Päivä Kaldoaivin erämaassa helmikuun pakkasilla

DSC_7369
kaldoaivinerämaa
hiihtovaelluskaldoaivi

Erämaan rauha, jylhyys ja kauneus hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Kaldoaivin erämaan armottomat tuulet, kova pakkanen sekä tiettömät taipaleet tuovat vaeltajille haastetta jonka takia lähdimmekin työkaverin sekä ystäväni kanssa moottorikelkoin tarkistelemaan hiihtovaelluksen reittiä etukäteen. Lue lisää maastoliikenneluvista eraluvat.fi- sivustolta

Harmiksemme jouduimme perumaan kyseiselle pätkälle kohdistuvan vaelluksen, mutta onneksemme saamme siirrettyä kohdetta muualle ja tiedossa on varmasti upea reissu! Vaativamman vaelluksen aika on joskus toiste.

Päivä valkeni kauniina, oli jännittävää lähteä matkaan auringon paisteella. Pukeuduimme lämpimästi ja pakkasimme eväät matkaan, kotona oltaisi vasta pimeällä. Toivoin lumen olevan sen verran kovaa ettei kelkalla tarvitsisi taiteilla, syvä hanki ei ole minun osaamisalaani…

DSC_7374
DSC_7372
DSC_7376

Ajelimme syvemmälle erämaahan, maisemat vaihtelivat tunturikosta ylänköön, järviin ja avoimiin suo-alueihin. Välillä olin hukassa, mutta tauoilla sijaintimme ja ympärillä olevat kohteet selvisivät maisemia katsellessa. Pohjoisemmassa näkyi poroja, etelämmäs ajellessa jäljet vähenivät ja lopulta vain satunnaiset riekkojen polut risteilivät hangella.

Lähestyessämme aluetta jolla kesällä vaeltelin mieleni valtasi haikeus. Olisipa aikaa tutustua erämaahan, tahdon oppia lisää sen luonnosta, eläimistä sekä säänvaihtelusta. Monimuotoinen luonto näkyy lumen peittämän vaipan altakin, on uskomatonta miten ahmat, naalit sekä muut tunturialueiden eläimet ovat soveltuneet karuihin olosuhteisiin. Puhumattakaan hangen alla lepäävän kasvillisuuden sitkeydestä! Ei uskoisi kuinka paljon kukkia tunturialueella kasvaa kesäaikaan.

DSC_7378
DSC_7380
DSC_7381

Pidimme kahvitauon ennen kuin suuntasimme länteen. En ole koskaan aikaisemmin kaatanut kelkkaa, mutta nyt tuli koettua sekin jyrkässä rinteessä. Hangella maatessani en voinut kuin nauraa – kuinka tyhmän virheen teinkään! Onneksi säilyimme kaikki ehjänä eikä kelkallekaan käynyt mitään.

Kahvi sumuisella harjulla maistui todella hyvältä. Olin pukenut päälleni kaksi kerraston paitaa, islantilaisvillapaitani, kevytuntuvatakin, kerraston housut, todella lämpimät toppahousut sekä kelkkatakin – eipähän tullut kylmä! Kostean kelin takia kypärän visiiri kostui ja jäätyi, posket olivat koetuksella pakkaskelissä ajaessa. Pitäisi ottaa oma kypärä laseineen käyttöön.

Matka jatkui erämökille jossa lounastimme ja lämmittelimme hetken. Kalakeitto savustetulla siialla oli todella maukasta! Riittipä termospullosta vielä yhdet kahvimukilliset piristämään ruokakoomasta.

Kotimatkalle lähdettiin auringon laskiessa. Emme aivan ehtineet kuvaamaan ”taikametsää” lilan sävyttämän taivaan alla, näky oli silti upea. Yritin painaa maisemat mieleeni hiihtovaellusta varten.

DSC_7382
DSC_7389
DSC_7391

Ajoimme takaisin Nuorgamiin hieman eri reittiä pitkin. Palasimme alueelle jossa syksyllä vaelsin, tunturin laella olimme kuin kuun kamaralla, loppumattomalta vaikuttava tasainen hanki päättyi vasta jonnekin tummanlilan taivaan juureen. Tutkimme mielenkiintoisia jälkiä emmekä oikein päässeet selvyyteen mikä ne oli sinne jättänyt. Palo lukea ja opetella lisää erämaan asukeista sen kuin vain kasvaa! Mitä enemmän tiedän, sen vastuullisemmin pystyn luonnossa toimimaan.

