Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon maaliskuussa 2024 – Luirolta Kiilopäälle

Lue ensimmäinen osa Kiilopäältä Suomunruoktulle ja sieltä Luirojärvelle täältä!

DSC_8747

Päivä 3. Luirojärvi – Lankojärvi 19 km

Luirojärven aamu valkeni rauhallisissa tunnelmissa. En pitänyt kiirettä aamutoimien suhteen, olihan tarkoituksena käväistä hiihtelemässä ja viettää aikaa Luirojärven läheisyydessä. Olin haudannut ajatuksen hiihtää Lankojärvelle, yksin tuntemattomassa metsässä uppohangessa rämpiminen ei innostanut.

Koska alueella oli lumivyöryvaara ajattelin vain käväiseväni Sokostin läheisyydessä katselemassa maisemia. Pakkasin päiväreppuuni lounaan termariin ja loput aamukahvista termospulloon.

Oli mukava ajatus pitää välipäivä. Kuitenkin uralla kohti Sokostia jäin juttelemaan perästä tulleen vaeltajan kanssa joka kertoi kuulleensa muutaman tsekin lähtenen kohti Lankojärveä. Innoissani unohdin koko Sokostin ja lähdin hiihtämään kohti Lupukkapäitä, jos vaikka löytäisin hiihtäjien jäljet.

DSC_8749
DSC_8746
DSC_8750

Aikani jälkiä vastarannalta etsittyäni löysin vanhat suksenjäljet. Jo pelkästään ne rohkaisivat ja päädyin syömään lounaan teltalleni. Purin leirini ja suuntasin kohti Lupukkapäitä täynnä uutta intoa.

Järveä ylittäessäni löysin tuoreet ahkion jäljet – mikä onni! Oli mahtavaa päästä jatkamaan vaellusta alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Make kulki perässä nätisti syvää ahkiouraa myötäillen. Jälki seuraili polkua ja välillä poikkesi kauemmas joesta.

Suuria korkeuseroja välillä ei ollut, lunta oli paikoitellen sen verran etten ilman kantohankea suosittele lähtemään yksin avaamaan uraa ilman että varautuu telttayöhön. Ensimmäisenä tavoitteenani oli edetä vähintään kahdeksan kilometriä, sitten päästä Palovangalle.  Olin lähtenyt matkaan kahdentoista aikaan ja olin hiihtänyt jo pienen lenkin matkalla Sokostille joten ajatus Lankojärvelle asti pääsemisestä tuntui kaukaiselta.

DSC_8753
DSC_8755
DSC_8757

Ilta-aurinko valaisi mäntymetsää kauniisti. Palovangalle on ehdottomasti päästävä kesälläkin!

Padagovan nuotiopaikalla päätin jatkaa Lankojärvelle saakka. Laskin pitkän mäen alas joen varrelle jossa haasteet alkoivat. Seurasin ahkion jälkeä orjallisesti kallioille ja alas Suomujoelle, välillä tuskastelin puihin kiinni jäävien aisojen kanssa.

Pimenevään iltaan toi tunnelmaa tuorehko poronraato. Raadon luona oli jo käynyt moottorikelkka, useampi hiihtäjä ja lintuja. Yhtäkään petoeläimen jälkeä raadolla ei näkynyt.

Ehdin Lankojärvelle juuri pimeän laskeuduttua. Loppumatkalla ura kulki turhankin jännittävästi Suomujoen yli ja pitkin, kesäreittiä myötäillen ja Lankojärven yli autiotuvan pihaan.

Pystytin telttani tuvan taakse. Tuvassa yöpynyt vaeltaja tuli juttelemaan ja kertoi tuvassa olevan vielä tilaa. Oma teltta tuntui kuitenkin kutsuvalta kylmenevässä illassa.

Ruokailun ohella latailin akkupankilla kameraa ja puhelinta. Ahkion päällä keikkunut fjellpulkenin sleeper 200- makuupussien ja alustojen säilytyspussukka oli kätevä istuin teltan sisällä ja routamatto lämmitti polvia valmistellessani istuimestani yön lepopaikkaa.

