Olemme asuneet nyt noin vuoden ja nelisen kuukautta nykyisessä asuinpaikassamme ja on varmasti sanomattakin selvää, että lähimaastoissa riittää vielä paljon tutkittavaa. Olen jonkin verran ehtinyt patikoimaan Vetsikon alueella ennen muuttoamme mutta vasta viime talvena sain aloittaa perusteellisemman tutkinnan lähituntureilla.
Energisen viikonlopun päätteeksi päätin lähteä uhmaamaan rinteitä, liimasin nousukarvat suksiin ja lähdin nousemaan jyrkkää rinnettä ylös kohti erämaata. Kotipihastamme lähtee kelkalla poljettu ura jyrkkään mäkeen joka valitettavasti on noustava jos mielii tunturimaastoon. Nousukarvojen ansiosta suksia ei tarvinnut riisua kertaakaan rinnettä ylös noustessa.
Tasanteelle päästessäni olin aivan poikki. Hiki virtasi ja ajatus alkuperäisen suunnitelman mukaan hiihtämisestä tuntui raskaalta. Innostuin kuitenkin vastasataneesta koskemattomasta hangesta ja jaksoin lähteä hiihtelemään kohti Vetsikkoa. Näin kevätaikaan poroja aletaan keräämään eikä niiden hätyyttely ole suositeltavaa, harmikseni huomasin menosuunnassani muutamia. Ei auttanut kuin vaihtaa suuntaa kohti rinteitä.
Hangen alla piilottelevat kivet raapivat nousukarvoja hiihtäessäni tasanteen läpi. Uppohankisten rinteiden nousu oli mukavaa, leveäkärkiset sukset eivät upottaneet paljoa. Aurinko paistoi hellien, sain hiihtää takki auki.
Tunturien muodot houkuttelivat hiihtämään aivan vastakkaiseen suuntaan mitä olin suunnitellut. Mitä kauemmas kotoa pääsin, sitä pidemmälle tahdoin. Aina uusi hangenmuoto, rinne tai silmään pistänyt kuvio rinteessä kutsuivat luokseen. Pidin kuitenkin pääni ja jatkoin Vetsikkoa kohti hiihtoa.
Tiesin että edessäni aukeaisi Vetsijoen ja Tenojoen risteys, mutten osannut kuvitellakkaan kuinka komeana! Hihkuin innosta, hitsi miten kaunista. Olen kerran aikaisemmin vuosia sitten patikoinut Vetsikosta nykyiseen kotiimme mutten muistanut kuinka kauniit maisemat tunturilta Vetsikkoon avautuu. Hiihtelin lähemmäs poroaitaa nähdäkseni mahdollisimman kauas, Vetsijoen mutkat ja alhaalla ajelevat autot.
Paluumatkalla maasto muuttui kivikkoiseksi ja kumpuilevaksi. Sain hiihdellä rinnettä myöten teräskantteja hankea vasten painaen.
Kauniit maisemat saivat miettimään kuinka onnellinen sitä onkaan kun saa liikkua luonnossa ja latautua arkea varten. Luonto antaa ihmiselle paljon, ei ole montakaan asiaa mitä ihminen tekee luonnon hyväksi ilman että korvaa jotain tuhoamaansa. Toivottavasti saitte kiinni mitä tarkoitan.
Vielä pitäisi lunastaa lupaus yöpyä lasten kanssa teltassa. Pian pääsen kauan kaivatulle pidemmälle yöreissulle, siitä seuraavaksi juttua.
Vaelluspostausten kirjoitus venähti mielestäni turhankin pitkälle aikavälille syöden aikaa muilta kirjoitteluilta. Yleensä tykkään kirjoittaa postauksen viikon sisään itse retkestä, nyt pidin hieman kirjoittelulomaa ja muutamat hyvät ulkoilut jäivät dokumentoimatta. Toisaalta on ollut mukavaa vain ulkoilla ilman että raskas järkkäri kulkee mukana.
Vaellukseni jälkeen pidin työpaikallani Tutustu talvitelttailuun- pilotin, johon osallistuneet pääsivät testaamaan kanssani talvitelttailua. Yöllä pakkanen laski seitsemääntoista asteeseen ja hieman palelin makuupussini pakkasrajan armoilla, aamun kaunis auringonnousu nostatti paloa päästä parin yön telttaretkelle kylmästä yöstä riippumatta. Olin jo sopinut itselleni päivän jolloin hiihtäisin erämaan puolelle nauttimaan aurinkoisesta talvisäästä, tuli kuitenkin mieleinen työpäivä eteen enkä tahtonut ottaa riskiä väsymisestä joten siirsin yöretkeä eteenpäin.
