Marraskuun yö ulkona jäi viime tippaan, alkukuusta lumeton, kylmä luonto ei houkuttanut luokseen yöpymään. Ennen pakkasten tuloa kylmyys ui luihin ja ytimiin vesistöjen ollessa vielä auki.
Sopiva ajankohta niin säiden kuin töidenkin osalta löytyi kuun viimeiseltä perjantai-lauantai väliseltä yöltä. Innostuin kysymään lapsia seurakseni ja pienempi ilmoittautui innoissaan mukaan.
Jätimme auton Pulmankijärventien laitaan ja lähdimme hiihtämään pimeyttä kohti hiihtoreitin merkkejä seuraten. Talvisin Skaidijärvelle on kulkenut tikutettu ympyrälatu.
Pimeydessä oli jännittävää hiihtää tikulta tikulle tuulen ja lumisateen vihmoessa. Lammilla ei ollut paljoa lunta ja paikoitellen jää oli paljas lumesta.
Kodalle päästyämme ensitöiksemme sytytimme kamiinaan tulet ja pystytimme teltan pihaan. Lunta ei ole vielä paljoa joten olin varautunut kiilaamaan teltan maahan kiinni. Kodan pihasta löytyi kuitenkin tuulen puhaltama lumikasa johon teltan sai pystytettyä suksia ja sauvoja hyödyntäen. Tein neljä kiilaa lisää halosta. Myöhemmin jätin puukiilat seuraavalle sytykkeeksi kotaan.
Levitimme telttaan routamaton lisäksi alustat ja makuupussit. Nukuin itse tutulla untuvapussi + kuitupussi kombolla, tyttärellä on Deuterin star kid pro pussi ja sen lisäksi käytössä oli tunturiviitta tuomaan lisälämpöä.
Glögitkin oli jääneet kotia! Harmitti kovasti. Sulattelimme lumesta lisää juotavaa, joimme teetä ja kaakaota. Iltapalaksi maistui nuotioleivät ja pullat.
Järven jää paukkui kummallisesti yössä. Lunta sateli rapisten teltan kattoa vasten. Tytär nukahti viiteen minuuttiin kuunnellessaan äänikirjaa, itse pyörin pussieni kanssa ja huomasin kuitupussin vetoketjun olevan edelleen rikki. Jännä ettei se ole itsekseen korjautunut varastossa.
Makuupussien syövereissä on mukava nukkua. Uni voi olla levotonta, kuten tälläkin kertaa valitettavasti kävi, mutta olo on erilailla levännyt kuin kotona nukkuessa.
Tytär pärjäsi oikein hyvin pussiyhdistelmällään. Hänellä oli paljon vaatettakin päällä, oli merinokerraston housut ja t-paita, merinohaalari ja villaneule. En ole hoksannut kysyä häneltä oliko jopa kuuma tuolla yhdistelmällä. Lapaset lähtivät käsistä ennen nukahtamista. Tärkeää ulkona yöpymisessä on se, että vaatteet ovat kuivat nukkumaan mennessä. Esimerkiksi märät sukat voivat paleltaa paljonkin.
Tytär heräsi ensimmäisen kerran kuuden jälkeen. Onneksi saimme jatkettua unia vielä kahdeksaan päivän alkaessa jo hieman valaistua.
Riekot käkättivät läheisessä puistikossa. Olo oli kuin olisi ollut syvemmällä erämaassa yötä.
Kaamosaamut ovat pimeitä pitkään. Taivaanrannalta kajasti hieman valoa kömpiessämme kotaan aamiaiselle.
Kamiinan lämmössä lämmiteltiin jälleen nuotioleivät. Suureksi surukseni huomasin myös kahvin jääneen kotiin, mitä ihmettä! Ei auttaisi kuin valua läheiselle työpaikalle aamukahveille.