IMG_20240321_114400

Päivä 4. Lankojärvi – Rautulampi- Luulampi 14 km

Päällimmäinen untuvamakuupussi tuntui kostealta kömpiessäni pesästäni uuteen aamuun. Tarkemmin tarkasteltuani pussien tilannetta havaitsin jalkopään jääneen yöksi osittain sleepperin sisään ja kostuneen, pisaroita oli myös makuupussin suuaukon lähettyvillä.

Lunta varisi alas teltan katolta avatessani absidin. Kirkas päivä häikäisi silmiin tihrustaessani ulos.

Autio- ja varaustuvan porukka jatkoivat matkaansa Kiilopäälle valmistellessani siirtymistä sisälle. Keräsin aamiaiseni ja märät varusteeni tehdäkseni aamutoimet rauhassa sisällä.

IMG_20240321_101708

Tyhjä tupa osui loistavalle päivälle. Räntäsateen kastellessa kaiken ulkona söin puuroa ja siemailin pannukahvia kamiinan lämmössä. Edeltävän päivän aurinko oli onnistunut polttamaan kasvoni raskaasta rasvailusta huolinatta ja onnekseni löysin pussukastani käsirasvaa jolla sain pahimman kutinan lievittymään. Sateen hellittäessä kävin ulkosalla houkuttelemassa kuukkeleita syömään kädeltä, tuloksetta.

Sain hetkeksi seuraa myös Metsähallituksen työntekijöiltä joilta utelin heidän käyttämään huoltoreittejä itäpuolen puistoa ajatellen.

IMG_20240321_135415

Matkalla Rautulammelle alkoi sataa tihuttamalla. Talven toinen vaellus jolla sataa vettä! (Tässä vaiheessa en osannut kuvitellakaan että saisin nauttia rankkasateesta vielä kolmannenkin kerran tälle talvea…)

Kaivoin kuulokkeeni esille ja päätin nauttia moottorikelkan jäljestä musiikit korvilla. Sade hellitti välillä ja lämpötila oli selvästi plussan puolella hien valuessa takin sisällä.

Rautulammelle ei huvittanut jäädä. Sade sentään oli muuttunut lumeksi ja tuvalla näytti olevan tilaa. Söin lounasta päivätuvan puolella ja jatkoin viimeiset kuusi kilometriä Luulammelle.

DSC_8764

Luulammen suuri latukahvilana toimiva päivätupa oli aavemainen illan hiljaisuudessa. Tuvan lähistöllä on taukopaikkana toimiva kota ja sen edessä hyvin tampattu telttapaikka! Pystytin teltan illan viimeisen hiihtäjän suksien äänen kaikuessa pimeydessä. Poroaidan rautainen portti narisi aavemaisesti hiihtäjän sulkiessa sen jatkaakseen matkaansa kohti lämpöä.

Pyrin käyttämään mahdollisimman vähän puuta kuivatellessani sateessa kastuneita vaatteitani kodassa. Söin päivällistä ja luin kirjaa ajan hiljalleen madellessa eteenpäin. Kodan katolta tiputti vettä ja ilta tuntui oudon lämpimältä. Kuljeskelin latukahvilan pihapiirissä ja kuuntelin riekkojen juonivan juoniaan jossain kauempana.

Aamulla latukahvilan auetessa en yllättynyt saadessani tietää yöllä olleen jopa neljä astetta lämmintä. Olin nukkunut kevyemmällä makuupussillani olon käydessä tuskaisen kuumaksi kahden pussin taktiikalla.

IMG_20240322_111647

Pannukahvi ja korvapuusti aamiaisen päälle toivat mukavaa lisäbuustia kotimatkalle. Luulammelta Kiilopäälle on noin kuutisen kilometriä, mutta osa matkasta on raskasta nousua. Hiihtäjiä alkoi tulla lähempänä yhtätoista yhä useampi vastaan, yleensä nopea ihmisten ilmoille paluu harmittaa, olin jo lähtiessä tiedostanut Luulammen alueen olevan ruuhkainen ja vievän seikkailun tunnetta pois.

Pitkän nousun jälkeen pitkä alamäki aina Kiilopäälle saakka tuntui palkinnolta. Huikea fiilis siitä, että vaellukseni oli ollut rentouttava ja onnistunut valtasi mielen. Olin ihaillut auringonlaskuja, nauttinut yksinäisyydestä mäntymetsissä, jutellut muiden hengen heimolaisten kanssa ja päässyt ottamaan kairan lumon vastaan.

