Utsjoelle on ilmestynyt muutaman vuoden aikana pari uutta merkittyä reittiä, joka on kaivattu asia näin retkeilijän silmin.
Merkityt päiväretkeilykohteet houkuttelevat alueelle matkailijoita ja samalla ohjaavat suuremmat joukot tietyille alueille vähentäen maaston kulutusta.
Ellinpolun merkitty reitti on ollut yksi suosituimmista ja on hyvin harmillista että kauniin, helpohkon ja lyhyen reitin tulevaisuus on mysteeri. Tällä hetkellä reitti ei ole käytettävissä. Siksipä Ailikkaan näköalareitti on mahtava lisä kylän tarjontaan!
Áilegas- reitille pääsee joko jättämällä auton Ailikkaantien juureen parkkipaikalle ja kävelemällä parin kilometrin verran huipulle hiekkatietä pitkin, tai maksamalla viiden euron tienkäyttöluvan ja ajamalla ylös parkkipaikalle. Tie on ainakin tätä kirjoittaessa hyväkuntoinen ja ohjeet tienkäyttöluvan maksamiseen löydät tien alussa olevasta kyltistä.
Parkkialueelle mahtuu 4-6 autoa. Reitti lähtee kolmeen eri suuntaan, voit valita joko suoran piston pelkälle näköalapaikalle tai kiertää jompaan kumpaan suuntaan koko reitti.
Lähdin tyttäreni kanssa kulkemaan kaakkoon kohti tähtitornia. Heti oli selvää että reitti on hyvin merkitty kiviin maalatuin oranssein maalitilkoin. Vierailimme Utsjoen Ursan tähtitornilla ja jatkoimme ajatuksissamme leveää polkua tovin, kunnes hoksasin ettemme olleet hetkeen nähneet reittimerkkejä.
Ennen tähtitornia oli ollut vierekkäin kaksi maalattua kivikasaa polkujen risteymässä – sinnehän meidän olisi pitänyt jatkaa! Kesti tovi kunnes löysimme takaisin oikealle polulle.
Polku kulkee avarassa maastossa ja eksymisen vaaraa ei ole, kunhan pidät kivet mielessä ja radiomaston näkyvillä. Polku on pääsääntöisesti helppokulkuinen, menee tosin vielä tovi että uusi polku muodostuu varvikkoihin. Toisen kerran eksyimme varvikossa polulta, oikea reitti löytyi onneksi heti.
Vaikka polun hahmottaminen oli ajoittain hankalaa, löysimme oikean polun nopeasti. Tärkeää on seurata merkittyä reittiä jottei ylimääräisiä polkuja pääsisi muodostumaan maastoon. Sateiden jälkeen polku on kostea, vaikka kuinka tekisi mieli oikoa kuivemman kautta, ajatellaan herkkää luontoa ja mielummin kastellaan kengät ja kuljetaan alkuperäsiä reittejä pitkin.
Maisemat Ailikkaalla ovat aina kauniit säästä riippunatta. Kulkemallamme reitillä oli kaksi näköalapaikkaa, toinen polun varrella ja toinen pistolla.
Korkealla tunturissa sääolosuhteet voivat muuttua nopeasti, 1,4 kilometrin patikalle kannattaa varata lämmintä ja juotavaa jos kylmä saderintama yllättää. Tähtitornin lisäksi reitillä ei ole suojapaikkaa.
Áilegas on vanha tuttu retkeilykohde. Se sopii parhaiten lumettoman ajan retkeilyyn, talvisin tiellä ei ole huoltoa.
Kävellessämme takaisin autolle olimme hämmentyneitä – mikäs merkitty reitti tuolla menee? Reitti olisi jatkunut kallioilla muodostaen rengasreitin. Reitin läpi kulkeva merkitty polku voi siis harhauttaa ja kuljet vahingossa lyhyemmän pätkän kuin piti. Olisimme voineet poiketa parkkipaikalta reitille, mutta päätimme päättää lyhyen retkemme.
Reitistä löytyy lyhyt kuvaus ja pelkistetty karttakuva luontoon.fi palvelusta. Reitti kaipaa lähtöpaikalle kylttiä selventämään reitin kulkusuuntaa ja profiilia – alueen lukuisat merkitsemättömät polut ja merkityn polun poikkeamat tähtitornille ja näköalapaikalle voivat sekoittaa kulkijan. Kannattaa siis pitää mielessä kaikki merkityt kivet mitä näet – polku ei välttämättä jatku eteenpäin poikkeamalta. Näköalapaikalla kivessä on kääntöpaikkaa selventävä nuoli.
