Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus- koostepostaus

DSC_2888
Postauksen kohteet linkattu karttapaikka.fi- sivuston kautta.
Eilen vaellukseni Urho Kekkosen kansallispuistossa tuli päätökseensä. En vieläkään ole oikein sisäistänyt sitä kuinka onnistunut ja mahtava reissuni syrjävyöhykkeellä oli!

Päiviä ennen vaellukselle lähtöä pohdin ja valvoin öitä miettien onko fiksua lähteä yksin opasteettomille poluille pelkän kartan ja kompassin varassa. Iskän GPS minulla on edelleen lainassa, tällä kertaa se ei lähtenyt mukaan kun talvivaelluksellani en ymmärtänyt sen karttaa ollenkaan.

Ensimmäinen päivä on aina raskain. Tuolloin mietin miksi ihmeessä lähdin taas matkaan, ikävöin lapsia, haaveilen kotisohvasta ja suren kuinka suuren virheen tein kun lähdin matkaan. Päivän loppua kohden mieli paranee ja reissu pääsee alkamaan alun murheiden väistyttyä.
Kerrankin osasin nauttia yksinolosta, maisemista ja pelkästä paikoillaan olosta. Koen edelleen pientä levottomuutta leiripaikoilla, taukopäivät eivät vieläkään tunnu luonnollisilta ilman seuraa. Pakko pysyä liikkeessä! Kerran iski paniikki kun tuijotin karttaa liian tarkasti ja aloin tarkastelemaan maastoa vähän liiankin kriittisesti. Luulin eksyneeni ja paniikissa huidoin joen vastarannalla kulkeneen vaeltajan hätiin. Tuosta seurasi hauska tapahtumaketju josta kerron Tuiskukuru – Lankojärvi – postauksessa.

Uskon että kuluneen vuoden aikana yöpymäni yöt pimeällä ovat vaikuttaneet positiivisesti yksin pärjäämiseen. Ennen jännitin teltassa nukkumista vaikka vieressä olisi muitakin yöpyjiä, nyt en miettinyt pätkääkään murhureita tai muita hiippareita jotka vaanisivat yöttömässä yössä. Harhaiset kauhukuvat ovat väistyneet ja olen löytänyt rauhan. Ennen toivoin pääseväni nukkumaan autiotupiin, nyt en harkinnut kertaakaan tupaan hakeutumista, teltasta on tullut turvallinen tukikohta.

DSC_2817 DSC_2909DSC_2845
Onnekseni fyysiset ongelmat alkoivat vasta viimeisenä päivänä. Vasen kantapääni iho kuoriutui löysän ja kostean sukan takia karrelle neljäntenä päivänä ja alkoi haitata vasta kotimatkalla, samalla rinkan lantiovyö alkoi puuduttaa lonkkaa ikävästi viimeisten kilometrien aikana. Kotiin päästyäni ainoastaan varpaani ovat turvoksissa, muuten olen säästynyt kivuilta ja kolotuksilta. Iskevätköhän ne vasta huomenna?

Suunnittelemani vaellusreitti alkoi Aittajärven parkkipaikalta. Ylitin joen kahlaamon kautta ja kuljin Maantiekurunojaa myöten  Sarvijoen autiotuvan pihaan. Seuraavana päivänä jatkoin matkaa Paratiisikuruun ja siitä tunturien yli Pälkkimäjoelle. Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa jatkaa Pälkkimäjoelta kolmantena päivänä Apujoukkojenvaaran yli Sokostille, jatkoin matkaani toisen päivän aikana Luiroon saakka. Luirossa oli luvassa rennompi päivä, Sokosti piti valloittaa ilman rinkkaa mutta huiputus jäi haaveeksi kovan helteen takia. Jatkoimme Kiiskin kanssa illemmalla matkaa Tuiskukuruun. Tuiskukurusta kuljimme Kotakönkäälle ja sieltä Lankojärvelle viimeiseksi yöksi. Kilometrejä muuttuneelle reitille en ole laskenut, alkuperäiselle niitä olisi kertynyt 59 km.

Reitin tunturiosuus jäi harmittavan vähäiseksi. Hautuvassa ilmassa joen vartta vaellellessa hyttysistä ja sopuleista riitti seuraa, viileä tunturituuli jäi vain haaveeksi. Ylitin jokia useamman kerran ja vastoin ennakkoluulojani viileään veteen astuminen teki vain hyvää. Padagovan risteyksessä ylitin joen huonosta kohtaa ja konttasin ylös lantioon asti yltävästä vedestä pienessä paniikissa, joka muuttui rannalla jännittäväksi seikkailuksi josta selvisin.