Järjestän työpaikallani kaksi muutakin Tutustu talvitelttailuun – kurssia 8-10.4 & 23-25.4, tsekkaa 70North.fi – sivustolta! Opetan kuinka saat tehtyä talvitelttailusta mukavaa ja turvallista.
Kotipihan piilopaikka
Maaliskuussa oli pieni mutta. Meidän perheeseen, kuten moneen muuhunkin Utsjoella, iski tämä pahamaineinen kulkutauti. Me päästiin vähällä mutta nämä jälkioireet! Kaksi viikkoa taudista ja huimaus sekä väsymys palasivat. Olen jaksanut ulkoilla ja käydä töissä, iltaisin olen ollut todella väsynyt ja on täytynyt prioirisoida asioita.
On satanut vettä ja tuullut lujaa. Olen siirtänyt ja siirtänyt yöretkeä. Olen lähtenyt hiihtoretkelle mutta käynytkin vain pienen mutkan ihastelemassa lähiluontoa ja laahustanut takaisin kotiin. Kaksi edeltävää maaliskuuta olen käyttänyt talvivaelluksen valmisteluun, vaeltamiseen ja sen jälkipuintiin- oli outoa kun vaellus oli jo tehty helmikuussa ja nyt olisi ollut aikaa vain hiihdellä pitkin poikin kotimaastoja. Kieltämättä monena iltana harmittelin kun en yksinkertaisesti saanut aikaiseksi lähteä yöksi luontoon.
Pidempien retkien sijaan on ollut mahdollisuus viettää enemmän aikaa lasten kanssa, olemme pilkkineet enemmän kuin lähivuosien maaliskuissa, olen hiihdellyt koirien kanssa Tenojoella ja Vetsijoella.
Tenojoen rantoja ja Vetsijoen kelkanjälkeä pitkin hiihtely on jännittävää, jostain syystä vesistöt vetävät puoleensa. Plussakelien ja vesisateiden jälkeen en ole uskaltanut jälkimmäiselle hiihtämään. Oli tuskaa seurata kuinka lumi hupeni tuntureilta auringon lämmittäessä ja sulattaessa pälviä esiin. Onneksi tällä viikolla on taas pakastanut ja lunta satanut!
Nukuin yhden yön kotipihassa yksinäni, pienempi lapsista ilmoitti tahtovansa nukkua kanssani teltassa ja huomenna olisi tarkoitus pystyttää teltta uudelleen kotipihaan ja kokeilla malttaako kolmevuotias nukkua teltassa yön yli. Luotan siihen että lapset tarkenevat makuupusseissaan ja eristepatjoilla.
Huhtikuulta mä odotan edes yhden yön hiihtoretkeä, aurinkoisia kevätpäiviä ja retkiä lasten kanssa. Tavoitteenani on nukkua useampi yö teltassa- edes kotipihassa!
Herätessäni Guivin autiotuvalla olo oli tukkoinen ja kurkusta sai rykiä irti limaa. Kämppä oli märkä, sinne tuiskuttaneet lumet olivat sulaneet nurkista lattioille.
Aamu oli sumuinen, Guivin tupaa ympäröiviä tuntureita ei erottanut maisemasta. Otin kompassista suunnan ja hiihdin aina kohti kauimpana näkemääni kohdetta, tikutettu reitti loppui Guiville. Kompassin ilmakupla häiritsi suunnistusta, jännitti muutenkin mennä sokkona omien suunnistustaitojen varassa.
Sumu alkoi hälvetä parin tunnin hiihtelyn jälkeen. Mielessäni pyöri monia asioita, tunsin suurta kiitollisuutta saadessani hiihtää siellä missä juuri liikuin. Päästessäni metsään riekkoja pöllähteli sieltä täältä ilmaan. Pieni jännitys valtasi mieleni, kaikki lumien alta pilkistävät kivet näyttivät ahmoilta. Kuin etiäisenä aloin kovasti jännittää ahman kohtaamista kunnes katseeni osui juuri ylittämiini jälkiin. Kämmenen kokoiseen etutassun jälkiin itseasiassa.
