän vuoden aikana muistan yhden ruskan, jolloin värit eivät oikein ehtineet päästä oikeuksiinsa. Ensimmäisestä ruskastani olin haltioissani. Laadukkaan ruskapostauksen löydät täältä vanhan blogin puolelta.

Muita poimintoja kuluneilta vuosilta;

Ruoste vei ruskan
2016 ruska ei päässyt oikeuksiinsa ruosteen vuoksi.

Ruskapatikka Kuoppilasjärvelle
2019 syksyn patikka Paistunturin erämaassa läpi maaruskan. Yön pakkanen vei parhaimman väripaletin mukanaan.

Katsaus Kaldoaivin erämaahan
2017 ruskaa ihailtiin Njuohkarjärven lähistöllä. Tuolloin nykyään 5 vuotta täyttänyt esikoisemme matkusti kantorinkassa. Kuinka aika rientääkään…

Ruskaa tien varrelta
Utsoelta Karigasniemelle ja Nuorgamiin vievät tiet ovat nyt komeimmillaan. Tällä hetkellä Vetsikossa ruska korostuu tummasta kallion rinteestä tuoden punaisen sävyn komeasti esiin.

Loput ruska- kategoriasta löydät täältä.

DSC_1304

Oletko sinä kokenut Lapin ruskan? Mikä jäi erityisesti mieleesi?

Ruskapatikka Kuoppilasjärvelle

DSC_1350
DSC_1343
Olin haaveillut kuivan kelin viimeisestä telttaretkestä syyskuiselle viikonlopulle, kunnes unohdin suunnitelmani täysin. Lauantaina kävellessäni lasten kanssa kotiin Kylätalo Giisán syysmarkkinoilta muistin haaveiluni ja yhtäkkiä minun oli pakkko päästä matkaan. Aurinko paistoi ja sää vaikutti hyvin lupaavalta.

Kotona pakkasin parin tunnin sisään rinkkani, odotin J:n kotiin ja lähdin matkaan kotipihasta Geologiselle polulle. Toivoin Kuoppilasjärvellä olevan muitakin vaeltajia, sillä pimeä yö tulisi olemaan minulle ensimmäinen laatuaan yksin koiran kanssa.

Kuljin Geologista polkua pitkin ylös poroaidan portille ja siitä suunnistin suoraan retkeilyreitille Johtalanvárrin alapuolelle. Aurinko paistoi kauniisti pilvien lomasta ja ruskan sävyt loistivat kirkkaina valoa vasten. Kauhistuin tajutessani kuluttaneeni jo lähes tunnin pelkästään kylän lähellä patikointiin, en tahtonut kiirehtiä auringonlaskun takia.

DSC_1357 DSC_1365
DSC_1368 DSC_1369
Johtalanvárrilla kohtasin kaksi muuta vaeltajaa jotka naureskelivat vain kiertävänsä Härkävaaraa matkallaan kohti länttä. Lähdin heidän edellään painamaan kohti Oađašanjávria jolla tarkoituksenani oli pitää pidempi tauko.

Huomasin itsekkin reitin lähinnä kiertävän kauempana kohoavaa Härkävaaraa. Ajan kuluessa harmittelin, etten ollut taas lähtenyt kulkemaan suoraan erämaan halki kuten aikaisemmin kesällä tein patikoidessani Kuoppilakselle. Ohitin monet porot ja sain lähes raahata Kiiskiä perässäni sen haistellessa vauhkona niiden perään. Kahden ja puolen tunnin kuluttua pääsin taukopaikalleni auringon alkaessa hiljaa laskeutumaan.

DSC_1379
DSC_1377
DSC_1380-2
Olin kotona syönyt tuhdin lounaan jonka avulla olin jaksanut hyvin Oađašanjávrille. Kesällä Oađašanjohkan ylittävä silta oli vielä hajalla, nyt paikalla oli uusi ja vankka lankkusilta. Istuskellessani kivellä eväitäni syöden näin perässä tulevien vaeltajien hiljaa lähestyvän. Uskomatonta mutta totta, ajattelin 1/4 suklaalevyn syömisen olevan helppo nakki, hain lisäboostia jaksamiseen mutta tosiasiassa sain koko reissun kestäneen suklaaällötyksen.

Roavvoaivin vierellä paistavaa aurinkoa vasten oli hankala vaeltaa. En nähnyt eteeni kunnolla, mielikuvitus alkoi laukata ja mietin, mahtoiko edessä olla jotain mitä minun kannattaisi huomata… Auringonpaisteen ansiosta maisemat näyttivät täysin erilaisilta kuin mitä ne kesällä olivat.