DSC_2959 DSC_2871
Varusteeni toimivat moitteettomasti. Viime kesänä uusimani Meindlin Vakuum – vaelluskenkäni olivat vielä sisään ajamatta ja varpaisiini tuli muutama rakko, Deuterin Aircontact 65+10l rinkkani kantoi varusteet, mitä nyt säätöjen kanssa oli aluksi ongelmia, telttana oli viime kesänä vaarilta lahjaksi saatu Fjällrävenin Abisko shape 3 – juuri sopiva minulle ja koiralle. Puukkoa tai tulitikkuja en käyttänyt kertaakaan metsäpalovaroituksen takia, Jetboil- keittimeni syttyy nappia painamalla. Voi kun vielä oppisin sytyttämään sen nopeasti ilman että kaasu leimahtaa näpeille…

Kiiskin ensimmäiset päivät menivät hyvin helteestä huolimatta. Kolmantena päivänä Sokostin rinteessä se hyytyi ja alkoi hakeutua makaamaan varjopaikoille. Säikähdin ja keskeytin Sokostin huiputtamisen siihen, jatkoimme alas Luiroon ja pistin koiran uimaan jokaisessa vastaantulleessa vesistössä ja kaadoin juomapullolla vettä sen niskaan. Luirossa pidetyn tauon jälkeen se elpyi ja jatkoi matkaa reippaasti, mutta viimeisinä päivinä huomasin vaisuutta. Sopuleita kyllä jaksettiin jahdata… Karhuista ei ollut huolta, lähellämme oli tuskin yhtäkään eläintä kommentoidessani Kiken säntäilyä pusikoihin.

Yksin vaeltaminen alkaa pikkuhiljaa tuntumaan helpommalta. Jos vaellukselta kotiin päästyä alkaa jo haaveilemaan seuraavista reissuista, ei reissu voi olla kovinkaan mönkään mennyt.

Kesän 2020 vaellus Ukk:lle

IMG_20200613_193240
Kalkujoen lammen kota 13.6


Utsjoella on viimein kesä! Olimme viikon verran poissa kotoa ja emme olleet uskoa tätä kaikkea vihreyttä ja lumettomuutta mikä meitä perillä odotti. Vastahan kävin Geologisella polulla toteamassa ettei ylös ole asiaa ilman lumikenkiä hetkeen?

Kirmasin jopa heti kamppeet paikoilleen saatuamme Geologista polkua pitkin ylös puurajalle katsomaan lumitilannetta. Hyvältä näytti!

Kesän 2020 vaelluksen suunnittelun aloitin jo viime syksynä ollessani täydellisessä flow- tilassa, samalla väänsin hiihtovaelluksenkin aikataulun. Suunnitelmanani oli vaeltaa Kiilopäältä Sokostille ja sieltä takaisin eri reittiä pitkin, lähempänä kesälomaani aloin epäillä kuuden päivän vaelluksen olevan liian pitkä ottaen huomioon muu perhe (J kyllä sanoi että mitä pidempi vaellukseni on, sen parempi hmm hmm…).

IMG_20200613_192206
IMG_20200613_191846

Kyselin Instagramissa vaelluskohdesuosituksia pohjoisesta Lapista ja useampi suositteli Paistunturin erämaata. Erämaata jonka raja on tästä sohvalta neljän kilometrin päässä. Tutkin karttaa ja B-barkin sovellusta, laskin kilometrejä ja piirsin sovellukseen omia reittejäni. Lopulta sain kasaan neljän päivän vaelluksen Dalvadaksesta Nilijoelle, siitä Gaimmoaivin kautta Guivin tunturille ja Kevon reittiä pitkin Sulaojalle. Katselin Youtubesta videoita alueelta ja kaivelin blogipostauksia joissa kerrottiin vaelluksista Paistunturien korkeimmalle huipulle.

Retkikompassi.fi– sivua ja Urho Kekkosen kansallispuisto – facebooksivua selaillessani innostuin UKK:n vaelluksesta uudelleen. Siellä tulvii mutta Retkikompassin mukaan vain enää muutamilla joenylityspaikoilla. Kaikki tulvapaikat tuskin näkyvät sivustolla, kun sen toimintaperiaatteena toimii vaeltajien ja retkeilijöiden sekä alueen työntekijöiden havainnot.

Retkipaikka.fi:n facebooknosto vanhemmasta ”Sumuinen Sokosti ja Luiron lumo” julkaisusta tuli vastaan kuin tilauksesta. Satuin selaamaan facebookkia samaan aikaan kun aloitin kartan selailua ja aloin seuraamaan julkaisun reittiä omaa karttaani pitkin. Yhtäkkiä minulla oli valmiina täydellinen reittisuunnitelma jota noudattamalla pääsen kokemaan Ukk:n parhaimpia kohteita. Paratiisikurun, Pirunportin ja haaveilemani Sokostin.