Katso video vaelluksestani!

Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon maaliskuussa 2024

Luiron kierros on monelle vaeltajalle tuttu. Mutta millaista on vaeltaa talvella lumoavien tunturien, vanhojen mäntymetsien ja kiemurtelevien jokien varrella?

Luiro on itselleni tuttu kolmen vaelluksen ajalta, mutten koskaan ole kulkenut Palovangan kautta Lankojärvelle. Haaveenani talven yksinvaellukselle oli rentoutua, viettää stressitöntä vapaa-aikaa luonnon keskellä ja kokea tämä mystinen pätkä.

DSC_8709

Päivä 1 – Kiilopäältä Suomunruoktulle n. 13 km

Neljän yön vaelluksen ajattelin ottaa mahdollisimman rennosti. Edeltävät yksinvaellukseni ovat olleet raskaita erämaavaelluksia, pitkän talven päätteeksi kaipasin jotain iisimpää. Valmiilla urilla hiihtäminen metsissä kovilta tuulilta suojassa oli houkutteleva vaihtoehto. Myös ajatus muiden vaeltajien tapaamisesta ilahdutti, nyt ei ollut fiilistä hiihtää päivätolkulla ilman muita ihmiskontakteja.

Kiilopäällä sää oli mälsän pilvinen ja mitä korkeammalle avotunturiin Niilanpäällä pääsin sitä kovemmaksi tuuli yltyi. Käväisin Niilanpään päivätuvalla juomassa ja lämmittelemässä ennen kuin jatkoin matkaani Suomunlatvan laavulle.

Niilanpäälle saakka reitti on viitoitettu, sen jälkeen vaeltaja on kartan ja kompassin armoilla. Puhelin lakkaa toimimasta jo Terävänkivenpään itäpuolella. Jokilaaksossa on vain harva paikka jossa puhelin toimii.

DSC_8717

Näin kevättalvella kansallispuistossa liikkuu suurempia vaellusryhmiä ja yksittäisiä vaeltajia. Tupia huolletaan ahkerammin kuin keskitalvella ja hyvällä säällä hiihtäjä pääsee tuvalta toiselle kelkanjälkeä pitkin. Suomunlatvan laavulle päästessäni näin jo kaukaa hyvän ahkionjäljen jatkavan matkaa kohti Suomunruoktun autio- ja varaustupaa.

Laavulla pidin pienen evästauon. Lounasta en ollut varannut ensimmäiselle päivälle, valmiit eväsleivät ja mustaherukkamehu termarista riittivät.

Kekkosen kansallispuistossa on maaliskuun alussa riehunut vatsatautiepidemia, josta varoittavat infolappuset roikkuivat laavun seinältä. Teltassa oksennustaudin kokeneena olin varautunut omin astioin, käsidesillä ja tupien käyttöä vältellen. Muutenkin suosittelen käyttämään omia vesiastioita tuvissa, ikinä ei voi tietää mihin astioita on käytetty tai mitä niissä on lillunut.

Myöskään valmiisiin uriin ei tule luottaa – vaikka edelläni oli hiihtänyt isompi vaellusryhmä, oli tuuli ehtinyt peittää osan urasta lumella. Talvella Suomunruoktulle hiihdetään Suomujoen itäpuolta.

Oli ihanaa päästä metsään hiihtämään! Ja täysin yksin. Ihastelin keloutuvia mäntypuita ja kuuntelin harjuilla humisevaa tuulta. Matkan varrelle sattui yksi ulkomaalainen telttaporukka, muuten sain hiihdellä päivän yksin.

DSC_8733

Suomunruoktulle saapuessani päivän 13 kilometriä tuntui jaloissa. Autio- ja varaustupa oli täynnä porukkaa ja pihalla oli useampi teltta.

Laitoin telttani vaellusryhmän jatkeeksi. Ilokseni bongasin kaksi somesta tuttua opasta, oli mielenkiintoista seurata heidän rauhallista menoaan.