Siitä ei ole huolta etteikö löytäisi seuraavaa reittimerkkiä, polku on hyvin merkitty ja sen jatkumon näkee pitkälle.
Postauksen tarkoitus ei ole luoda negatiivista kuvaa reitistä, reitti on hyvä, kauniilla alueella ja todellakin kaivattu lisä! Se kuitenkin tarvitsisi edellämainittujen seikkojen vuoksi selvennystä. Lähtiessä tarkistin maastokartat-sovelluksesta reitin, ainakaan sinne sitä ei ole vielä merkitty. Olen opiskellut retkeilyrakenteiden rakentamista ja kunnostamista, siksi nämä asiat pistävät herkemmin silmään. Kulkija voisi kävellä ristiin rastiin huipulla, se taas lisäisi edellämainittua maaston kulumista. Siksi on tärkeää seurata valmiita polkuja.
Ehkä nämä kaivatut lisät ovat vasta tulossa Áilegakselle. En kuitenkaan jättäisi polulla vierailua väliin, pitämällä kivet mielessä reitin kulkeminen onnistuu vaivatta.
Yö Sodankyläläisellä leirintäalueella oli ollut hirveä. Leirintäalueessa itsessään ei ollut vikaa, mutta sanotaanko näin että kyllä sen erottaa ketkä ovat tottuneita telttailuun ja ketkä eivät, tai sitten ihmisillä ei vain ole käytöstapoja yhdeltä yöllä telttapaikalla. Telttaa pystytettiin huutaen ja auton ovia paiskottiin niin että varmaan viereisissä asuntoautoissakin herättiin.
Olin jo valmiiksi kierroksilla kolmen edestä pakkailusta, työpäivästä ja ajomatkasta. Päästessämme viimein Hossan retkeilykeskukselle riisuin vessassa kylmän yön jäljiltä jalassani olleet merinopitkikset ja jätin ne sinne epähuomiossani.
Ajettuamme Huosivirran parkkipaikalle tajusin jättäneeni housut jälkeemme. Jouduimme ajamaan takaisin ja onneksi housut löytyivät roskiksen päältä nätisti viikattuina!
Pääsimme viimein matkaan. Päivä oli aurinkoinen ja suhteellisen lämmin. Lapset kulkivat edellä mukavaa polkua pitkin, oli ihanaa jättää normaali elämä jälleen taakseen ja keskittyä pelkästään vaeltamiseen.
Lintujen laulu oli kuin kuoroa olisi kuunnellut. Lukuisat eri lajit sirkuttivat harjuisissa metsissä, kiertelimme järvien rantoja ihaillen vanhojen kelometsien kauneutta.
Mieleeni juolahti yhtäkkiä olinko jättänyt merinohousuni autolle. Karmiva tunne hiipi selkärankaani pitkin, Sodankylässä vietetty yö oli ollut kylmä ja kylmempiä oli luvassa. Olin varustautunut mahdollisimman kevyesti jotta jaksaisin kantaa vaivatta ruoat viidelle päivälle ja tarvittaessa lasten varusteita. Jalassani oli ohuet kesähousut joiden lisäksi rinkassani oli vain sadehousut.
Poitsu kalasteli hyvän näköisillä rannoilla. Hossaan tarvitaan kalastuksenhoitomaksu ja tietyille järville lisälupa. Kala ei syönyt ollenkaan vaelluksemme aikana, mutta kalakärpänen oli puraissut lasta ja kovaa!
Saapuessamme Puukkojärvelle olo oli mukavan tuttu. Olin viisitoista vuotta aikaisemmin lokakuun ensilumilla vaeltanut ystäväni kanssa samalle paikalle ja nauttinut loppusyksyn tunnelmasta. Nyt saimme nauttia kesäkuun viimeisen viikon koleudesta satunnaisten sadekuurojen myötä.
Harmikseni totesin housujeni tosissaan jääneen autolle. Aivoni eivät kiireessä ja ylibookattuna rekisteröi kaikkea ja unohdan asioita herkästi. Että ärsytti!
Illalliseksi söimme tortilloja texmexillä. Toinen lapsista söi vain tortillaa. Käki kukkui jossain lähistöllä, sen ääni kaikui komeasti järveä myöten.