Yöretkeilyssä raskainta on ehdottomasti varusteiden pakkaaminen ja purkaminen. Leiriä siistiessä tulevaa tuskaa voi ennakoida talviaikaan puhdistamalla teltan mahdollisimman lumettomaksi ja pakkaamalla varusteet niin, että kuivumaan laitettavat varusteet olisivat tietyssä paikassa. Meillä varusteet kuivuvat autotallissa, mikä onkaan mukavampaa retkien jälkeen kuin kanniskella varusteita talon ja tallin väliä…
Paluumatkalla neiti totesi hiihtämisen olevan helpompaa ilman sauvoja. Kesäreitti on Isonkivenvaaralta kävellen 1,9 kilometrin pituinen, hiihtoreitti tielle oikaisee jonkin verran. Auton näkyessä pitkään edessämme oikaisimme lampien yli ja tutkimme jänisten ja kettujen jälkiä hangella.
Talvinen yöretki oli mukava poikkeus arkeen, eniten ilahdutti tyttären innostus lähteä mukaan. Saa nähdä tuleeko muita yhteisiä yöretkiä tänä talvena, tämän retken perusteella tulee.
Kun aloin suunnitella kaamoksen loppupuolelle ajoittuvaa vaellusta mieleeni hahmottui pimeydessä sohivat otsalamput, pureva pakkanen ja tuulessa juokseva lumi. Pitkät illat teltassa, lumien sulattaminen keittimillä ja nariseva hanki.
Vaellusviikon alussa oli hyvin selvää ettei pakkasesta tarvitse välittää. Huolta aiheutti lähestyvä myrsky ja vesisateet.
Suunnitelma muuttui erämaan läpivaelluksesta tupien läheisyydessä liikkumiseen.
Päivä 1. Vesisade kuutamoyönä
Jätettyämme auton Pulmankijärven eteläpäähän vaelluksemme starttasi Pulmankijärvi – Sevetti hiihtoreitiltä. Vaikka ensimmäiselle yöpaikalle Tsuomasvaaralle onkin vain kolmetoista kilometriä, alun kiertely metsissä ja jyrkät mäet vievät mehut hiihtäjästä. Auton voi jättää vaellusreitin alkupäähän Pulmankijärventien eteläpäähän, sitä ei tosin taideta aktiivisesti huoltaa. Ylös rinteitä menee useampi poronhoitajan ajama kelkanjälki ja etenkin paluumatkalla kannattaa olla tarkkana mitä kautta laskeutuu tielle – olen lähes joka kerta erehtynyt eri reitille eikä tuntemattomien mökkipihoissa ole suotavaa hiihdellä…
Sää oli alkuunsa oikein mukava. Hiihtelimme rauhaksiltaan kuvaustaukoja pitäen lohijoen varrelle lounaalle. Edellämme oli ajellut Metsähallituksen työntekijä moottorikelkalla joten reitti oli avattu ja hyvä hiihtää.
Oli mahtava päästä vaeltamaan pitkästä aikaa seurassa ilman että olin oppaana. Kaverin kanssa molemmilla on jaettu vastuu, tämä näkyi myös pakatessani varusteita – olin napannut mukaani väärän Kaldoaivin kartan. Onneksi kaverillani oli oma kartta mukana!
Suunnitelmamme oli avoin. Säätiedotteet vaihtelivat päivänkin sisällä, joten lähestyvää myrskyä piti pitää silmällä. Kaldoaivin lähelle on ilmestynyt muutama uusi masto joiden ansiosta puhelimen kuuluvuus on parantunut, joka mahdollistaa myös säätiedotteiden tarkemman seuraamisen.
kuva: Erja P.
Illan hämärtyessä tuuli yltyi ja lumisade saavutti meidät. Hiihtelimme viimeiset kilometrit otsalamppujen valossa, pysähdellessä vilu hiipi iholle. Päivä oli ollut lämmin ja reppu selässä hiki virtasi rinteitä noustessa.
Tuvalle päästessämme teimme tulet kamiinaan, vaihdoimme kuivaa ylle ja kävimme tamppaamassa pihalle teltan paikan. Suunnitelmissa oli hyödyntää tupia iltaisin varustehuoltoon ja hengailun merkeissä, yöt viettäisimme teltassa.