Kun on telttaillut viime aikoina lähinnä avotunturien puolella, tuli lumen määrä yllätyksenä. Pystytin telttani valmiiksi tampatulle alueelle jonka ympärillä lunta oli yli polven. Hangessa kahlatessani mietin näyttäväni varmasti todella pätevältä.

Hieman epäilytti hakea vettä joesta avoimelta vedenhakupaikalta, josta muutkin vetensä hakivat. Sormet ristissä toivoin oksennustautia aiheuttaneen viruksen poistuvan maasto-olosuhteista herkemmin.

Illalla ulkona puuhastellessani satuin nostamaan katseeni hangesta sopivalla hetkellä – kettu ruokaili noin kahdenkymmenen metrin päässä! Komea repolainen kaiveli tyhjää telttapaikkaa selvästi löytäen jotain syötävää sieltä.

Päivä 2. Suomunruoktu – Tuiskukuru – Luirojärvi n. 20 km

Illalla omnifuelini ei yllättäen taaskaan pelittänyt. Sillä on ärsyttävä tapa sylkeä bensaa liekin sekaan jolloin esilämmitys ei toimi ja parhaimmillaan keitin sammuu. Olen ostanut näitä tilanteita varten pienemmän omnilite ti:n, jolla kokkailin loppureissun ruuat.

Aamiaiseksi keittelin kunnon purukahvit ja puuron. Vesiä en paljoa keitellyt,  vaeltamisen aikana juon mielummin kylmää mehua kuin kuumaa teetä.

DSC_8734

Kahdeksalta pihasta lähti kovaääninen ryhmä liikkeelle. Onneksi olin jo hereillä! Tuli hyvin selväksi minne porukka seuraavaksi jatkaa matkaansa. Viereinen ryhmä oli todella hiljainen.

Olin viimeinen joka lähti liikenteeseen. En voi tarpeeksi painottaa sitä, kuinka ihanaa oli vaeltaa! Männyt, kivien päälle kertynyt hanki ja maaston muodot hivelivät mieltä, suksi luisti hyvin eikä ahkiokaan kaatuillut.

Aitaojalla pidin ensimmäisen tauon, vasta kaksi kilometriä hiihdettyäni. Olin tehnyt pussillisen ruisleipää valmiiksi, ei tarvinnut kuin napata leipä pussista ja nauttia.

Vintilätunturin rinne on tunnetusti jopa ehkä pelkoa herättävä, ainakin alamäkeen. Rinteessä voi joutua riisumaan sukset, jos ei pito riitä. Yllätyin suuresti kun pääsin koko rinteen ylös sukset jalassa, kiitos nousukarvojen!

Vintilätunturilta avautuvat kauniit maisemat  Nattasten ja viereisten Pikkutunturien rinteeseen. Hiihtelin yhden lounastamassa olleen vaellusryhmän ohitse ja laskeuduin Solustamaselän suoalueelle juomatauolle. Energiaa riitti, piti malttaa tauottaa.

DSC_8739
DSC_8741

Suon jälkeen on vielä yksi matala nousu ennen jyrkkää laskua Tuiskukuruun. Mäessä kohtasin vaeltajan jolla oli vastikään katkennut sauva. On hauskaa, miten sitä normaalista poiketen pysähtyy noin vain juttelemaan tuntemattomien kanssa. Vaeltajat ovat yhtä isoa porukkaa.

Päätimme ratkoa sauvaongelman tuvalla ja lähdin laskemaan rinnettä alas. Rinteessä sai jarrutella, en suosittele laskemaan ahkion kanssa jos olet ensimmäisiä kertoja liikkeellä.

Tuiskukurussa annoin vaeltajalle telttakiilana käyttämäni auraustikun pätkän, jos hän olisi sillä saanut korjattua sauvansa. Söin lounasta termarista ja päätin jatkaa matkaa vielä Luirojärvelle saakka.

Tuiskukurusta on vain kahdeksan kilometriä matkaa Luirojärvelle. Moottorikelkkaura kulkee kesäreittiä myötäillen ja kiertää Luusuanvaaran sen eteläpuolelta. Laskeva aurinko loi säteitään metsään hiihtäessäni hiljakseen kohti toista yöpaikkaani. Kantapäätä alkoi särkeä ja päivän kilometrit painaa.