DSC_1397 DSC_1406
DSC_1413 DSC_1424
Roavvoaivin takaa lähdin oikomaan kohti Kuoppilaksen autiotuvalle vievää polkua. Tarkoituksenani ei ollut oikoa alun suunnistusta enempää, mutta kellon lähestyessä seitsemää oli pakko nopeuttaa tahtia mikäli tahdoin perille ennen pimeää. Punertavassa auringonlaskussa ruskan värjäämällä maalla oli upea kävellä. Lähestyvä pimeys ei pelottanut, odotin innolla pääsyä tuvalle.

Tuvalle vievälle polulle päästessäni yritin nähdä liikettä, telttoja, mitä vain toisista vaeltajista vihjaavaa. Yllätyin autiotupaan kurkistaessani, lisäkseni paikalla olisi ainakin yksi vaeltaja.

Turvallisin mielin ryhdyin kasaamaan telttaani tuvan takana kohoavalle nyppylälle. Paikka valikoitui kauniin järvimaiseman ja valmiin nuotion kiviringin perusteella. Teltan pystytyksen jälkeen sytytin nuotion ja aloin valmistaa iltapalaa. Illan pimentyessä seuraamme liittyi vielä kaksi vaeltajaa lisää.

DSC_1430 DSC_1433
DSC_1440
Heti pimeyden saavuttua tunsin lämpötilan laskeutuvan nollaan. Kylmä pakotti pukemaan lisää vaatetta päälle, järvelle ilmestyi aavemaista sumua. Istuskelin nuotioni äärellä ja nautin. Kiiski pisteli vesikuppiaan palasiksi takanani. Paistelin nuotiolla folioleipää ja join teetä, iltapalan jälkeen venyttelin odotellen nuotion sammumista.

Näin tunturin takaa nousevan jotain punaista. Mieleen tuli metsäpalo, mutta nopeasti näky paljastui suureksi kuuksi. Taisi olla täysikuu, niin komeana se nousi ylös hiljalleen. En tuntenut pelkoa pimeästä.

Täysikuun lumoamana kömmin myöhemmin nukkumaan. Kauhistelin, kuinka kylmä yöstä olisi tulossa ja ryömin makuupussiini. Ei mennyt kauaa kun huomasin kylmän puskevan makuualustan kautta pussiin. Aloin palella jo alkuyöstä. Siirsin teltan pohjaeristeenä käyttämäni avaruushuovan makuupussin alle ja jumppasin ennen pussiin paluuta. Pelkkä makuualustan eristäminen ei riittänyt, lopulta tuskastuin viileässä valvomiseen ja taittelin paksun peitteen makuupussini sisään. Viimeinkin oli lämmintä!

Mutta enää ei nukuttanutkaan. Peite oli kostea, makuupussin pienestä reijästä kurkistavat kasvoni kohtasivat kylmän ilman kontrastin pussin sisällä olevaan lämpöön vastahakoisesti. Kiiski pyöri teltassa ja hakeutui aivan kylkeeni kiinni uudelleen ja uudelleen.

Kello kahdelta luovutin. En saanut unta ja Kiiski jatkoi pyörimistään. Kannoin makuualustani ja makuupussini pilkkopimeän pihan halki tuvalle, avasin oven varovasti ja herätin vaeltajat tiputtamalla Kiiskin raskaan fleksin lattialle. Kuiskin anteeksipyynnöt ja kerroin kylmän häätäneen meidät teltastamme, kiinnitin koiran oven viereen ja laitoin makuupaikkani lattialle pöydän ja keittiönurkan väliin. Nukahdin lähes heti Kiiskin lopetettua läpsimiseni tassullaan, se koki hetken olevan juuri sopiva halien hakemiselle.

Puoli seitsemältä heräilimme ensimmäisen kanssanukkujan kanssa, pyytelin uudelleen anteeksi yön metelöintiäni ja palasimme Kiiskin kanssa teltalle. Ulkona oli kaunista, paksu sumu peitti maisemat ja kuura kimmelteli auringossa. Telttani oli vaihtanut väriä vihreästä harmaaksi jäädyttyään.

DSC_1439 DSC_1443
DSC_1451 DSC_1467
DSC_1469
Nukuin teltassa puoli yhdeksään. Sumu oli väistynyt ja aloittelin aamutoimien parissa. Annoin koiralle aamupalaa ja menin itse valmistamaan syötävää tuvalle. Pyytelin kahdelta muultakin vaeltajalta häiriköintiäni  anteeksi ja keskustelimme retkeilystä aamukahvien valmistuessa liedellä. Tuvassa oli tukahduttavan kuuma.

