Aloitin vaellukseni Utsjoen Baddasta ja hiihtelin ensimmäiseksi yöksi Rohtojärvelle. Kerrankin säät tuntuivat olevan puolellani! Tuuli yltyi tasaiseen tahtiin päivien aikana hurjistuen myräkäksi kahden vuorokauden ajaksi. Toisen yön yövyin Erttetvárrin alapuolella josta hiihtelin Gáimmoaivin juurelle kolmanneksi yöksi. Vierailin Guivin huipun alapuolella, harmikseni sää oli sen verran haastava etten nähnyt eteeni mitään, osa päivän matkasta hiihdettiin pelkän gepsin avulla!
Vaellus oli sekä mukavan rento, että haastava. Sain laittaa kaikki talvivaellustaitoni koetukselle ja ilokseni sain huomata vuosien harjoittelun riittävän pidemmille ja raskaammille yksinvaelluksille lumiseen aikaan. Kohtasin matkallani erilaisia suunnistushaasteita, hiostavaa ja kylmää säätä, kovia tuulia ja varjokatoa. Sain huoltaa retkikeittimeni ja todeta viimeisenä aamuna jättäneeni yhden venttiilin löysälle josta osa bensasta oli päässyt yön hiljaisuudessa vuotamaan.
Hiihdin neljänneksi yöksi Akukammille turvaan myräkältä ja viivyin lopulta suojassa vuorokauden ennen kuin rohkenin lähtä kohtaamaan tuulen. Löysin hyvän tuulensuojaisan paikan Akujärven lähistöltä ja ihastuin maisemiin, kolmannen päivän pitkät tasaiset suomaisemat olivat alkaneet jo lähes kyllästyttää mutta mitä idemmäs erämaassa pääsin, sen komeammaksi maisemat kävivät.
Tällä kertaa päätin, etten kirjoita erillistä reissukertomusta vaelluksestani vaan annan kaiken kunnian kuvaamalleni videolle jolla vaellukset tunnelmat pääsevät kaikkiin oikeuksiinsa.
Siitä tietää että reissu on ollut loistava, kun vielä kuukausi vaelluksen jälkeen haikailee takaisin.
Lokakuussa vaeltelin omia reittejäni pitkin Kuoppilasjärven autiotuvalle Paistunturin erämaahan.
Kuljin kävellen Stáloskáidin kautta mönkijäuraa pitkin Njálaoaivin huipulle ihailemaan maisemia ja jatkoin matkaani merkitylle Utsjoen retkeilyreitille ennen pimeän tuloa.
Saavuin Kuoppilakselle pilkkopimessä ja jännittävän illan kruunasi kamiinan edessä istuskelu ja illan viettäminen.
Aamulla päädyin kulkemaan jälleen omaa reittiäni pitkin Badjeseavttetin kautta Utsjoen kirkolle.
Sain ilahduttavan pyynnön toimia oppaana Kevon luonnonpuistoon suuntaavalle vaellukselle. Toiveena asiakkailla oli tehdä vaellus ruskan aikaan, kolmen yön taktiikalla.
Lähdimme matkaan Kenestupien parkkipaikalta. Autojen määrä hirvitti, oli hilkulla etten joutunut viemään autoa hieman kauemmas sorakuopalle jemmaan.
Lähtöaamuna sää oli lämmin, mutta aavistuksen tuulinen. Askel kulki kevyesti juurakkoista polkua pitkin Silkeájalle ensimmäiselle lyhyelle tauolle jolla säädimme rinkat ja söimme pientä välipalaa.
Kova tuuli tuiversi Bálddotjávrien läheisyydessä ja riuhtoi rinkkoja. Pohdin tulevan yöpaikan sijaintia ja miten tuuli vaikuttaisi telttojen pystyttämiseen alueella.
Ihmisiä ei tullut ruuhkaksi asti vastaan vaan väki jakautui tasaisesti polkujen varrelle. Vaikeakulkuisen Koskikarapuron ja Beahcelavojärven välisellä alueella jouduin ohjeistamaan vastaantulleita pitämään koiransa kytkettynä – vaikka olisit 100% varma ettei koirasi aiheuta haittaa luonnolle, kunnioitetaan kuitenkin luonnonpuistoa sen verran että noudatetaan sääntöjä ja näytetään muille retkeilijöille mallia.