Hyvä etten kirkaissut säikähdyksestä, tunnistin jäljet heti ahman jäljiksi! Olin onnellinen saadessani nähdä ne. Maanantain myrskyn perusteella jäljet eivät voineet olla kuin maksimissaan parin päivän ikäiset.
Aloin hakeutua kohti itää josta hiihtäisin Madjoen tuvalle. Käytin gepsiä apunani valitsiessani reittiä. Laskeuduin joen uomaan jossa oli rutosti lunta, ahkio alkoi kaatuilla ja menetin hermoni useamman kerran.
Piti hiihtää varoen ettei ahkio hakeutuisi jälkiini ja jatkaisi kaatuilua. Koen uomilla oli paljon riekkojen ja jänisten jälkiä, tutkin kauempaa jänisten lumen alta kaivamia juuria ja löysin pesäkolonkin jonka kiersin kauempaa.
Uomasta noustessani ylös löysin uudet ahman jäljet, ihmettelin eikö ahmaa kiinnostaisi ennemmin käydä tsekkaamassa jänisten kolot kuin kulkea pitkin poikin.
Juuri ennen kuin päätin pitää lounastauon vastaan tuli edeltävän päivän hiihtäjän jäljet! Oli ilo löytää ne, joku muukin oli siis ajatellut kulkevansa samaa reittiä kuin minä. Tuli itsevarmempi olo.
Lounaaksi oli itse kuivattua sörsseliä jonka tarkempaa sisältöä en osaa sanoa. Oli yllättävän hyvää.
Aurinko paistoi eikä aamupäivän sumusta ollut tietoakaan. Vauhtini oli hidastunut huomattavasti, akillesjänteitä särki. Monot kävivät sietämättömiksi, yritin saada sukkia paremmin jotteivät ne painaisi jänteitä. Jokainen askel särki, täytyi hiihtää taivuttamasta jalkaa. Tuskailin miten pääsisin perille saakka.
Norjan Rastigaisat
Auringon laskiessa pääsin viimein korkealle kohdalle jolta näin kaukana seisovat Norjan Rastigaisat ja kauempana nököttävän autiotuvan. Harmikseni autiotupa sijaitsi suuren syvänteen toisella puolella.
Turhauduin. Arvoin hiihtäisinkö syvänteeseen vai seuraisinko jälkiä lukuisten pienten kurujen ohi tuvalle. Päädyin seuraamaan jälkiä.
Tienoo oli kuin maanjäristyksen jäljiltä. Pieniä kuruja ja syvänteitä risteili eikä edellä kulkenutkaan ollut tuntunut tietävän miten päästä tuvalle. Lopulta päädyin laskemaan jälkiä pitkin syvänteeseen jossa hiihtäjä oli vetänyt jälkien perusteella kunnon lipat. Nauratti kunnes vedin itsekin lipat uppohankeen josta oli pirun hankala päästä ylös! Nakkasin sukset alas purolle ja laskin ahkion alas.
Juuri ennen tupaa edessä oli jyrkin mäki koko vaellukselta. Pääsin sen ylös nousukarvojen avulla!
Ilta tuvassa noudatti normaalia rutiiniaan. Lumien sulattelua ja ruokailua. Koti-ikävä iski ja soittelin tuvan pihalta kotia. Akillesjänteisiin sattui, kengät jalassa puuhastelu kinostaneella pihalla oli todella ikävää.
Madjoen tupa oli vaellukseni tuvista siistein, lueskelin vieraskirjaa jonka perusteella tuvalla ei ollut kovinkaan paljoa liikennettä. Tupahan ei ole kesällä vaeltajien tavoitettavissa Kevon luonnonpuiston järjestyssääntöjen takia, silti muutamia näytti eksyneen paikalle joka kesä.
Yöllä heräsin laittamaan kamiinaan tulet kylmyyden laskeuduttua. Olin laittanut nukkumaan kahdeksalta enkä saanut enää unta, valvoin kahden tunnin verran kaikenmaailman kauhujuttuja miettien. Koti-ikävä oli iskenyt kovana, kai rankat päivät saivat mielen matalaksi.