Luirojärvelle hiihtäessäni osuin paikalle juuri oikeaan aikaan – Lupukkapäät ja Sokosti loistivat valkoisina järven rannoilla.

DSC_8743-2

Etsin hetken aikaa sopivaa telttapaikkaa autiotuvan läheltä mutta lopulta soluttauduin telttailijoiden läheisyyteen Kuuselan kämpän naapuriin. Illan aikana selvisi telttakunnan olevan Eräkarkun eräopasopiskelijoita. Tuli tervetullut olo kun sain heti kutsun saunomaan ja opiskelijoita tuli juttelemaan.

Upottava hanki tuli hieman yllätyksenä telttaa pystytyäessäni. Ei avotunturissa ole tarvinnut miettiä upottavaa hankea! Ihan hävetti kun välillä uppoilin polvia myöten hankeen myrskynaruja sitoessani. Kaivoin polun teltan ympärille ja sain ohikulkijalta jopa kehuja miten hyvältä telttarutiinini näyttivät. Tuli hyvä fiilis!

Illalla päivällisen jälkeen pimeyden laskeuduttua kävin kävelemässä järvellä ohuita revontulia ihaillen. Kuu möllötti toisella puolella hangen naristessa pilkkisaappaideni alla. Oli hiljaista suuresta vaeltajamäärästä riippumatta.

Toisessa osassa vaelluskertomustani syvennyn Luirojärvi- Lankojärvi väliin, huomasin ettei netistä löydy paljoa tietoa millainen alueella on kulkea talviaikaan.

Syysvaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon | Raja-Joosepista Ylemmälle Kiertämäjärvelle

Erämaan vaeltajatar on kotiutunut syysvaellukseltaan rinkallinen kokemusta, sydän täynnä muistoja ja vatsapöpö mukanaan!

Vaellukseni alkoi elokuun loppupuolella Raja-Joosepista Luttojoen (karttapaikka.fi linkki) sillalta. Ajomatka Raja-Jooseppiin googlemapsin avulla meni miten kyseistä ohjelmaa käyttäessä voisi olettaakkin – ei ihan nappiin. Madellessani subwaylla (subarulla) epäilyttävän vähän ajettua metsätietä pitkin päätin kääntää auton ja kokeilla onneani muualta.

Oikea portti Luttojoen sillalle vievälle tielle on hyvin merkitty ja portin vieressä on tilava parkkipaikkakin. Talvella Luttojoen sillalle ei pääse autolla, kaipa sen voi jättää kyseiselle parkkipaikalle.

DSC_5781
DSC_5776

Hylättyäni autoni kääntöpaikalle aloitin vaelluksen innoissani Kiiski urheasti edellä tepastellen oma rinkka selässään. Kikestä huomasi että se tiesi mitä oltiin lähdössä suorittamaan.

Luttojoen ylittävä riippusilta huojui askelten mukaan. Katselin veden syvyyttä ja vastarannan hiekkarinnettä. Hiekkatiellä kohtasin mukavan pyörällä Anterinmukasta tulleen miehen, hänen reissunsa kuulosti menneen hyvin.

Olin tyytyväinen päätöksestäni vaeltaa maisemarikkaita polkuja pitkin helpolta tuntuvan mönkijäuran sijaan. Kävelin Kiertämäojan vedenylityspaikan ohi, siitä tulisin kahlaamaan kengät jalassa yli viidentenä päivänä.

Kiertämäoja on nimestään huolimatta komea joki. Sen mutkat ihastuttivat alusta alkaen, päätin nauttia vaelluksesta täysillä! Joen kauneus sai mieleni näkemään pelkkää vaaleanpunaista tulevasta seikkailustani.

DSC_5785
DSC_5786
DSC_5787

Ensimmäisen tauon pidin Alemman Kiertämäjärven laavulla. Laavulla oli kaksi retkikuntaa ruokailemassa, menin hieman syrjemmäs Kiken kanssa valmistamaan oman lounaani. Kike oli ensimmäisestä päivästä lähtien todella levoton eikä kestänyt joillain taukopaikoilla ollenkaan jos poistuin parinkin metrin päähän sen luota.