Lounastauko pidettiin Beahcelavojärven nuotiopaikalla. Osa asiakkaistani olivat ulkomaalaisia ja eväsleivät toimivat lounaana. Itse olin tehnyt termariin oman ateriani.
Ensimmäinen joenylitys onnistui hyvin, kuivan kesän vuoksi vedenpinta oli matala, pohjakivet olivat ikävän liukkaat levästä. Vaellussauvat olivat kätevät niin jokien ylityksissä kuin haastavimmilla kivikoilla.
Kun Kevon reitin aloittaa pohjoisesta käsin, haastavin maasto osuu ensimmäiselle päivälle ja hiljalleen maasto helpottuu. Rankan maastosta tekee korkeuserot, kivikot sekä yli 300 askelman portaikko.
Portaat noustuamme pääsimme pian ylös jokilaaksosta avotunturiin. Illan tullen saimme kulkea viimeiset kilometrit Gamajotnsuohppasajan leiripaikalle. Ruska vaikutti olevan huipussaan aikaisesta ajankohdasta huolimatta, kuljimme hiljaa upeiden värien korostuessa auringonsäteiden halkoessa maisemaa.
Leiripaikalla hämärä laski nopeasti ja telttapaikkojen löytäminen oli haastavaa. Metsähallitus on poistanut käytöstä leiripaikkoja jolloin porukkaa kertyy suosituimmille leiripaikoille enemmän. Löysimme kolot teltoille ja nukuimme yöt kivien välissä.
Aamulla matkamme jatkui kohti Fiellun putousta. Pidän Kevolla erityisesti sen avotunturialueista, mutta Roajašjärven läheinen metsä on erityisesti lähellä sydäntäni sen rauhoittavan tunnelman vuoksi. Metsästä näkee kauempana virtaavan Kamajoen ja rinteestä valuvan kiviröykkiön pienen lammen rannalla.
Sanoisinko, että Kevo täytyy nähdä kanjoniltaan. Kanjoni on komea, uskomaton luonnon muokkaama ilmestys, mutta jos Kevolle vaeltaa vain kanjonin takia, missaa monta kaunista ja ainutlaatuista kohdetta polun varrelta. Monta pientä yksityiskohtaa jotka kertovat alueen suojelun tarpeesta.
Kevossa myös kiehtoo ajatus siitä, ettei koskaan tule näkemään kesäaikaan polkua pidemmälle. Minusta se on hyvä asia, ihmisen ei tarvitse päästä joka kolkkaan. Talvella olen päässyt hiihtämään tunturialueella vapaammin ja edelleen muistelen lämmöllä uskomattomia maisemia joita vaelluksellani näin.
Roajáskáidilta maisemat avautuvat jylhinä Fiellujoen laaksoon. Katsottavaa riittää silmän kantamattomiin ja päivän kivikkojen runtelemat jalkaterät saivat lepoa pidemmältä ihailutauolta.
Fiellulta löysimme hyvin tilaa teltoille. Vietin hieman aikaa asiakkaideni kanssa ja vetäydyin välillä omiin oloihini nauttimaan vaelluspöhinästä. Laskin nopsaan Fiellulla yli 25 telttakuntaa. Saapuessamme bongasin tutun oranssin jumppapallon erään teltan viereltä ja sain vielä fanikuvan siitä putouksen juurelta!
Olin varautunut reissuun kevyin kantamuksin, mikäli joutuisin kantamaan asiakkaideni varusteita. Rinkkani kuitenkin painoi normaalia enemmän ja illalla sitä kaiveltuani löysin kahdet sadehousut, päiväannoksen koiran ruokaa ja gopron akun. Vettä vaelluksen aikana satoi Fiellulla muutaman pisaran verran, koira jäi kotiin eikä kamerakaan ollut matkassa.
Toinen aamu startattiin nousemalla jyrkät portaat. Putous näkyi kauniisti kellertävien ruskalehtien välistä, jokainen noustu metri Kevolla on vaivan arvoinen!
Koillisesta saavuttaessa kanjonille katse kiinnittyy ensin jylhiin kallioisiin reunamiin. Pysyimme polun varrella poikkeamatta reunalle syntyneille pistoille joilta uteliaimmat ovat kurkotelleet lähemmäs uskomattomia maisemia.
Itse näköalapaikalla ilahduin kun kolme nuorempaa vaeltajaa pyysi minua ottamaan heistä kaverikuvan kanjonin kanssa. Sain esimerkkikuvaksi kolme vuotta aikaisemmin otetun kuvan samalta paikalta – mieltä lämmitti kaverusten revanssireissu Kevolle.