Paluumatkalla näimme myös jylhän jokilaakson ja sen reunamien lumilipat. Mieleeni tuli kauhun hetket Hetta-Pallas hiihtovaellukseltani jolloin erehdyin hiihtämään lumivyöryvaara-alueelle ja pelkäsin suurten lippojen alla.

Päivä oli upea ja täynnä opettavia hetkiä. Olen jälleen varmempi moottorikelkkailija ja tiedän erämaan luonnosta enemmän, kiitos mukana olleen oppaan.

Aloin jopa pohtimaan siirränkö kevään talvivaellukseni Urho Kekkosen kansallispuiston itäosasta Kaldoaivin erämaahan. Aion tehdä vaelluksen telttamajoituksella, joten lienee vain tuulesta kiinni minne suuntaan.

Pakkasyö Sivakkaojan laavulla

IMG_20230114_135103__01

Viikonloppuna sain loistavan tilaisuuden käydä viettämässä yksinäistä aikaa luonnossa Kiilopään läheisyydessä Urho Kekkosen kansallispuistossa.

Aika tosin oli rajallinen. Pääsin hiihtämään vasta yhden jälkeen iltapäivällä ja takaisin autolla tulisi olla seuraavana aamuna ennen yhtätoista.

Yöpaikasta en ollut täysin varma. Se selviäisi hiihtämisen aikana. Tahdoin päivälle kilometrejä joten Niilanpään päivätupa saisi toimia paikkana jossa teen lopullisen päätöksen yöpaikasta.

IMG_20230114_145129__01
IMG_20230114_144205__01
Tihku jäätyi vaatteiden pintaan

Pakkasta oli muutaman asteen verran ja taivaalta tihkutti vettä. Takkivalintani oli liikkumiseen huono, ajattelin kevytuntuvatakin olevan mukavan lämmin ohuen merinokerraston kanssa. Todellisuudessa sai tehdä töitä etten hikoillut itseäni märäksi, riitti että vesi kostutti takin ulkoa käsin.

Kiilopäällä ei ollut kuin muutamat ladut tehtynä. Niilanpäälle seurailin lumen peittämää kelkanjälkeä, hiihtäminen oli mukavaa pehmeässä hangessa.

Niilanpään tullessa esiin päätin ettei Rautulampi ole fiksu valinta yöpaikaksi ajan ollessa liian rajallinen. Aamulla olisi kiva myös nukkua myöhempään joten päätin kääntyä päivätuvalta kohti Ruijanpolkua ja Sivakkaojan laavua.

IMG_20230114_151353__01
IMG_20230114_160632__01

Hiihtelin alemmas Sivakkalaavunvaaran eteläkylkeä myötäilevää merkittyä reittiä pitkin. Komeat tykkylumipuut tekivät hämäränevässä illassa kulkemisesta kutkuttavan jännittävää. Tunsin kuinka hanki kantoi tiettyä linjaa hiihtäen, reittiä oltiin ajettu jossain vaiheessa kelkalla. Pian uran löytymistä helpotti toisen hiihtäjän vanhat jäljet joita seurasin alemmas pimenevään metsään.

En voinut kuin nauttia yksin olosta, metsän hiljaisuudesta ja lukuisista kettujen, riekkojen ja jänisten jäljistä. Tunsin kiitollisuutta siitä vaivasta jonka olen nähnyt päästäkseni tähän pisteeseen, pimeydestä riippumatta uskalsin kulkea uuteen kohteeseen pelkäämättä.

Ahkio kaatui muutaman kerran ennen kuin saavuin Ruijanpolun risteyskohtaan. Vanha reittimerkki näytti vaikuttavasti suuntaa tiheämpään metsään.