Ennallistin kuivaamani ruoat ruokatermarissa ja lämmitin sen kaasukeittimellä. Kokeilussa oli valmisriisiä paprikan, hemapan, fetan, chilin, oliivin, tomaattimurskan ja papujen kera. Ihan hyvää! Uncle Ben´s valmisriisi painoi reilusti enemmän kuin muut ruokatarvikkeeni, söin sen kahdessa osassa päivän aikana.

Alemman Kiertämäjärven laavun ympäristöä kuvailtiin mökkimaisemaksi. En voinut kuin yhtyä mielikuvaan – paikka oli todella kaunis järvimaisemineen. Paikalla ruokaillut vaeltajapari oli mukavaa seuraa, saisin heistä juttukaverin myös yöpaikalla.

Ruokailun jälkeen seurailimme Kiertämäojaa etelään. Vastaan tuli pian kammin rauniot, oli pakko kurkistaa sisään – romahtanutta rakennelmaa asustivat enää vain pienet sienet. Kammin tapaiset jäljet historiasta ovat mielenkiintoisia, kuka mahtanee olla sen rakentanut henkilö? Millaisia iltoja kammissa on vietetty? Onko sitä käytetty kalastustukikohtana vaiko poronhoidon yhteydessä?

Matka Kiertämäojaa myötäilevää polkua pitkin oli vaihtelevan soinen. Kuivilla alueilla sain ihastella vanhaa mäntymetsää, välillä kelottuneet puut loivat tunnelmaa ja taas kierreltiin kosteikoissa. Yhdessä kohtaa oli selvästi myrsky myllertänyt metsässä, kelopuita makasi ryhmittäin metsässä, kuin sodan käyneinä.

DSC_5790
DSC_5796

Jo ensimmäisestä päivästä lähtien pelko karhuista kulki mukana pienenä tunteena rintalastalla. Puun kaatumisen seurauksena ylös nousseet juurakot näyttivät kaukaa nopeasti katsottuna suurilta pedoilta.

Karhupalon nuotiopaikalla nielaisin, apua mikä paikannimi.

Ennen Kiertämäjärven autiotupaa poroaidan portin seipäät seisoivat siististi toisiaan vasten aukon vierellä. Portin kohdilla oli tuoreet mönkijänjäljet mudassa, jätin portin sellaisenaan auki, olihan Luttojoen parkkipaikkaa edeltäneen aidan portti ollut kuitenkin kiinni.

DSC_5799
DSC_5806

Kiertämäjärven autiotupa (karttapaikka.fi linkki) oli erähenkeä uhkuva viiden hengen torppa. Tuvassa majaili yksi vaeltaja, vaihdoimme pihassa kuulumiset ja tulevat suunnitelmat. Pihasta oli hieman hankala löytää tasaista telttapaikkaa, sellainen löytyi läheltä rantaa.

Ensimmäisenä ennen teltan pystystä tai ruokailua säntäsin rantaan katselemaan pikkukalojen hyppelyä. Aurinko laski järven pohjoispäässä, fiilis oli mukavan seesteinen. Poroaidan portin mysteeri puhututti muita paikalle saapuneita, toivottavasti se oli tarkoituksella auki. Joku, jolla on oikeus ajaa mönkijällä kansallispuistossa oli sen kuitenkin jättänyt auki suurella todennäkköisyydellä, kun mudassa ei ollut muita tuoreita jälkiä.

Kävin Kiiskin kanssa kävelemässä järven rannalla. Onnellisuus ja jännitys huomisesta kiistelivät mielessäni keskenään, en ollut varma kulkisinko Anterinmukkaan tunturien yli vaiko mönkijäuraa myöten. Aamulla sen sitten näkisi.

Illan tullen myös kylmyys laskeutui. Päivä oli ollut lämmin, ilman villapaitaa ei enää pärjännyt. Olin jättänyt eristepatjani kotiin, yöllä kylmyys hohkasi ilmapatjan läpi. Epätoivoisena puin ensin vaatetta päälle, sitten vuorasin patjan Trekmatesin lämpöpeitteellä jota käytän teltan pohjan suojana. Yö oli todella levoton, jossain vaiheessa hätkähdin Kiiskin murahdukseen.

Kirjoitan vaelluspostaukset useammassa osassa. Toisen päivän tarina ansaitsee oman pitkän postauksensa!

DSC_5811