Lounastelimme Suohppasajan kodalla ja jatkoimme matkaamme hiljalleen helpottuvaa reittiä pitkin kohti Ruktajärveä. Viimeiset kilometrit rullasimme hiekkaista polkua pitkin Kevon luonnonpuiston rajalle. Oli mukava päästä maistamaan herkullisia mustikoita ja puolukoita joita olin himoinnut koko luonnonpuistossa vietetyn ajan!
Ruktajärven autiotuvan tienoo oli hiljainen, mutta autiotupa oli tupaten täynnä ja pihalla loimusi nuotiot. Tsekkasin säätiedotteen ja huomasin metsäpalovaroituksen olevan voimassa. En ole aikaisemmin Utsjoella kokenut maastopalovaaraa näin myöhään syksyllä ja kun kävin ilmoittamassa varoituksesta tulistelijoille hekin yllättyivät.
Yö oli jäätävä! Otin kaikki keinot kehiin taretakseni, edes untuvatakki tai untuvahousut eivät estäneet paleltumasta. Harmikseni olin kotoa lähtiessä kaapannut mukaan väärän alustan, säilytän yhtä syysalustaani Haltin pussissa ja mukaani sattui juurikin toinen Haltin huonoista kesäalustoistamme. Onneksi se sentään oli se reiätön kappale!
Asiakkaani olivat ilokseni pärjänneet yön yli palelematta. Viimeiset kaksitoista kilometriä kuljimme Luomusharjuja myöten, pidimme pienen evästauon ennen harjulta pois laskeutumista.
Olen ollut siinä käsityksessä että Sulaojan ympäristöstä olisi poistettu kaikki retkeilyrakenne, iloksemme saimme vielä lopuksi lukaista infotaulut pohjoisen luonnosta.
Kiitos Kevo ja asiakkaani loistavasta vaelluksesta!
Vaellusten opastaminen on vastuun ja huvin yhdistämistä. Opas on vastuussa sekä ryhmästä, itsestään ja vastuullisen luontoelämyksen tarjoamisesta. Mitä enemmän vastuullisesti toteutettuja retkiä ja vaelluksia järjestetään, sitä enemmän meillä on vastuullisia luontoharrastajia.
Opastetuilla aktiviteeteilla ja siviiliretkillä on tärkeää että ne toteutetaan alueen sääntöjä ja jokamiehen oikeuksia noudattaen.
Herätessäni Guivin autiotuvalla olo oli tukkoinen ja kurkusta sai rykiä irti limaa. Kämppä oli märkä, sinne tuiskuttaneet lumet olivat sulaneet nurkista lattioille.
Aamu oli sumuinen, Guivin tupaa ympäröiviä tuntureita ei erottanut maisemasta. Otin kompassista suunnan ja hiihdin aina kohti kauimpana näkemääni kohdetta, tikutettu reitti loppui Guiville. Kompassin ilmakupla häiritsi suunnistusta, jännitti muutenkin mennä sokkona omien suunnistustaitojen varassa.
Sumu alkoi hälvetä parin tunnin hiihtelyn jälkeen. Mielessäni pyöri monia asioita, tunsin suurta kiitollisuutta saadessani hiihtää siellä missä juuri liikuin. Päästessäni metsään riekkoja pöllähteli sieltä täältä ilmaan. Pieni jännitys valtasi mieleni, kaikki lumien alta pilkistävät kivet näyttivät ahmoilta. Kuin etiäisenä aloin kovasti jännittää ahman kohtaamista kunnes katseeni osui juuri ylittämiini jälkiin. Kämmenen kokoiseen etutassun jälkiin itseasiassa.
Hyvä etten kirkaissut säikähdyksestä, tunnistin jäljet heti ahman jäljiksi! Olin onnellinen saadessani nähdä ne. Maanantain myrskyn perusteella jäljet eivät voineet olla kuin maksimissaan parin päivän ikäiset.
Aloin hakeutua kohti itää josta hiihtäisin Madjoen tuvalle. Käytin gepsiä apunani valitsiessani reittiä. Laskeuduin joen uomaan jossa oli rutosti lunta, ahkio alkoi kaatuilla ja menetin hermoni useamman kerran.