Illalla yksin ulkona kuvatessani rannasta kuului pelottavan tuttu ääni. Jämähdin paikoilleni kuuntelemaan – mikä joi rannassa? Aivan kuin koira olisi litkinyt vesikupista. Mietin hetken haenko urheana aikuisena lapset turvakseni katsomaan mikä rannassa on, toimin kuitenkin miten jokainen vastuullinen vanhempi toimisi vaaratilanteessa ja hiippailin metsään tsekkaamaan mikä rannassa joi. Hirvi, vaiko karhu? Lopulta päättelin aaltojen lyövän rantaan sen verran kovaa, että ääni kuulosti oudolta. En maininnut asiasta lapsille ennen seuraavaa päivää, toinen lapsista jo valmiiksi kuunteli metsän ääniä tarkkaan.
Viime kesän Kekkosen hyttyshelvetistä oppineina pystytimme sisäteltan suojaksi autiotuvan laverille. Saimme nukkua lämmössä keskenämme.
Päivä 2. Puukkojärvi – Julma Ölkky – Värikallio 13 km
Puukkojärven autiotupa on pieni. Tuvassa on vain kamiina, laveri ja hyllyköt.
Heräsin tyttären kanssa flunssaisina. Sodankylän kylmä yö kostautui ehtana räkiksenä.
Aamiaisina nautimme pikapuuroa voilla, sokerilla ja pähkinäsekoituksella sekä mysliä maitojauheella oli halukkaille. Näkkäri ja korput eivät paljoa painaneet rinkassa.
Matkamme jatkui sateisessa säässä kohti Laukkujärveä. Aamu oli ainoa kun hyttysistä meinasi olla haitaksi. Minulla ja poitsulla on visionin ötökkäpaidat ja käytämme maltillisesti hyttysmyrkkyä lakeissa. Tyttärelle ostin vaatteisiin laitettavaksi lapsille suunnattua hajutonta myrkkyä, näytti tepsivän. Paljon suojaamme itseämme vaatteilla, tyttärelle etsin Reiman hyttysvaatteita tuloksetta, kaikki oli loppuunmyyty.
Yhdentoista aikaan pidimme Laukkujärvellä lounastauon. Poitsu kalasteli hernekeiton keittyessä ja tytär väritteli uutta värityskirjaansa. Yllättäen ennallistettu ja hyvin keitelty hernekeitto maistui kaikille!
Matkamme jatkui kohti Lihapyörrettä. Kuljimme hiihtoreittiä pitkin saadaksemme vaihtelua reitteihin. Käytössäni oli viisitoista vuotta vanha kartta jossa reitit oli värikoodattu puissa olevien merkintöjen mukaan. Enemmän käytin kuitenkin B-barkin sovellusta suunnistamiseen.
Lihapyörteen esteettömään laavun pihapiiriin tutustuttuamme siirryimme Värikallion ympyräreitille. Väsymys alkoi kalvaa pienintä ja kävelytahti hidastui. Yhä enemmän höpöttelimme, keksimme vuorollamme tarinoita ja pelasimme arvuuttelupelejä. Poitsu kulki itsekseen edellämme.
Muutimme suunnitelmaa. Tutustuimme Julman Ölkyn kanjoniin maksullisella venekyydillä joka osottautui loistavaksi tavaksi tutustua kalliomaalauksiin, pirunkirkkoon, pieneen vesiputoukseen ja kivikarhuun. Kyydin hinta oli kohtuullinen, 16e aikuiselta ja 12e/ lapsi. Ennen venekyytiä joimme kahvit ja söimme jäätelöä ja pullaa kahvilalla.
Matkamme jatkui osittain samoja polkuja pitkin Ala-Ölkylle jossa totesimme jatkavamme matkaa vielä Värikallion tulistelupaikalle.
Tilavalla tulipaikalla lounastimme spagettikastiketta hirvenjauhelihalla. Kuivattu jauheliha ennallistui muutaman tunnin aikana hyvin tiiviissä säilytysrasiassa. Kosteat vaatteemme saimme kuivumaan nuotion äärellä taukokatoksen kaiteilla jotka toimivat levottomien lasten kiipeilypaikkoinakin oikein hyvin.