Vaeltajien jatkaessa matkaansa menin purkamaan läpimärkää telttaa pihalle. Vettä valui dramaattisesti telttakangasta pitkin maahan. Pakkasin kamppeeni kasaan tuvan puolella, siivosin loput jäljet ja lähdimme matkaan kohti Nammajoen kurua.

Ajatus retkeilyreitin jatkamisesta Nammajärville oli tuntunut jännittävältä alueen metsien ja suuren kurun takia. Kulkiessani avoimella tunturiylängöllä kuuntelin musiikkia ja lauleskelin mukana, rinkka ei painanut paljoa mitään ja koirakin kulki nätisti. Jännitys unohtui ja sain ihastella eteeni kohoavan kurun seinämien komeutta.

DSC_1474 DSC_1476
DSC_1478 DSC_1479
DSC_1483
Kurussa ruska erottui kauniisti kaiken vihreän keskeltä. Kuruun laskeutuminen oli kuin olisi saapunut aivan eri puolelle Suomea. Kaunis  Nammajoki virtasi polun vierttä ja varjoisiin kohtiin jäänyt kuura tuoksui talvelta.

Jäimme Kiiskin kanssa syömään juolukoita, kymmenen kilometrin matkalla meillä ei ollut mitään kiirettä.

Kurun jälkeen koivumetsikössä hieman jännitti. Kolistelin juomapulloa fleksiä vasten muka pelotellakseni karhut ja hirvet pois lähettyviltä. Nammajávrin laavun pihassa näkyi liikettä ja sain kahvitella autiotuvalla tapaamani naisen kanssa mukavien keskusteluiden lomassa.

Söin välipalapatukoita, en jaksanut alkaa valmistamaan mitään suurempaa ateriaa. Keskustelut retkeilyvälineistä ja koetuista luontohetkistä veivät tovin, alunperin tarkoituksena oli pitää vain pieni tauko mutta pidempi levähdys teki vain hyvää.

Kiiskillä pettivät hermot vessareissuni aikana ja jatkoimme matkaa vauhdilla. Pitkästä aikaa koira haukkui perääni jätettyäni sen yksin leiriin hetkeksi. Vastaan tulleet porot kiinnostivat ja koira sinkoili edestakaisin niille vinkuen.

Laskin yhdentoista variksen ja korpin kaartelevan ilmassa, lähistöllä oli varmasti raato. En tahtonut edes arvailla minkä raato sai aikaan moisen yleisötapahtuman polun läheisyydessä.

Isovarpaiden pohjia hiersi. Muuten jalat ja selkä voivat hyvin. Kuntoni on selvästi parantunut kesän ensimmäiseen patikkaan verraten. Kuljimme retkeilyreitin vedenylityspaikan ohitse suoraan nelostielle ja patikoimme sen vierttä kirkon parkkipaikalle josta J lasten kanssa nouti meidät kotiin.

Vastoin epäilyjäni en pelännyt pimeää. Hetkeksi mielikuvitus lähti laukkaamaan, mutta muiden vaeltajien läsnäolo ja kaunis kuu auttoivat unohtamaan möröt ja pimeydessä vaanivat sarjamurhaajat sekä muut potentiaaliset häiriköt. Patikan jälkeen kipinä lähteä pidemmälle yksinvaellukselle vain kasvoi sekä mielenkiinto talvivaeltamista kohtaan heräsi voimakkaampana.

Kosteassa teltassa nukkumisesta sain palkinnoksi sitkeän flunssan. Kuume ei ole sentään noussut, mutta tämä sisällä istuminen saisi jo riittää…

 

Ruska Geologisen polun varrella

DSC_1301 DSC_1304
DSC_1305
Minulla oli hieno visio siitä, mitä lähtisin etsimään Geologisen polun varrelta synkkänä torstai-iltana. Suunnitelma oli pettämätön. Puin päälleni mukavimmat ulkoiluhousut mitä omistan ja varustauduin kuoritakilla matkaan.

Testasin kuntoani ja nousin ylös poroaidan portille oikopolkuni alusta pysähtymättä. Hengästyneenä olin yllättynyt suorituksestani, keväällä jouduin pysähtymään jo pelkän 150 metrin jyrkän nousun aikana kahdesti. Poroaidalla aloitin valokuvaamisen. Ruskan värit erottuivat mahtavina tummia pilviä vasten, olin innoissani. Lähdin harppomaan polkua pitkin kohti näköalapaikkaa juuri kun taivas aukesi.