Onnekseni olin nukahtanut uudelleen, heräsin seitsemältä kellon soittoon. Huomasin venytellessäni vasemman akillesjänteen olevan ”jumissa” sen venyttely tuntui vastenmieliseltä. Nilkka sen ympäriltä oli turvoksissa ja kävellessä särki kantaluuhun.
Aamupalan ohessa tarkistelin reittiä Kuoppilasjärvelle, yön aikana kovaksi yltynyt tuuli juoksutti irtolunta ja pilvien perusteella epäilin alkavan sataa. Ulkona käydessäni huussin edusta oli tuiskuttanut umpeen, oli tuskaista liikkua pihapiirissä upottavassa hangessa kipeine jalkoineni.
Pieni epätoivo iski laitettuani monot jalkaan. En päässyt pihan lumivallia ylös kuin konttaamalla ja halkopussin haku tuvan reunustalla olevasta katoksesta teki pahaa. Tein päätöksen lyhentää reissuani hiihtämällä Kevon tutkimuslaitokselle, harmitus oli suurta ja surin reissuni lyhenemistä.
Lähtiessäni hiihtämään jalkoja ei enää särkenytkään paljoa. Keli oli huono eikä näkyvyyttä ollut paljoakaan, hiihdin gps:n ja kartan avulla. Maaston muotoja ei paljoa erottanut lähes totaalisesta whiteoutista johtuen.
Tein vaellukseni ensimmäisen virheen päättäessäni jatkaa kohti Kuoppilasjärveä. Jalkoja pakotti ja pahin kipu oli poissa – miksi en pystyisi hiihtämään avotunturissa?
Etenin todella hitaasti. Tunturien tunnistaminen lumisateessa oli hankalaa ja gepsin kartta poikkesi tarkkuudeltaan paperikarttaani. Oli helpompi lukea paperista versiota. Kompassiin en paljoa luottanut ilmakuplan takia.
Maasto oli tasaista ja helposti hiihdettävää. Suuret kivet näyttivät pyryssä petoeläimiltä ja saivat mielikuvituksen laukkaamaan. Pieni epätoivo alkoi iskeä Ell Ásllat Goahtečopmalla, kantaluuta pakotti ja keli huononi entisestään. Aloin katsoa kartasta vaihtoehtoista reittiä, en pystyisi hiihtämään Erttetvárrin kautta Kuoppilasjärvelle.
Pian huomasin hiihtäneeni liikaa itään, pysähdyin syvän uoman eteen. Paikalla oli kenttää, päätin ilmoittaa kotiin ettei matka enää jatkuisi. Etenemiseni oli liian hidasta jäljellä oleviin kilometreihin nähden, myräkkä yltyi yltymistään enkä pimeässä näkisi edessä olevia kuruja.
Olin 25 kilometrin päässä Utsjoen kylästä. Puolisoni lupasi tulla hakemaan minut moottorikelkalla ystävänsä kanssa. Olin helpottunut, laskin alas uomaan turvaan mutta päätin nousta toiselle puolelle ylös – moottorikelkalla sieltä ei pääsisi ylös. Pystytin telttani juuri ennen kuin se olisi ollut minulle mahdotonta, tuuli hirmustui ja lumipyry sankkeni.
Teltan pakkailua kyytiin
Tuulen hakkaamassa teltassa puin kuivaa ja lämpimämpää ylleni, join lämmintä vettä ja söin lounasta. Hinasin ahkion absidiin pitämään sen maassa kiinni. Kävin pari kertaa ulkona tarkistamassa teltan kunnon, pelkäsin että tuuli riuhtoisi sukset irti maasta.
Meni kolmisen tuntia kunnes minut tultiin hakemaan. Matka myräkässä teltalle ei ollut mikään helpoin eikä pimeässä nähnyt kaikkia kuruja. Ahkio ja sukset sidottiin yhden kelkan perään kiinni ja matka myräkässä kohti Utsjoen kylää alkoi.
Keli oli kamala, miesten kelkkojen jäljet olivat paikoitellen tuiskuttaneet umpeen. Pelkäsin olla kyydissä kun laskeuduimme Erttetvarrilta alas kohti Kuoppilasta, oli syvää kurua ja jyrkkää rinnettä. Kuoppilasjärvellä pidimme pienen hengähdystauon ja kirjasin vieraskirjaan päässeeni pois tunturista. Päivää edellä hiihtänyt oli yöpynyt Kuoppilaksella, pieni huoli heräsi olisiko hän päässyt myrskyn alta pois kylille.