Piti hiihtää varoen ettei ahkio hakeutuisi jälkiini ja jatkaisi kaatuilua. Koen uomilla oli paljon riekkojen ja jänisten jälkiä, tutkin kauempaa jänisten lumen alta kaivamia juuria ja löysin pesäkolonkin jonka kiersin kauempaa.
Uomasta noustessani ylös löysin uudet ahman jäljet, ihmettelin eikö ahmaa kiinnostaisi ennemmin käydä tsekkaamassa jänisten kolot kuin kulkea pitkin poikin.
Juuri ennen kuin päätin pitää lounastauon vastaan tuli edeltävän päivän hiihtäjän jäljet! Oli ilo löytää ne, joku muukin oli siis ajatellut kulkevansa samaa reittiä kuin minä. Tuli itsevarmempi olo.
Lounaaksi oli itse kuivattua sörsseliä jonka tarkempaa sisältöä en osaa sanoa. Oli yllättävän hyvää.
Aurinko paistoi eikä aamupäivän sumusta ollut tietoakaan. Vauhtini oli hidastunut huomattavasti, akillesjänteitä särki. Monot kävivät sietämättömiksi, yritin saada sukkia paremmin jotteivät ne painaisi jänteitä. Jokainen askel särki, täytyi hiihtää taivuttamasta jalkaa. Tuskailin miten pääsisin perille saakka.
Norjan Rastigaisat
Auringon laskiessa pääsin viimein korkealle kohdalle jolta näin kaukana seisovat Norjan Rastigaisat ja kauempana nököttävän autiotuvan. Harmikseni autiotupa sijaitsi suuren syvänteen toisella puolella.
Turhauduin. Arvoin hiihtäisinkö syvänteeseen vai seuraisinko jälkiä lukuisten pienten kurujen ohi tuvalle. Päädyin seuraamaan jälkiä.
Tienoo oli kuin maanjäristyksen jäljiltä. Pieniä kuruja ja syvänteitä risteili eikä edellä kulkenutkaan ollut tuntunut tietävän miten päästä tuvalle. Lopulta päädyin laskemaan jälkiä pitkin syvänteeseen jossa hiihtäjä oli vetänyt jälkien perusteella kunnon lipat. Nauratti kunnes vedin itsekin lipat uppohankeen josta oli pirun hankala päästä ylös! Nakkasin sukset alas purolle ja laskin ahkion alas.
Juuri ennen tupaa edessä oli jyrkin mäki koko vaellukselta. Pääsin sen ylös nousukarvojen avulla!
Ilta tuvassa noudatti normaalia rutiiniaan. Lumien sulattelua ja ruokailua. Koti-ikävä iski ja soittelin tuvan pihalta kotia. Akillesjänteisiin sattui, kengät jalassa puuhastelu kinostaneella pihalla oli todella ikävää.
Madjoen tupa oli vaellukseni tuvista siistein, lueskelin vieraskirjaa jonka perusteella tuvalla ei ollut kovinkaan paljoa liikennettä. Tupahan ei ole kesällä vaeltajien tavoitettavissa Kevon luonnonpuiston järjestyssääntöjen takia, silti muutamia näytti eksyneen paikalle joka kesä.
Yöllä heräsin laittamaan kamiinaan tulet kylmyyden laskeuduttua. Olin laittanut nukkumaan kahdeksalta enkä saanut enää unta, valvoin kahden tunnin verran kaikenmaailman kauhujuttuja miettien. Koti-ikävä oli iskenyt kovana, kai rankat päivät saivat mielen matalaksi.
Onnekseni olin nukahtanut uudelleen, heräsin seitsemältä kellon soittoon. Huomasin venytellessäni vasemman akillesjänteen olevan ”jumissa” sen venyttely tuntui vastenmieliseltä. Nilkka sen ympäriltä oli turvoksissa ja kävellessä särki kantaluuhun.
Aamupalan ohessa tarkistelin reittiä Kuoppilasjärvelle, yön aikana kovaksi yltynyt tuuli juoksutti irtolunta ja pilvien perusteella epäilin alkavan sataa. Ulkona käydessäni huussin edusta oli tuiskuttanut umpeen, oli tuskaista liikkua pihapiirissä upottavassa hangessa kipeine jalkoineni.
Pieni epätoivo iski laitettuani monot jalkaan. En päässyt pihan lumivallia ylös kuin konttaamalla ja halkopussin haku tuvan reunustalla olevasta katoksesta teki pahaa. Tein päätöksen lyhentää reissuani hiihtämällä Kevon tutkimuslaitokselle, harmitus oli suurta ja surin reissuni lyhenemistä.