Seuralaiseni valmisti mahtavan aterian illalliseksi. Söimme poroa, röstiperunoita ja pikkuporkkanoita puolukkahillolla. Talvivaeltamisessa parasta on ehdottomasti mahdollisuus ottaa mukaan kylmässä säilyviä ruokia. Kuivaamani lounaat eivät olleet parhaimmasta päästä joten herkulliset päivälliset toivat lohtua ketoksi muuttunutta uunifetapastaa lusikoidessa.
Illalla kirjaa lueskellessa ihmettelimme tuvasta kuuluvaa kopsetta. Jokainen retkeilijä on varmasti kuullut vähintään yhden kauhutarinan joltain leiripaikalta, joten naureskelimme kyseessä olevan tupakummitus. Kummitus järjesti meille pientä ilta-aktiviteettia lukitessaan huussin sisäpuolelta lukkoon! Epäuskoisina yritimme kaikkemme eri välineitä käyttäen murtautua huussiin, tuloksetta.
Yllätykseksemme koko yöksi luvattu lumisade lakkasi ja saimme hetken aikaa nauttia kuutamosta. En millään malttanut kömpiä telttaan, nautin siitä että viimeinkin olin takaisin Kaldoaivilla ja edessä olisi upeita päiviä erämaan syleilyssä.
Rakastan talvitelttailemista ja nautin makuupussien lämmössä nukkumista. Uni on paksua ja raikkaan talvi-ilman hengittäminen puhdistaa sielua. Harmikseni en kuitenkaan saanut unta ja yöllä alkanut vesisade ropisi telttakangasta vasten parin tunnin ajan.
Päivä 2. Kevät tammikuussa
Aamulla ei tarvinnut pitää kiirettä. Harmillisesti jouduimme muuttamaan suunnitelmaa ja perumaan haaveet 15 kilometrin hiihtomatkasta länteen, säätiedotus lupasi plussaa ja vesisateita.
Vaelluksilla ruoka maistuu, eikä aamiainen kalpene päivällisille. Puuroa voilla, sokerilla ja pähkinäsekoituksella sekä ruisleipää sulatejuustolla, nam. En kotona jaksa nähdä näin paljon vaivaa aamiaisen eteen…
Hiihdimme Tsuomasjärven halki moottorikelkan jälkeä hyödyntäen moottorikelkkareitille. Hiihtäminen oli mukavaa, edetä pystyi ilman nousukarvoja. Oikaisimme muutamassa kohtaa järvien yli ja ihailimme taivaan tammikuisia värejä. Tunnelma oli outo, kun säätila muuten vastasi kevättä. Kevät tuoksui ja näkyi sulina pälvinä.
Pimeän laskeutuessa taivas muuttui punertavaksi. Tsaarajärvi ei tuntunut päättyvän koskaan ja viimeinkin saavuttaessamme tuvan olimme helpottuneita – vaikka päivämatka olikin ollut lyhyt, lumen hiljalleen alkava sohjoontuminen tuntui jaloissa.
Pystytimme teltan tarkkaan tuulen suuntaiseksi, yöksi oli luvassa kovempia tuulia. Säätiedotteen mukaan tuuli muuttaisi vain hieman suuntaansa seuraavan kahden päivän aikana, joten pystyimme kiinnittämään teltan paikoilleen lujasti ilman että tarvitsi huomioida tuulen suunnan mahdollista muuttumista.
Vesi tippui tuvan katolta ja piha oli luistinrata.
Tällä kertaa päivällisenä toimi valmishampurilaiset pannulla paistettuna. Lämpimässä tuvassa oli mukana köllötellä ja lueskella kirjaa, illalla saimme taas ihailla kuutamoa ennen nukkumaan kömpimistä.
Yöllä satoi jälleen. Oli jännittävää herätä aamulla katsomaan miltä pihapiiri näyttäisi yöllisen vesisateen jäljiltä.
Päivä 3. Kaamos päättyy Nuorgamissa
Aamulla meinasi viluttaa. Tsaarajärven tuvan kamiina ei oikein vetänyt ja tulien teossa sai käyttää niksiä jos toistakin. Tuvan oli selvästi vallannut myyrä, papanoita oli pitkin keittotasoa. Käytimme vain omia ruoanlaittovälineitä pitääksemme bakteerit loitolla.