Värikallio on tulistelupaikan läheisyydessä. Sinne vievä metalliritilikkö on jännittävä aikuisellekin. Julman Ölkyn kalliomaalauksista ei ole enää paljoa jäljellä, värikalliolta pystyi havaitsemaan vielä ihmis- ja eläinkuvioita. Lapset pohtivat mitä tehtäisiin jos gps putoaisi veteen – tyttären ratkaisun mukaan minä saisin hakea sen kylmästä vedestä ilman vaatteita. Onneksi gepsin putoaminen ei ollut mahdollista, koko vehjettä ei ollut Hossan vaelluksella mukana.
Värikallion tulistelupaikalla saa leiriytyä retkeilyrakenteiden välittömään läheisyyteen. Katselin teltan mentävää aukkoa katoksessa ”sillä silmällä” tuulista, sateista ja kylmää yötä varten mutta kaivoin sisäisen eräilijäni jostain sieluni syvyyksistä esiin ja pystytin teltan sorapihalle säiden armoille.
Päivä 3. Värikallio – Laukkujärvi5 km
Selvisin kylmästä yöstä laitettuani absidin alustana toimineen solumuovipatjan roikaleen oman ilmapatjani alle. Untuvatakkini toimi hameena yön ajan, enkä herännyt kylmän ikävään hiipinään kuin muutaman kerran. Toinen lapsista paleli yön, ei ollut saanut pussiaan kiinni. Enkä ollutkaan kuin muutaman kerran illalla ennen nukkumaan menoa muistuttanut että herättää, jos ei saa pussiaan suljettua.
Sateiseen ja kylmään aamuun kömpiminen tuntui vastenmieliseltä. Telttamme ei ole kovin vedenpitävä (lue MSR Freelite 3v3 esittely täältä), mutta yllätykseksemme se kesti koko yön kestäneen sateen. Valmistin nuotion lämmössä aamupuurot ja hiljalleen aloittelimme teltan purkua.
Ennen lähtöä kävimme täyttämässä pullot Somer- nimisen järven virtaavassa kohdassa välttääksemme veteen laskeutuneen männyn siitepölyn liiallista juomista ja vierailimme vielä kerran värikalliolla.
Jatkoimme matkaamme värikallion ympyräreittiä kaakkoon kohti Lihapyörteen laavua. Reitti on mukava kävellä, alun jyrkän nousun jälkeen istahdimme hetkeksi katselemaan maisemia näköalapaikalle.
Lihapyörteellä pidimme pienen evästauon ja jatkoimme Somerjokea myöten kohti Laukkujärveä. Joki toi mieleen Urho Kekkosen kansallispuiston hiekkatörmäiset joet, maisema vaihteli sademetsämäisestä tunnelmasta erämaafiiliksiin. Lasten kävelyinto kesti hyvin vaihtelevassa maastossa, Hossassa on paljon samankaltaista erämaametsää harjuineen, mutta runsaan polkuverkoston ansiosta päivämatkoista saa vaihtelevat.
Laukkujärven tuvalla pyrimme olemaan levittelemättä tavaroitamme, mikäli paikalle saapuisi muita. Söimme jälleen hernekeittoa, herkuttelimme naposteltavilla ja kulutimme aikaa väritellen, lueskellen, pelaten ja poitsu kalasteli rannassa.
Illalla paikalle saapui meloen yksi henkilö lisää. Jutustelin aikani ulkona yöpyvän retkeilijän kanssa ja teimme hänenkin kosteille varusteille tilaa kämppään. Illalla satoi lisää vettä, vetäydyimme tuvan suojiin yöksi.
Päivä 4. Laukkujärvi – Muikkupuro5 km
Lämmitin illalla kämpän tarkoituksella saunaksi jotta saisimme märät kengät kuiviksi. Nautin lämmöstä, olin palellut tarpeeksi! Lapsilla meinasi olla turhan kuuma, yötä myöten tupa viileni mukavaksi.
Lähdimme matkaan vasta yhdentoista jälkeen syötyämme pinaattilettuja. Kaasukeittimellä lettujen paisto trangian kannella onnistuu, kun käyttää tarpeeksi voita ja lisää kerrallaan vähän taikinaa kuumalle pinnalle.
Metsähallituksen väkeä vieraili paikalla huoltamassa vessan. Päivän aikana näimme muitakin metsiksen huoltajia taukopaikoilla, Hossassa järjestettiin samana viikonloppuna Kainuu trail – juoksutapahtuma. Kaikenkaikkiaan Hossan retkeilyrakenteiden huollosta jäi hyvä kuva, joka paikassa oli siistiä ja puuta riitti.