Nälkä alkoi vaivata. Olin syönyt termaristani kasvis-linssihässäkkää ennen hiihtämään lähtöä, aina pitäisi löytyä taskusta muutama välipalapatukka tälläisiä tilanteita varten. Matkaa ei kuitenkaan enää ollut kuin kilometrin verran.

Laskiessani rinteen alas Sivakkaojalle pidin suuresti maaston muuttumisesta. Koneella tehty latu lannisti tunnelmaa, pian olisin perillä laavulla ja pimeässä seikkailu päättyisi.

Linkki Karttapaikka.fi – Sivakkaojan laavu

Saavuttaessani laavun ensitöikseni etsin uudelle Hillebergin teltalleni sopivan paikan. Onnekseni laavun takas löytyi valmiiksi tampattu laaja alue! Paikka oli kuitenkin rinteeseessä ja jouduin tallomaan pahimmat möykyt matalemmiksi. Pystytin teltan laiskasti, olin metsän suojissa eikä yöksi oltu luvattu paljoa tuulta.

IMG_20230114_174110__01
IMG_20230114_172537__01
IMG_20230114_174423__01

Sivakkaojan laavu sijaitsee Sivakkaojan varrella. Sen tavoittaa helpoiten Ruijanpolkua pitkin kävelemällä, lyhyimmillään matkaa laavulle tulee parkkipaikalta hieman yli 700 metriä. Laavun läheisyydessä on käymälä sekä halkovarasto. Talviaikaan laavun ohitse menee lanattu hiihtolatu.

Seuraavaksi aloitin päivällisen valmistamisen. Bensakeitin toimi kuin unelma huollon jälkeen, sain lämmitettyä pakastepyttärini hetkessä. Tuodakseni lisää tunnelmaa iltaan join ystävältäni saamaani Lahtisekoitus- teetä ja luin Alibia.

Laavu oli mukavan tunnelmallinen paikka viettää iltaa. Lämmitin toisen annoksen pyttäriä iltapalaksi kuljailtuani laavun ympäristössä. Illan aikana ohi hiihti muutama henkilö ja yleiskäyttöuran ja fatbikereitin huolto pyörähti kelkalla lähistöllä.

Alibista huolimatta tunsin oloni turvalliseksi laavulla. Tuli tanssi nuotiolla, pakkanen kiristyi. Kahdeksan aikaan tein iltatoimet ja valmistelin teltan yötä varten.

Yöksi oli luvattu maksimissaan -15 astetta pakkasta. Onneksi tungin untuvavaatteeni pussien sisään ja ONNEKSI otin kaksi pussia mukaan. -19 asteen ouray ja tunturiviitta oikeanlaisilla eristeillä pelastivat yöni.

Heräsin yöllä kylmän hiipiessä pusseista sisään. Tungin aluksi jalkani untuvatakin hihoihin, lopulta puin untuvahousut jalkaan.

Aamulla herätyskellon soidessa en millään olisi viitsinyt nousta kylmään. Puin takkia päälle ja ängin kylmästä kohmettuneet pilkkikengät jalkaani. Teltasta ulos kömpiessä vastassa oli pimeä, otsalampun valossa kimmeltelevä ja pakkasessa paukahteleva metsä.

Miten viisitoista astetta voi tuntua näin kylmältä? Nenänpää sanoo kaksikymmentä. Hrr!

IMG_20230115_074233__01
IMG_20230115_075900__01
IMG_20230115_080826_Bokeh__01

Ensitöikseni sytytin nuotion. Puut olivat märkiä ja umpijäässä. Tamppasin maata tehdessäni kiehisiä etteivät varpaat jäätyisi. Joesta hakemani vesi oli ehtinyt jäätyä pinnasta viimeinkin päästessäni keittämään puuro- ja kahvivedet. Pohdin, että pakkasta täytyy olla rutkasti enemmän kuin -15.

Aamu oli aikamoista lämpimänä pysyttelyä. Varpaat jäätyivät purkaessani telttaa eikä asiaa auttanut yhtään kylmien monojen pukeminen jalkaan.

Hiihdin yleiskäyttöuraa pitkin Kiilopäälle. En viitsinyt riisua villahousuja ja untuvatoppahousuja vaan hikoilin koko matkan takaisin autolle. Tätä en tekisi hiihtovaelluksella, olisi vain kohdattava kylmyys hetkeksi ja odotettava kropan lämpeämistä hiihdellessä.