Vaikka tupa kuinka houkutteli jäämään luokseen, lähdimme innolla etsimään aurinkoa. Oli tammikuun 17. päivä ja kaamos päättyisi Nuorgamissa! Hiihdimme kohti etelää ja pian näimmekin pilkahduksia auringosta – kamerat ojossa hiihdimme yhä kauemmas tuvasta, lähemmäs kohti tuota kauan kadoksissa ollutta valonlähdettä. Aurinko nousi yllättävän korkealle päivän aikana ja hoksasimmekin olevamme reilusti Inarin puolella. Kaamos oli tainnut päättyä Tsaarajärven korkeudella jo päiviä sitten…
Riemulla ei ollut rajaa kun hiihtelimme yhä korkeammalle nähdäksemme auringon. Päiväretkemme kruunasi pienen riekkoparven näkeminen ja poroaidalla käyminen. Taivaan oranssin-punaiset sävyt alkoivat muuttua hiljalleen sinertävämmiksi.
täytteet kuten tomaattipyre, hirven jauhelihaa, juustoraaste, aurajuusto, kirsikkatomaattia, rucolaa
pannu, foliota, lasta, kumihanskat
Valmista pitsapohja ja anna kohota puolisen tuntia, lämmitä kamiina. Jaa pohja niin moneen pitsapohjaan kuin tarvitset ja öljyä pannu. Paista pohja melkein kypsäksi kamiinan päällä, käännä pohja ympäri puolivälissä paistoa ettei se pala.
Lisää täytteet ja peitä pannu foliolla. Lämmitä pitsaa kamiinalla ja tarkista pohja sekä juuston sulaminen ajoittain.
Nauti!
Illan mittaan kävin muutamaan otteeseen tarkistamassa teltan kunnon. Lumien sulaessa ympärillämme naruja ja lumikiiloja sai olla kiristelemässä vähän väliä, myrskynarut ja liepeille kasaamamme lumi näytti riittävän pitämään teltan kiinni hangessa. Seurailimme säätiedotetta tarkasti, oli luvattu myrskyä muttei ottanut selvää mille illalle. Päätimme tehdä päätöksen etenemisajasta aamulla, joko päivänvalossa kovalla tuulella tai tuulen tuuntyessä pimeää vasten.
Yöksi tuuli voimistui ja kääntyi hieman, joka sai märän teltan seinän painumaan makuupussiani vasten. Aamulla havaitsin myös makaavani alleni sulaneessa kolossa, olin koko paikollani teltan seinää vasten.
Päivä 4. Lentäen takaisin Tsuomasvaaralle
Olimme tulleet siihen tulokseen että turvallisinta olisi edetä päivänvalolla takaisin Tsuomasvaaralle. Tuuli oli riehunut koko yön valvottaen ja hanki suli lähes silmissä. Hiihtäminen moottorikelkkareitin ulkopuolella oli raskasta, mutta välttämätöntä saadaksemme edes hieman suojaa tuulelta pienistä nyppylöistä.
Seurailimme moottorikelkan jälkeä ja havaitsimme päätyneemme kartasta poistuneelle hiihtoreitille. Sivulta puhaltava tuuli paiskoi meitä hiihtäessämme eteenpäin, välillä täytyi pysähtyä ja odottaa että puuska menisi ohitse. Kaverini paljakka-ahkio meinasi mennä kerran nurin tuulessa!
Matkaa oli vaivaiset yhdeksän kilometriä, mutta tuuli ja sulava lumi tekivät etenemisestä raskasta. Ahkioni eteni viimeiset kaksi kilometriä kyljellään ylittäessämme Tsuomasvaaraa, se ei millään pysynyt pystyssä sohjohangessa.