Lähtiessäni hiihtämään jalkoja ei enää särkenytkään paljoa. Keli oli huono eikä näkyvyyttä ollut paljoakaan, hiihdin gps:n ja kartan avulla. Maaston muotoja ei paljoa erottanut lähes totaalisesta whiteoutista johtuen.
Tein vaellukseni ensimmäisen virheen päättäessäni jatkaa kohti Kuoppilasjärveä. Jalkoja pakotti ja pahin kipu oli poissa – miksi en pystyisi hiihtämään avotunturissa?
Etenin todella hitaasti. Tunturien tunnistaminen lumisateessa oli hankalaa ja gepsin kartta poikkesi tarkkuudeltaan paperikarttaani. Oli helpompi lukea paperista versiota. Kompassiin en paljoa luottanut ilmakuplan takia.
Maasto oli tasaista ja helposti hiihdettävää. Suuret kivet näyttivät pyryssä petoeläimiltä ja saivat mielikuvituksen laukkaamaan. Pieni epätoivo alkoi iskeä Ell Ásllat Goahtečopmalla, kantaluuta pakotti ja keli huononi entisestään. Aloin katsoa kartasta vaihtoehtoista reittiä, en pystyisi hiihtämään Erttetvárrin kautta Kuoppilasjärvelle.
Pian huomasin hiihtäneeni liikaa itään, pysähdyin syvän uoman eteen. Paikalla oli kenttää, päätin ilmoittaa kotiin ettei matka enää jatkuisi. Etenemiseni oli liian hidasta jäljellä oleviin kilometreihin nähden, myräkkä yltyi yltymistään enkä pimeässä näkisi edessä olevia kuruja.
Olin 25 kilometrin päässä Utsjoen kylästä. Puolisoni lupasi tulla hakemaan minut moottorikelkalla ystävänsä kanssa. Olin helpottunut, laskin alas uomaan turvaan mutta päätin nousta toiselle puolelle ylös – moottorikelkalla sieltä ei pääsisi ylös. Pystytin telttani juuri ennen kuin se olisi ollut minulle mahdotonta, tuuli hirmustui ja lumipyry sankkeni.
Teltan pakkailua kyytiin
Tuulen hakkaamassa teltassa puin kuivaa ja lämpimämpää ylleni, join lämmintä vettä ja söin lounasta. Hinasin ahkion absidiin pitämään sen maassa kiinni. Kävin pari kertaa ulkona tarkistamassa teltan kunnon, pelkäsin että tuuli riuhtoisi sukset irti maasta.
Meni kolmisen tuntia kunnes minut tultiin hakemaan. Matka myräkässä teltalle ei ollut mikään helpoin eikä pimeässä nähnyt kaikkia kuruja. Ahkio ja sukset sidottiin yhden kelkan perään kiinni ja matka myräkässä kohti Utsjoen kylää alkoi.
Keli oli kamala, miesten kelkkojen jäljet olivat paikoitellen tuiskuttaneet umpeen. Pelkäsin olla kyydissä kun laskeuduimme Erttetvarrilta alas kohti Kuoppilasta, oli syvää kurua ja jyrkkää rinnettä. Kuoppilasjärvellä pidimme pienen hengähdystauon ja kirjasin vieraskirjaan päässeeni pois tunturista. Päivää edellä hiihtänyt oli yöpynyt Kuoppilaksella, pieni huoli heräsi olisiko hän päässyt myrskyn alta pois kylille.
Päätä puristi ja kymmenisen kilometriä ennen kylää iski migreeni. Sekin vielä.
Tauko Kuoppilasjärvellä
Vaellukseni oli mahtava ja opettavainen. Aurinkoiset päivät auttoivat jaksamaan jalkakivut, mutta viimeiseksi jääneelle päivälle sattui liikaa vastoinkäymisiä jotta olisin pystynyt jatkamaan matkaani. Otin riskin ja lähdin erämaahan yksinäni, en kadu mutta seuraavalla kerralla tähän aikaan talvesta vaeltaessani taidan suunnata metsäisimmille maille.
Kuin ihmeen kaupalla tapasin sattuman kautta päivää edellä hiihtäneen henkilön. Oli upeaa saada keskustella hänen kanssaan vaelluksistamme! Niin samanlaiset, kuitenkin niin erilaiset.
Erämaan vaeltajatar 