Onnekseni auto käynnistyi vaivatta kylmän yön jäljiltä, takakonttia en saanut auki kaikki poppakonstitkin käytettyäni. Sulloin ahkion ja sukset takaoven kautta sisään ja poistuin Kiilopäältä yhdentoista aikaan hakemaan lasta lähistöltä partioleiriltä.

Partioleiriltä kuulin pakkasen käyneen -27 asteessa. Ei siis ihmekkään kun meinasi paleltaa!

IMG_20230115_091257__01
IMG_20230115_093535__01

Hiihtoretki kaamosvärien maailmaan

DSC_7322
DSC_7323

Olin todella iloinen kun vapaalle sattui upeiden värien sävyttämä päivä! En ollut uskoa onneani kun ajelin Pulmankijärventietä pitkin noutamaan sukseni päästäkseni nauttimaan maisemista täydessä yksinäisyydessä.

Yksinäisyyttä olen kaivannut viimeaikoina kovastikkin. Ekstroverttinä ihmisenä nautin ihmisten kanssa olosta ja uusiin tutustumista, mutta erityisesti kaipaan yksin erämaassa oleskelua, pelkkää vaeltamiseen keskittymistä ja luonnosta nauttimista. Lähtiessäni hiihtämään Isonkivenvaaran levikkeeltä kohti pohjoista näin jo monet kohteet joille pysähtyisin kuvaamaan, päätin käyttää haaveiluun niin paljon aikaa kuin herkästi kohmettuvat varpaani sallisivat.

Vain Kiiski puuttui matkasta. Se sai jäädä kotia, innokas koira ja kamera ovat huono yhdistelmä.

Haaveilua tahditti hiljaa sinertävällä taivaalla möllöttävä kuu. Etelään katsoessa upeat kaamoksen värit värjäsivät hangenkin eri lilan sävyillä, maisemat olivat kuin överistä maalauksesta.

DSC_7327
DSC_7324

Laskiessani pehmeällä hangella alemmas laaksoon kostea kylmä ilma jäädytti hiukseni, vaatteeni ja kameran kauniiseen kuuraan. Hanskoja ei kärsinyt ottaa käsistä pois kuvaamisen ajaksi, vaikkei pakkasta ollutkaan paljoa kostea ilma jäädytti paljaan ihon hetkessä. Pohdin mitä kaikkea runsas ulkoilu vuosien aikana tekee suojattomille kasvoilleni, tulin kuitenkin siihen tulokseen että mielummin kurtistun ajoissa kuin jäisin paitsi näistä kaikista upeista hetkistä.

Sumusta näkyi hiljalleen lähenevät kelkkasafarin valot. Lyhyt letka oli hetkessä huristellut ohitse, sain jatkaa yksinoloani. Päätin jatkaa vielä hetken etelään ennen tien ylittämistä ja pohjoiseen kääntymistä, varpaat kestäisivät vielä hetken hiihtelyä.

En ole vieläkään ostanut itselleni monoja. En oikein tiedä mitkä olisivat parhaimmat – Alpinan Alaskoja en osta, viime talvena kipeytyneet akillesjänteet oireilevat nykyään ikävästi napsahtelemalla. Hiihtovaelluksesta on kuitenkin jo pian vuosi aikaa… Crispin monot vain hiersivät kantapäät, niihinkin tarvitsisin kahdet villasukat jotta varpaat eivät kylmenisi tunnottomiksi.

DSC_7331
DSC_7338

Ylittäessäni tien sumu sankkeni. Maisemat muuttuivat tuntemattomiksi, haaveilua piti vähentää ja keskittymistä lisätä jotta hiihtoretkessäni olisi jotain järkeä. Varpaita palelsi, oli aika lähestyä autoa.

Hanki ei ollut yhtä kantavaa tien toisella puolen, varvikossa suksi upotti. Hiihtäminen vaihtuneissa olosuhteissa toi kuitenkin sen verran mielenkiintoa matkaan etteivät pienet haasteet haitanneet.