Tsuomasvaaralle saavuttuamme emme ryhtyneet kasaamaan telttaa. Ehdimme hetken levätä tuvalla kun myrsky alkoi ja ihmettelimme kuinka hyvin osasimme ajoittaa saapumisemme. Ei tullut kuuloonkaan että telttaa olisi enää pystytetty ulos. Saimme jopa nujerrettua tupakummituksen ja saimme huussin oven auki takalukosta! Nykyään siellä kuulemma on liukulukko, kiitos …
Viimeisen illan kunniaksi nautimme omena- kaurapaistosta kermavaahdon ja vaahtokarkkien kera. Olin kotosalla pilkkonut useamman omenan ja tehnyt kaneli-sokeri-kaurahiutale seoksen, joka paistettiin pannulla voin kera.
Päivä 5. Helmiäispilvet – maailmanloppu?
Aamulla ei millään meinannut jaksaa nousta. Tuuli oli tyyntynyt ja ulkona odotti seesteinen näky – kuin mitään myrskyä ei olisi ollutkaan. Ahkiot köllöttivät tuvan eteisessä, emme ottaneet riskiä että ne olisivat yön aikana lentäneet tuulien mukana.
kuva: Erja P.
Pakkasten myötä hanki oli kovaa ja mukava hiihtää. Nousukarvoille keli oli liian karhea, joten lipsuttelimme kotimatkan ilman. Oli haikeaa suunnata poispäin erämaasta, lyhykäisyydestään ja huonoista säistä välittämättä vaelluksemme oli ollut loistava ja olisin mielelläni jatkanut seikkailua! Kerrankin kantapäissäni ei ollut yhtäkään rakkoa, mikä on jo eräänlainen riemuvoitto. Ei ollut siis fyysistäkään estettä jatkaa.
On jo eräänlainen naurunaihe, että viime vuosina lähes jokaisella vaelluksellani on ollut karmea sää. Talvella sataa vettä tai vähintään on yksi myrsky joka estää etenemisen. Kovat tuulet ja vesisateet enteilevät lähestyvää ilmastonmuutosta, eivätkä kauniit helmiäispilvetkään lohduttaneet hiihtäessämme viimeisiä kilometrejä. Vielä muutama vuosi sitten en ollut nähnytkään helmiäispilviä, nyt tuntuu että niitä näkee vähän väliä. Kauniista pastellinsävyistä tunnetut helmiäispilvet aiheuttavat otsonikatoa.
Ennen kuin aloitimme laskeutumaan alas kohti Pulmankijärveä näimme kauempana Kaldoaivilla hurjan näköisiä sadepilviä ja tuumasinkin kaverilleni että on hyvä, että olemme poistumassa erämaasta.
Kävelimme mäet alas ahkioita perässä vetäen. Emme enää lähteneet kiertämään Pulmankijokea vaan päädyimme kiipeämään ja työntämään ahkiot ylös ystävälläni vuokralla olevan mökin pihaan – onneksi hän oli paikalla, emme millään olisi jaksaneet kahdestaan työntää ahkioita ylös rinnettä…
Ajoituksemme autolle oli jälleen täydellinen. Lähtiessämme ajamaan kohti Nuorgamia myrsky saapui tuiskuten ja tehden ajamisesta hyvin vaikeaa, matelimme pitkin Pulmankijärventietä auraustikulta toiselle tieltä suistumista vältellen.
Vaelluksemme päättyi kaverini tarjoamaan illalliseen Nuorgamin lomakeskuksella. Vaikka kaipaankin yksin vaeltamista, seurassa vaeltaminen oli antoisa ja mukava kokemus. Suunnittelimme ensitalvelle jo uutta seikkailua.
Kotona Vetsikossa pakkasta oli mukavat -11 astetta lähtiessäni ajelemaan kohti Nuorgamia. Päivästä vaikutti tulevan upea, vasta Pulmankijärven Isonkivenvaaralla tajusi päivän koko komeuden.
Kaamos on alkanut lähes yllättäen, yhtäkkiä sitä vain huomasi pimeän tulevan nopeasti ja päivien lyhentyneen. Kahden jälkeen, jos kelloa ei seuraa, voi luulla kellon olevan paljon enemmänkin. Vuosi vuodelta kaamos tuntuu lyhenevän ja viikkojen kuluvan nopeammin, viime talvena jopa harmitti kaamoksen loppuminen!