Päätä puristi ja kymmenisen kilometriä ennen kylää iski migreeni. Sekin vielä.
Tauko Kuoppilasjärvellä
Vaellukseni oli mahtava ja opettavainen. Aurinkoiset päivät auttoivat jaksamaan jalkakivut, mutta viimeiseksi jääneelle päivälle sattui liikaa vastoinkäymisiä jotta olisin pystynyt jatkamaan matkaani. Otin riskin ja lähdin erämaahan yksinäni, en kadu mutta seuraavalla kerralla tähän aikaan talvesta vaeltaessani taidan suunnata metsäisimmille maille.
Kuin ihmeen kaupalla tapasin sattuman kautta päivää edellä hiihtäneen henkilön. Oli upeaa saada keskustella hänen kanssaan vaelluksistamme! Niin samanlaiset, kuitenkin niin erilaiset.
Herätyskelloni soi seitsemältä, olin nukkunut hyvin kymmenen tunnin yöunet lukuisista kyljen kääntämisistä huolimatta.
Autiotuvassa oli vielä pimeää. Tuli oli sammunut varmasti jo ennen puolta yötä, tarkenin siitä huolimatta hyvin talvimakuupussissani.
Marmotin women’s Ouray on muuten hyvä, mutta kaikki hartioista ylöspäin on raivostuttavaa säätämistä. Eli juuri ne osat joilta kaipaisi kätevyyttä. Hartialukkoa ei käytännössä ole – se on vain pieni kaistale untuvatäytteistä kangasta jota ei voi kiristää. ”Suuaukkoa” kiristetään ylhäältä ja alhaalta erikseen kahdella erilaisella narulla, niitä on hankala löytää yöllä pussin uumenista kurottaen. Pussissa on päävetoketju jolla avaat pussin jalkoihin asti (jos siis saat vetoketjun olemaan vetäisemättä pussikangasta väliinsä, aika suoritus) ja toinen lyhyempi vetoketju jolle itse en ole löytänyt käyttötarkoitusta. Pussi kuitenkin on lämmin ja kevyt. Tyynynä käytin untuvatakkiani, oli todella hankala saada pussin huppua istumaan kunnolla sen kanssa.
Edeltävän illan raataminen tuntui kehossa. Huimasi, tuntui kuin kämpän lattia olisi viettänyt alaspäin, muistelin ettei tupa illalla ollut vinossa enkä mielestäni nauttinut lakkalikööriä teeni seassa…
Illalla olin laittanut lisävaatteet valmiiksi odottelemaan yläsängylle heräämistä, oli mukava pukea toppahousut ja untuvatakki päälle ennen kamiinan sytyttämistä.
Meni puolisen tuntia ennen kuin pakolla syömäni aamiainen alkoi vaikuttaa oloon. Yön yli termarissa ollut lämmin vesi kelpasi kahvin kanssa, join ihanan raikasta lumesta sulatettua vettä janooni. Söin mysliä maitojauheen kanssa ja kaksi viipaletta leipää, jälkkäriksi pähkinää. Energiantarve oli yllättävän suurta!
Siivoilin kämpän, sulatin lisää lunta matkalle, halkovarastoon oli tuiskuttanut paljon lunta ja sain kaivaa halkokassin esiin viedäkseni sen sisälle kuivumaan. Sumu oli laskeutunut metsään ja puut kimmelsivät kauniina pakkasriitteestä.
Pukiessani monoja jalkaan tunsin ensimmäisen kerran kipua akillesjänteessäni. Tuntemus sai pysähtymään, kerran aikaisemmin olen satuttanut akillesjänteeni huonoilla vaelluskengillä eikä sillä jalalla kävelty pariin päivään. Kipuun tottui eikä se vaikuttanut kävelyyni.
Päätin jättää laittamatta yön yli kuivumassa olleet nousukarvat paikoilleen. Matkalla ei pitäisi olla kuin muutama hassu mäki ja oletin avotunturissa hiihtämisen olevan joutuisampaa ilman niitä. Lähdin seuraamaan päivää edellä hiihtävän jälkiä jotka seurailivat tikutettua reittiä. Aurinko loi muutamia jännittäviä ympyröitä sumuseinämään. Oli selvä pakkaspäivä, muttei liian kylmä hiihtämiselle. Tuulenvirekkään ei häirinnyt hiihtämistäni kohti avotunturia.