Oli jännittävää seurata miten oma pää käyttäytyy sumun keskellä. Huomasin hakeutuvani koko ajan kauemmas tiestä, tuttujen maamerkkien avulla sain suunnan pidettyä oikeassa. Joskus olisi makia päästä kokemaan täydellisessä sumussa suunnistaminen kartan ja kompassin avulla.

DSC_7345
DSC_7357
DSC_7367

Noustessani takaisin Isonkivenvaaralle sumu jäi alemmas laaksoon. Korkealta näki miten Njállavaaran ja sen lähitunturien huiput tulivat esiin sankan pilvimäisen vaahdon alta.

Lumeen peittyneet kivet näyttivät sulavilta vaahtokarkeilta. Tuuli on puhaltanut erämaahan aaltoja ja peittänyt alleen lukuiset riekkojen ja kettujen jäljet.

Vielä ei erämaasta löydä täydellistä kantohankea. Uudet eläinten tekemät jäljet ja moottorikelkkojen urat katoavat lähestyvien tuulien ja lumisateiden myötä. Pian myös kaamos loppuu ja ensimmäisten auringon pilkahdusten odottelu alkaa. Kymmenes kaamos on ollut itselleni armollinen ja upeaa aikaa – kiitos siitä!

Kaamospäivä kirkkotuvilla

kirkkotuvat

Muut postaukseni Utsjoen kirkkotuvista

En tiedä onko tunnelmallisempaa paikkaa viettää kaunista kaamospäivää kuin Utsjoen historialliset kirkkotuvat. Tälle kohteelle tulee palattua vuosi toisensa jälkeen, yleensä vuodenaikojen taitteessa. Kirkkotuvat taitavatkin olla blogini yksi kirjoitetuimmista aiheista.

Pakkasen laskiessa pariinkymmeneen asteeseen lähdin tyttären kanssa kävelemään seurakunnan järjestämän joulupolun läpi. Polun avajaisten aikaan olimme ikävästi sairaina ja pitkittyneen vatsatauti – kuume episodin päätyttyä oli pakko pitää lapsille muutama sisäpäivä jotta he tervehtyisivät kunnolla.

Onnekseni kaikki selvisimme sairasteluista ilman pahempia väsymisiä. Se olisi tästä vielä puuttunutkin.

DSC_7302
DSC_7307

Polkua valaisi vielä muutama kynttilä jäälyhdyissään. Aloitimme polun läpikäynnin kammista josta poimimme mukaan arpana toimivan vastauslomakkeen. Tehtävänä oli laskea polun varrelta löytyvät enkelit ja tutkia tupien sisältöä.

Lapsille kirkkotuvat ovat hyvä vierailtava kohde, talviaikaan pihapiirissä kulkee usein paikalla käviöiden tekemät hyväkuntoiset polut ja kesällä kukkien peittämällä kentällä juoksemisesta ei tunnu tulevan loppua. Järvikin on sen verran kaukana tuvista, että pientäkin lastakin on helppo vahtia alueella.

Kylmä ilma puri poskiin, sormet kohmettuivat vastauslomaketta täyttäessä. Vanhasta saunasta oli hankala tihrustaa pimeydessä piileskeleviä tonttuja, emme varmaankaan pystyneet löytämään kaikkia! Olisi pitänyt napata mukaan kammissa ollut taskulamppu.

kirkkotuvat_kaamos

Kirkkotuvat ovat toimineet vuosikymmeniä sitten majotteina kirkkoon ja markkinoille saapuville. On kiehtovaa saada kokea tupien suoja ja tunnelma, millaista elämä onkaan ollut Saamenmaalla 1700- luvulla, jolta ajalta osa tuvista on?

Kulttuurihistoriallisesti paikka on hyvin arvokas ja on hienoa miten tupia hyödynnetään myös tuomaan lapsille iloa. Joulupolku on upea lisä tupien historiaan, ja toivonkin että saamme viedä lapsemme vielä tulevinakin vuosina kokemaan jännittävän polun tunnelman hiljaisena kaamospäivänä.

Kirkkotuvilla vierailuun kannattaa sisällyttää myös Ulriikan polun läpikulkeminen. Talviaikaan polulle tarvitset lumikengät!