Kuljimme Muikkupurolle Laukunharjun, Umpi-Valkeaisen ja Iso- Valkeaisen kautta. Iso-Valkeaisella oli 2024 (?) kesäkuun lopulla riehuneen myrskyn jäljiltä suuria alueita joilta lähes kaikki puut olivat kaatuneet. Meillä kaikilla oli hieman lopun väsymystä illasta ja saapuessamme tien varrelle itsekkin aloin haaveilemaan saunaan pääsystä. Kylmät vähäuniset yöt veivät vaellusintoa, olisiko luovuttamista jos nyt vain kävelisi autolle…
… Lasten pyynnöstä jatkoimme vaellustamme uimamestoille. Ja onneksi jatkoimme! Muikkupuro oli kokemisen arvoinen leiripaikka, vaikka mäkärät saapuivatkin viimeisen illan iloksi, leiripaikka oli kaunis, siisti, puro ja Keski-Valkeainen tarjosivat mukavat uintimahdollisuudet lapsille. Muikkupuro on esteetön retkeilykohde ja huussikin sopi pyörätuolia käyttäville. Moni retkeilyalue saisi ottaa mallia Hossan esteettömistä reiteistä.
Iltapalaksi valmistin lettuja, mukana ei ollut hilloa sen painon vuoksi, mutta sokeri ja vaahtokarkit kruunasivat iltapalan. Leiripaikkamme oli hieman syrjemmässä joen toisella puolella, illalla leiriin saapuneet muut retkeilijät eivät häirinneet ollenkaan. Illalla vessareissulla jäin hetkeksi katselemaan kuikkien iltauintia, odottaen niiden päästävän tutun huudahduksen ilmoille. Nämä kuikat pysyivät kuitenkin hiljaisina koko yön yli.
Päivä 5. Muikkupuro – Huosivirta5 km
Tarkoituksena oli herätä hyvissä ajoin jotta ehtisimme patikoida autolle, käydä Hossan retkeilykeskuksella hakemassa jäätelöt, käydä Taivalkoskella pizzalla ja ajella vanhempieni mökille. Olin kuitenkin unohtanut laittaa herätyksen oikeaan aikaan ja nukuin tyytyväisenä kahdeksaan.
Aamiaisen valmistin teltan vierellä. Meillä jäi hieman ylimääräistä ruokaa joten puuroni oli kahden eri pikapuuron sotku pähkinöillä, voilla ja sokerilla. Olin laskenut lasten kaakaot väärin joten he joutuivat tyytymään veteen. Mikä vääryys!
Leirin kasaaminen ja purku sujuu sukkelaan kun poitsu osaa pakata makuupussit ja kasata teltan. Minulle jää alustat ja varusteet, rinkat lapset pakkaavat itse. Tosin, saan ajoittain pakata ne uudelleen jos varusteet on pakattu miten sattuu – painopisteen on oltava oikein jotta kävely rinkka selässä on mukavaa.
Haikeina tallustelimme Muikkupurolta kohti Hakokosken laavua. Laavu on kauniilla paikalla ja uppouduin nostalgiaan miettiessäni kuinka ensimmäisellä itse suunnitellulla vaelluksella 15 vuotta sitten yövyimme ystäväni kanssa kyseisellä laavulla. Yö oli pimeä, ensilumi oli satanut maahan. Puro pulpahteli ja toi mieleen rannalla molskivan karhun. Nyt laavulla tapasimme mukavan vanhemman pariskunnan joiden kanssa lapset innostuivat juttelemaan.
Hakoharjua myöten saavuimme takaisin autolle. Ilokseni löysin merinohousuni etupenkiltä ja auton ovetkin olivat lukossa! Olin miettinyt koko vaelluksen ajan olinko sulkenut ovet ja olisiko autossa enää mitään irtoavaa jäljellä…
Loppupeleissä Hossan viileä ja kostea vaellus loppui lyhyeen, vielä olisi voinut viettää muutaman lisäpäivän kauniiden sinisten järvien rannoilla ja harjuilla kävellen. Lintujen konsertti oli ajoittain korvia huumaavaa, en muista kokeneeni vastaavanlaista harmoniaa missään muualla.
Vaellus osoitti jälleen, ettei vaeltaminen ole pelkkiä kilometrejä tai koettuja maisemia. Se on luonnosta nauttimista omin ehdoin.