Kävin töissä mutkan ja nappasin tunturisukset mukaani hiihdelläkseni lähimaastossa. Pakkasta oli yllättäen -20 astetta! Onneksi olin pukeutunut riittävän lämpimästi. Auton parkkeerasin Pulmankijärventien reunaan ja maisemista ihastuneena päätin napata pari kuvaa kameralla ennen lähtöä. Pettymyksekseni huomasin muistikortin jääneen kotiin. Kamera autoon ja matkaan puhelimen varassa!
Kameralleni kävi taannoin pieni äksidentti. Vaikken kovin hyvää huolta pidä siitä, se on säästynyt vuosien aikana suuremmilta haavereilta. Erään yöretken päätteeksi olin pakannut mukana olleet elektroniikat pusiin jossa oli myös avattu hillopurkki. Kassi unohtui autoon ja seuraavan kerran kameraa tarvitsiessani löysin kamerani lillumasta hillosta. Hihnan jouduin katkomaan ja meni aikansa että sain putsattua kameran jokaisen kolon hillosta! Pesun jälkeen näppäimet jäivät tahmaisiksi enkä saa enää muutettua asetuksia manuaalilta automaatille, käytettyä ajastinta… Noh. Pientä siihen nähden mitä kameralle olisi voinut tapahtua jollain vaelluksella.
Joulukuun ensimmäisille päiville osuneella hiihtoretkelläni lumi oli pehmeää, varvikoissa oli hankala hiihtää suksien kärkien tarttuessa puskiin. Nyt melkein viikon kestäneen tuulisen ajanjakson jälkeen pehmeä hanki on muisto vain – tunturissa on hankalampi liikkua suksin tai lumikengin kovilla aalloilla, lipoilla ja kivien törröttäessä esiin tuulen puhaltamilta alueilta. Onneksi on luvattu lisää lunta!
Pyrin korkeammalle vaaran rinteeseen näkemään kauniit kaamostaivaan värit etelässä. Yllätyksekseni korkeammalla ilma tuntui paljon lämpimämmältä kuin alhaalla auton luona, meinasi tulla jopa hiki hiihdellessä yhä kauniimpien puiden luokse!
Aikani taivaan punertavia värejä katseltuani päätin hiihtää vielä hetken pohjoistaivasta päin nähdäkseni kauniin sinisen taivaan. Palatessani alas autolle huomasin jälleen pakastuvan.
Näin koet kaamospäivän parhaimmillaan retkelläsi Utsjoella ja Nuorgamissa;
Ole liikenteessä 10 ja kello 15 välillä! Iltapäivä yhden ja kahden välillä taivas on kauneimmillaan
Valitse retkipäiväksi mahdollisimman kirkas päivä, pilvisellä säällä taivaan värit voivat jäädä näkemättä
Hakeudu korkealle (muista tarkistaa tuulen vahvuus!). Utsjoen kirkonkylällä Geologinen polku ja Ailigas- tunturi ovat hyviä kaamosretkikohteita, Nuorgamissa abouttiarallaa koko Pulmankijärventien alue, kuten Skaidijärven retkeilyreitti, Heikkovárri, Hárremahčohkka ja Fielbmajärven laavu
Varaudu lämpimillä lisävaatteilla, lämpimällä juomalla, eväillä ja otsalampulla sekä suksilla tai lumikengillä
Lataa kameran ja puhelimen akut täyteen, pyri pitämään ne lähellä kroppaasi jotteivät ne jäätyisi. Suosittelen puhelimelle Thermo bagia joita saa. mm. Partioaitasta
Olin todella iloinen kun vapaalle sattui upeiden värien sävyttämä päivä! En ollut uskoa onneani kun ajelin Pulmankijärventietä pitkin noutamaan sukseni päästäkseni nauttimaan maisemista täydessä yksinäisyydessä.