DSC_1306
DSC_1319 DSC_1322
Vettä alkoi sataa kaatamalla. Hautasin kamerani kuoritakin sisään ja manasin tuuriani. Pohdin jatkosuunnitelmaa, koska olin raahautunut jo ylös asti päätin jatkaa matkaa sateesta huolimatta.

Kaivoin kamerani vauhdilla suojistaan, kuvasin muutamat kuvat kerrallaan, puhdistin linssin ja taas kuvasin. Välillä kuivasin sääsuojattua runkoa nenäliinalla ja jemmasin kameran piiloon. Osasta kuvista tuli hyvin tärähtäneitä mutta yhdessäkään ei näkynyt pisaraakaan!

DSC_1323 DSC_1337
Kuvat Kalkujoen lammen kodasta olivat epäonnistuneita. Kuvasin lammen rannassa maisemia ja lähdin kulkemaan Ánnágurra- kurua alaspäin. Yhtäkkiä maisemat synkkenivät entisestään ja huomasin olevani keskellä hämärää metsää.

Mieleeni hiipi kauhu, jonka sain torjuttua nopeasti tultuani järkiini – mikä ihme voisi säikäyttää minut? Taisin olla sen kurun pelottavin asia. Nousin kivelle seisomaan, riisuin musiikin korviltani ja kuuntelin hiljaista metsää.

Sade ropisi lehdissä, metsässä oli meteliä. Meteli oli kaunista, sateen tuoksu hurmasi.

Seisoskeluni kivellä huvitti, jos joku olisi tullut vastaan polun mutkasta olisi hän varmasti säikähtänyt. Matkani jatkui liukasta kurua myöten alas pururadalle ja sieltä kotia.

Kastuin likomäräksi vyötäröltä alaspäin, kamera selvisi sateesta ja muistikortti oli saanut uutta kaunista sisältöä. Onnistunut iltalenkki jälleen!

Ruskatutkan tutkimukset: Staloskáidi

DSC_9181 DSC_9183
Tunturi on puhjennut kukkaansa, nyt jos milloin kannattaa suunnata pohjoiseen luontoon kokemaan nämä syksyiset värit.

Tiistaina Erätoverin kanssa suunnattiin Staloskáidille. Tunturille nousee mönkijäura Junttilasta, Lohi Aslakin mökkien kohdalta Karigasniemen tien varrelta. Huipulle tieltä on matkaa 2,2 kilometriä.

Aluksi ura kulkee sankan koivikkometsän läpi, jonka jälkeen maisemat avautuvat jättäen puurajan taakseen. Rinne on loiva ja helppokulkuinen. Tunturin rinteestä erottaa Utsjoen Ailikkaan maston ja pohjoisessa kiemurtelee Tenojoki- eksymisen mahdollisuus on pieni, mikäli seuraa uraa ja muistaa ilmansuunnat.

DSC_9157 DSC_9179
DSC_9153 DSC_9168
Staloskáidin mönkijäura kulkee Oađašanjávrille saakka, joka on Utsjoen retkeilyreitin varrella. Joskus vaellusta suunniteltaessa reitti oli yhtenä vaihtoehtona – joku kesä täytyy vaeltaa tuota kautta kotiin.

Ennen huippua pysähdyimme pienelle evästauolle ja kuvailimme ruskaa. Kiiski söi koko retken ajan puolukoita ja variksenmarjoja, nyt ei edes koiraa hötkyilyttänyt. Aivan huipulle saakka emme menneet, jo rinteen maisemat riittivät meille. Erätoverin kuvaillessa varpuja syvennyin itsekin laajakuvalinssillä kokeilemaan pienten lehtien kuvaamista.

Paluumatkalla pieni sadekuuro yllätti meidät luomalla vastakkaiseen rinteeseen pienen sateenkaaren.

Pitäisi useamminkin nousta näille teitä reunustaville tuntureille – aina tuntuu löytyvän kauniita maisemia!

DSC_9188
Seuraava Ruskatutka kohdistuu kirkkotuville. Niistä myöhemmin ensiviikon aikana lisää!

#Ruskatutka löytyy myös Instagramista käyttäjätunnukselta @Adventurelandlapland. Valitettavasti tilini saa uutta sisältöä vasta ensi viikolla, puhelimeni koki viimeisen äksidenttinsä ja on ollut poissa pelistä keskiviikosta lähtien. Toivottavasti posti on ripeä!