Innostuin linnuista kunnolla viime keväänä eräopaskoulun lajitunnistuksien myötä. Opeteltavana oli lähes sata lajia ja kokeesta onnistuin saamaan yhtä vaille täydet! En ole yhdestäkään aikaisemmasta tentistä onnistunut saamaan yhtä hyvää tulosta…
Lintujen tunnistaminen on tuntunut hankalalta, miten ihmeessä tunnistaa kaikki ruskeat ja harmaat tirpat? Minulle edelleen kaikki harmaat linnut ovat harmaasieppoja.
Voi sitä iloa kun onnistun tunnistamaan jonkun uuden lajin! Tai kertaamaan muiden harrastajien kanssa mitä on tullut nähtyä.
Punakuiri paistattelee päivää
Jäin töiden jälkeen Nuorgamiin telttailemaan. Hakeuduin mahdollisimman lähelle kosteikkoa, mukavan näköiselle pälvelle. Leiripaikalle saapuessani punakuiri lallatteli kauempana kivellä.
Leiripaikalla istahdin kivelle syömään eväsleipää ennen leirin pystyttämistä. Nautin auringosta ja kuuntelin punakuiria. Varman tunnistuksen ansiosta tunnistan sen äänen jatkossakin.
Ei hitto. Ne tulitikut!
Kuten edeltävässä postauksessa mainitsin jättäneeni tulitikut matkasta, eivät ne tulleet tälläkään kertaa mukaan. Ei auttanut kuin pystyttää teltta ja patikoida takaisin autolle ja kauppaan hakemaan tikkuja. Olin varannut mukaan vain ruokaa jonka valmistamiseen tarvitsisin keitintä.
Auto seisoskeli Isonkivenvaaran parkkipaikalla ja näin sinne koko illan leiristäni. Parkkipaikalta telttani näytti koivikossa jököttävältä kiveltä.
Takaisin leiriin saavuttuani valmistin illalliseksi Sobanuudelia sokeriherneillä ja jälkkäriksi leipäjuustoa ja karpaloita kinuskikastikkeella. Överiällöö!
Kinuskikastiketta oli kieltämättä liikaa
Illan käveleskelin yöttömän yön auringosta nauttien ja lintuja bongaillen.
Opettele alueesi lintuja. Merkitse lintukirjasta tutut, vielä harjoittelua vaativat linnut ja ne joita löytyy alueeltasi
Opettele linnuista selvät tuntomerkit kuten väritys, naamio tai muut tunnistettavat merkit (kuten kivitaskun naamio ja pyrstön kuvio tai tunturikihun pitkät pyrstösulat)
Mene bongaamaan lintuja kirjan ja kiikareiden kanssa. Pidä kirjaa havainnoistasi
Luontoportti.com, instagramista suomen_linnut ja birdlifesuomi ovat hyviä opettelukanavia (ja iltalehtien tunnistatko linnut-visat)
Hakeudu kosteikoille ja rannoille tai mikäli paikkakunnaltasi löytyy, lintutorneille
Utsjoelta Pulmankijärventien varrelta bongaa toukokuussa mm. pikkukuovin, punakuirin, kapustarinnan, tunturikihun, metsähanhen, niittykirvisen ja vikloja
Tenon rannoilta löytää mm. merikotkia, vesipääskyjä, joutsenia, törmäpääskyjä, sorsia ja koskelot
Aamu valkeni yhtä aurinkoisena kuin yökin. Keittelin vedet aamiaisleipää nakerrellen, olin varannut retkelle 2,5l vettä jotka riittivät mukavasti juotavaksi, ruoanlaittoon, kahviin ja aamupuuroon.
Pakkasin leirin rauhalliseen tahtiin ja kävin ennen lähtöä hieman lähempänä kosteikkoa. Punakuiri lauleli menemään ensin yksin ja pian variksen eksyttyä paikalle korviahuumaava kaakatus täytti alueen.
Toukokuun toinen yöretki oli selvästi linturikkaampi. Voinee siis päätellä että aurinkoisella ja lämpimällä säällä sekä toukokuun myöhäisemmällä viikolla oli osuutta asiaan. Etenkin Utsjoella toukokuu on hyvää bongausaikaa.
Toivottavasti vinkkini onnistuneeseen linturetkeen innostavat muitakin aloittamaan bongauksen. Muistetaan kuitenkin antaa pesiville linnuille rauha pitämällä väliä.
