Aamulla sängyn pohjalla maatessani lokakuinen kylmyys hiipi luihin ja ytimiin.
Ikkunasta vastaan tuijotti kuurainen maisema – yhdessä yössä ruskan rippeet olivat saaneet sokerikuorutteen ylleen.
Sumu peitti Norjan tuntureita ja pienet lammikot olivat saaneet jäisen kannen.
Olin suunnitellut käveleväni Vetsikosta tunturien yli kotiin ja päivä vaikutti täydelliseltä. Sain kyydin Vetsijoen sillalle josta suuntasin maastoon mönkijäuraa seuraten. Juhis neuvoi nousemaan puurajan yläpuolelle ”istumakiveltä” jota en harmikseni bongannut vaan suuntasin korkeammalle mahdollisimman loivasta kohtaa.
Rinteessä sammalikko oli jäätynyt, tuntui kuin olisi kävellyt jonkinlaisella hoplopista tutulla alustalla.
Napsin täydellisen kirpeitä puolukoita suuhuni ja pysähtelin katselemaan takaa avautuvaa maisemaa Tenojoelle. Kuura erottui rinteistä kohdista mihin auringon lämpö ei ollut vielä yltänyt.
Seurailin katseellani Vetsijoen mutkittelua tunturien välissä. Mietin jälleen, kunpa mahdollisimman moni pääsisi kokemaan samanlaisia luontohetkiä – luonto voisi paljon paremmin jos ymmärrys sen ainutlaatuisuudesta ja herkkyydestä lisääntyisi.
Löysin sattumalta mönkijänjäljen jota seuraamalla löysin poroaidan portille. Olin varautunut konttaamaan aidan ali.
Ura jatkui korkeammalle tutulle näköalapaikalle jolla olen muutamia kertoja käynyt suksin ihailemassa Tenojoen maisemia.
Poroporukka seuraili kulkuani aikansa, välillä paikkaa vaihtaen. En halunnut olla häiriöksi joten jatkoin ripeästi matkaani ylöspäin.
Päästessäni vaaran toiselle puolelle värien ero oli huomattava – talvinen harmaus muuttui yhtäkkiä takaisin ruskan sävyihin.
Olin saapunut kotipaikkani puoleiselle tasanteelle. Kävin jo edeltävänä iltana katselemassa tasanteelta maisemia tunturin puolelle, nyt itse tunturin puolelta maisemat näyttivät entistä jylhemmiltä.
Monesti mietin kuinka kiitollinen olenkaan siitä että pystyn asumaan Utsjoella ja nauttimaan paikallisesta luonnosta. Haaveillessani Lappiin muutosta en olisi voinut kuvitellakaan tätä onnea.
Laskeutuessani kotirinnettä kuura teki paluun puihin ja varvikoihin. Olin jotenkin olettanut korkeammalla olevan talvisempaa, mutta rinteessä pystyi tuntemaan kuinka kylmä ilma viipyili puurajan alapuolella.
Neljän kilometrin patikkani tarjosi monipuolista nähtävää. Lähiluonnon tutkiminen ja uusien reittien kokeilu on virkistävää ja aina löytyy jotain uutta!
Erämaan vaeltajatar 