Yksinäisyyttä olen kaivannut viimeaikoina kovastikkin. Ekstroverttinä ihmisenä nautin ihmisten kanssa olosta ja uusiin tutustumista, mutta erityisesti kaipaan yksin erämaassa oleskelua, pelkkää vaeltamiseen keskittymistä ja luonnosta nauttimista. Lähtiessäni hiihtämään Isonkivenvaaran levikkeeltä kohti pohjoista näin jo monet kohteet joille pysähtyisin kuvaamaan, päätin käyttää haaveiluun niin paljon aikaa kuin herkästi kohmettuvat varpaani sallisivat.
Vain Kiiski puuttui matkasta. Se sai jäädä kotia, innokas koira ja kamera ovat huono yhdistelmä.
Haaveilua tahditti hiljaa sinertävällä taivaalla möllöttävä kuu. Etelään katsoessa upeat kaamoksen värit värjäsivät hangenkin eri lilan sävyillä, maisemat olivat kuin överistä maalauksesta.
Laskiessani pehmeällä hangella alemmas laaksoon kostea kylmä ilma jäädytti hiukseni, vaatteeni ja kameran kauniiseen kuuraan. Hanskoja ei kärsinyt ottaa käsistä pois kuvaamisen ajaksi, vaikkei pakkasta ollutkaan paljoa kostea ilma jäädytti paljaan ihon hetkessä. Pohdin mitä kaikkea runsas ulkoilu vuosien aikana tekee suojattomille kasvoilleni, tulin kuitenkin siihen tulokseen että mielummin kurtistun ajoissa kuin jäisin paitsi näistä kaikista upeista hetkistä.
Sumusta näkyi hiljalleen lähenevät kelkkasafarin valot. Lyhyt letka oli hetkessä huristellut ohitse, sain jatkaa yksinoloani. Päätin jatkaa vielä hetken etelään ennen tien ylittämistä ja pohjoiseen kääntymistä, varpaat kestäisivät vielä hetken hiihtelyä.
En ole vieläkään ostanut itselleni monoja. En oikein tiedä mitkä olisivat parhaimmat – Alpinan Alaskoja en osta, viime talvena kipeytyneet akillesjänteet oireilevat nykyään ikävästi napsahtelemalla. Hiihtovaelluksesta on kuitenkin jo pian vuosi aikaa… Crispin monot vain hiersivät kantapäät, niihinkin tarvitsisin kahdet villasukat jotta varpaat eivät kylmenisi tunnottomiksi.
Ylittäessäni tien sumu sankkeni. Maisemat muuttuivat tuntemattomiksi, haaveilua piti vähentää ja keskittymistä lisätä jotta hiihtoretkessäni olisi jotain järkeä. Varpaita palelsi, oli aika lähestyä autoa.
Hanki ei ollut yhtä kantavaa tien toisella puolen, varvikossa suksi upotti. Hiihtäminen vaihtuneissa olosuhteissa toi kuitenkin sen verran mielenkiintoa matkaan etteivät pienet haasteet haitanneet.
Oli jännittävää seurata miten oma pää käyttäytyy sumun keskellä. Huomasin hakeutuvani koko ajan kauemmas tiestä, tuttujen maamerkkien avulla sain suunnan pidettyä oikeassa. Joskus olisi makia päästä kokemaan täydellisessä sumussa suunnistaminen kartan ja kompassin avulla.
Noustessani takaisin Isonkivenvaaralle sumu jäi alemmas laaksoon. Korkealta näki miten Njállavaaran ja sen lähitunturien huiput tulivat esiin sankan pilvimäisen vaahdon alta.
Lumeen peittyneet kivet näyttivät sulavilta vaahtokarkeilta. Tuuli on puhaltanut erämaahan aaltoja ja peittänyt alleen lukuiset riekkojen ja kettujen jäljet.
Vielä ei erämaasta löydä täydellistä kantohankea. Uudet eläinten tekemät jäljet ja moottorikelkkojen urat katoavat lähestyvien tuulien ja lumisateiden myötä. Pian myös kaamos loppuu ja ensimmäisten auringon pilkahdusten odottelu alkaa. Kymmenes kaamos on ollut itselleni armollinen ja upeaa aikaa – kiitos siitä!
Erämaan vaeltajatar 