Lumet tuntuvat sulavan tuskastuttavan hitaasti. Utsjoella on alueita joille pääsee mukavasti kävelemään kumisaappaat jalassa matalia lumilänttejä ylitellen, tunturialueella lumi tuntuu olevan tiukassa.
Minulla on ollut tapana keväisin mennä Nuorgamin Pulmankijärventien varrelle yöksi pälvelle, lumettomalle palstalle nauttimaan lähes koko yön paistavasta auringosta. Valitettavasti vain kahdesti olen päässyt nauttimaan illan kimalluksesta ja aamun kantohangesta, viime vappuna ja viime viikon torstaina pilvet peittivät taivaan ja saimme kahlata hangessa. Tällä kertaa sentään aurinko laski viimeistä kertaa tälle kesää ja sain juhlistaa yöttömän yön alkua tyttäreni kanssa.
Öisin lämpötila laskee vielä pakkaselle ja käytössä on paksummat makuupussit. Isompi rinkkanikin on rajoitteinen eikä sinne sen suuresta koosta huolimatta mahdu useampaa alustaa tai makuupussia. Osa varusteista kannettiin paikalle tyylikkäästi kauppakassissa. Matkaa leiripaikallemme ei ollut edes kilometriä.
Valitsin leiripaikaksemme tasaisen, tieltä suojassa olevan kohdan. Muutama poro viihtyi leiripaikkamme lähellä tyttären kerätessä viime vuoden puolukoita ja variksen marjoja maisteltavaksi. Sotkevat muuten yllättävän paljon näin talven jäljiltä.
Keventääkseni kantotaakkaa otin teltaksi MSRn kevyemmän kupoliteltan. Kiilat eivät uponneet routaiseen maahan vaan jäivät kätevästi kunttaan kiinni. Tytär nukkui Deuterin star kid pro:lla jolla oli tullut yöllä kuumakin. Iltapalaksi nautittiin eväsleivät, kaupan valmista vohvelia kermavaahdolla ja kaakaota. Itse erehdyin juomaan teetä, en siedä iltaisin ollenkaan kofeiinia.
Ennen unten maille vaeltelua kävimme kiikaroimassa lähivarvikkoa. Kapustarinta oli ainoa lintu joka enää viihtyi leirimme läheisyydessä, välillä epäilen niiden tarkkailevan. En ole ainoa joka on vaellellessaan saanut kapustarinnan seuraksi pidemmäksikin aikaa.
Oma yöni meni valvoessa. Olin odottanut telttayötä malttamattomana, pidän makuupussin uumenissa nukkumisesta ja ulkoilman raikkaudesta. Harmikseni iltateen juominen kostautui vireytenä.
Tulitikut jäi kotia. Ajatus putkahti mieleeni kuin tyhjästä. Toivottavasti vesi pysyy termarissa aamuun saakka kuumana.
Kahdeksalta oli pakko nousta laittamaan aamiaista. Onneksi vohvelit ja leipä kelpasivat, vesi oli tarpeeksi lämmintä lähinnä pikakahville.
MSRn teltan pohja ei kestä kovinkaan paljoa kosteutta ja makuualustat olivat keränneet yön aikana kosteutta. Olen hieman epäileväinen muutenkin teltan vedenkestävyydestä, muuten olen ollut tyytyväinen siihen.
Patikoimme takaisin parkkipaikalle ja suuntasimme autolla hieman etelämmäs soille. Kahlasimme matalassa hangessa lähemmäs soita ja sulamisvesistä muodostuneita jokia. Kapustarinnat viheltelivät lähistöllä ja pikkukuovin tuttu luikerrus opasti meidät oikeille kiikarointimestoille. Edellämainittujen lisäksi bongasimme punakuirin. Enemmänkin olisimme varmasti bonganneet mikäli olisimme päässeet kauemmille soille.
Toukokuu on lintubongarille upeaa aikaa Utsjoella ja Nuorgamissa. Pulmankijärventiellä ja sen läheisyydessä on tullut bongattua edellämainittujen lisäksi myös metsähanhia, kurkia, kivitasku ja muita suolintuja sekä hieman kauempana suokukko. Kumisaappaat ja kiikarit ovat ehdoton varuste, täytyy myös muistaa antaa linnuille niiden ansaitsema rauha ja malttaa kiikaroida kauempaa.
Erämaan vaeltajatar 