Aikani hiihdeltyäni aloin ihmetellä maisemien alkavan poiketa kartasta katsomaani. Olin seuraillut tikutettua reittiä tunnin tarkistaessani sijaintini kartasta. Vastoin olettamuksiani tikutettu talvireitti ei seurannut kesäreittiä, hiihdin tunturin rinteellä, joen uomissa ja lampien jäällä. Olin kiitollinen mahdollisuudesta hiihtää Kevon luonnonpuiston alueilla jonne kesällä ei ole mahdollista mennä (täältä löydät luonnonpuiston järjestyssäännöt). Matalalla lentänyt helikopteri ylitti minut hiihtäessäni uppohangessa kohti pientä lampea. En uskaltanut vilkuttaa, ettei kopterin henkilökunta luulisi minulla olevan hätä.
Lähellä Akukammia iski nälkä. Čopmalohčompan kohdilla pysähdyin, puin toppahameen päälleni ja aterioin lisää vain vesi – lohipastaa joka ehti jäähtyä hangella nautiskellessani päiväkahvia. Sörsseli tuli kuitenkin syötyä vaikkei se mikään makuelämys ollutkaan.
Jatkaessani matkaa sain hieman arpoa suuntaa tikkujen kadotessa korkean nousun kohdilla. Oli myös luovutettava ja otettava nousukarvat taas käyttöön ja hyvä että tein niin. Seuraavaksi pääsin ylittämään avotunturia jossa hanki oli osittain jäätynyt liukkaaksi aavikoksi. Aurinko alkoi selvästi laskeutua ja väsymys sen mukana. Uhcaroádja ei tuntunut lähestyvän ikinä. Söin suklaata ja pidin hiljaisen hetken viimeinkin tunnistettuani komean Gamoaivin edessäni. Olin innoissani, en ole koskaan aikaisemmin vieraillut Paistuntureilla.
Auringonlaskun värjätessä maisemat vaaleanpunaiseksi kulkeminenkin alkoi edetä. Viheltelin tuttuja kappaleita (mm. paras yksinvaellusbiisi on Euroviisuista tuttu The Roopin Discoteque) hiihdellessäni rauhallisesti Buortnavárrin länsirinnettä myötäillen haaveenani paistella parit hampurilaiset ruoaksi Guivin tuvalla.
Olin haljeta innostuksesta viimeinkin nähdessäni Guivin tuvan kaukaisuudessa. Suuri kuu pilkotti tunturien takaa kuin ottaen minut vastaan määränpäähäni.
Itse Guivitunturi kylpi lilana, oli lohdullista nähdä poroja sen rinteillä. Viimeinkin päästessäni tuvalle hiihdin ensimmäisenä sen pihassa olleen kyltin luo ihastelemaan lähikohteiden kilometrejä.
Tupa oli hauska, sen yhteyteen oli rakennettu ekopiste ja halkovaja. Oveen oli niitattu ilmoitus sisäilmaongelmista, ajattelin että tuskinpa saan mitään oireita tuvasta kun moni muukin on selvinnyt ilman. Sen verran spoilaan että sain oireita, olin aamulla todella tukkoinen.
Aloin aikalailla heti valmistamaan ruokaa saatuani tulet kamiinaan. Nautin valmishampparit rasvassa paistettuna, ai että oli hyvää! Siihen vielä ruissarit päälle, eipähän ainakaan tullut energiavajetta.
Tupa suli silmissä. Sen nurkkiin oli tuiskuttanut lunta ja vesi valui katonrajasta kerrossängylle. Ulkoa sisälle tullessani olin haistavinani homeen. Tuvan lämmetessä lattioille valui jostain lisää vettä. Oli selvää, että tupa oli nähnyt parhaat päivänsä mikä oli harmi, pidin tuvasta muuten todella paljon.
Olo oli levollinen. Illalla jatkoin kirjan lukemista ja sulattelin aamuksi vesiä lumesta. Söin puolet suklaasta hyvällä ruokahalulla ja join teen seassa hieman lakkalikööriä. Jännitin seuraavan päivän suunnistamista, tikutettu reitti loppui Guivin tuvan pihaan. Akillesjänteitäni kolotti ja vasen narisi koukistaessa.
Erämaan vaeltajatar 