IMG_20200614_155536
59 kilometriä ja viisi päivää. Sain hyvin tiivistettyä kilometrit alle kahteenkymmeneen per päivä, jossain versiossani niitä olisi tullut jopa kolmelle päivälle. Luvassa on uusia polkuja, tunturien ylitystä ja toivottavasti mukavia vedenylityksiä.

Postauksessa tulikin jo muutama vinkki vaellusten suunnitteluun. Lisäisin Retkipaikan, blogien, kansallispuistojen Facebook-sivujen, youtuben ja sosiaalisen median lisäksi luontoon.fi- sivuston vinkkilistaani. Noita kaikkia käyttämällä olen saanut hyviä reittivinkkejä, ajankohtaista tietoa kohteesta ja kuvia alueista jotka ovat olleet apuna suunnittelussa. Kartan lisäksi käytän B-bark karttasovellusta etäisyyksien mittaamiseen ja tarvittaessa olen myös käyttänyt karttapohjana ilmakuvaa jolla olen päässyt tarkistelemaan reittini maastoa tarkemmin. Yhdeksän vuotta sitten Hossan vaellusta suunnitellessa ei ollut kuin Luontoon.fi käytettävänä. Moni asia on muuttunut ja onneksi moni muukin kirjoittelee reissujaan nettiin! Niistä on suuri apu.

 

Vappuhiihto erämaan liepeille & pohdintaa yksinolosta

DSC_2643 DSC_2647
DSC_2657
Hiihdellessäni Härkävaarasta Utsjoen retkeilyreittiä myötäillen kotiin lämmin auringonpaiste helli ja hanki kantoi. Kuoritakki oli liikaa, fleecessä hiihdellessä hiki virtasi, vähemmällä ei pärjännyt pienen tuulenvireen takia. Liikkeellä oli muitakin, yksi otti aurinkoa kelkkansa päällä ja muutama ajeli valkoisena hohtavien tunturien liepeillä.

Olin lumoutunut! Toukokuun alku ja tunturi tuntui heräävän henkiin. Muutama pälvi paistoi siellä täällä ja kaksi hämähäkkiä hiippaili hangella kohti parempia piilopaikkoja. Kylällä kevät tuntuu tyssänneen sulaan asfalttiin, tunturissa se etenee vauhdilla. Lumen pinta on laskenut huomattavasti paikoittain.

DSC_2664 DSC_2668
DSC_2677
Yksin hiihdellessäni kaipasin seuraa ihmettelemään kevättä. Juttua olisi riittänyt pälvistä ja ohi lentäneistä joutsenista. Olisi ollut mahtavaa istua Johtalanvárrin huipulle kaverin kanssa nauttimaan vappusimat munkilla. En osaa vieläkään pitää tarpeeksi pitkiä taukoja.

Yksin oleminen on rentouttavaa työviikon päätteeksi. On voimaannuttavaa kiivetä hikoiluttavat mäet ylös tunturiin ja tuulettaa puurajalla pääsyä kauniiseen luontoon. Huolet ja murheet tulee käytyä läpi metsissä samoillessa, käyn usein vuoropuhelua päässäni päivän kuumimmista aiheista.

Muistan kun lähdin ensimmäistä kertaa yksin samaiselle retkeilyreitille. Pelotti lähtä yksin erämaahan. Nyt jälkikäteen pelkoni huvittaa, kirkolta lähtevä kylän keskustaan loppuva reitti on yksi helpoimmista mitä tuon jälkeen olen kulkenut. Pelkoni katosi nopeasti päästyäni ylös Vuolleseavttetvárrille, mutta on tuonkin jälkeen ollut läsnä yksin liikkuessani.

Valehtelematta pelkään ja jännitän ennen jokaista pidempää reissuani. Yöretkille lähtiessäni mietin mikähän järki tässäkin taas oli, onneksi tunteeni muuttuvat positiivisiksi nopeasti.

IMG_20200502_144847 DSC_2681
DSC_2684
Alunperin yksinoleminen johtui olosuhteista, vaelluskaverin puutteesta. Nykyään yksinoleminen on itsensä haastamistakin, olen huomannut positiivisia vaikutteita alettuani kohtaamaan pelkojani. Itsetuntoni on parempi ja mieleni paljon rauhallisempi. Olen oppinut itsestäni paljon uutta ja osaan jo ennakoida vaelluksille lähtiessäni miten reagoin ensimmäisten päivien aikana yksinoloon.

Ensimmäisen päivän lopulla tai toisen päivän aamuna iskee katumus ja perääntyminen. Kun niiden tunteiden yli pääsen vaellus pääsee alkamaan kunnolla. Ensimmäisillä kerroilla säikähdin fiiliksiäni ja ajattelin jopa ettei yksinvaeltaminen sittenkään ole juttuni. Eksynkö? Ei tämä olekkaan niin kivaa ja helppoa. Entä jos käykin jotain? Ikävä lapsia.

Ukk:n vaelluksella tunne iski seuraavana aamuna ja olin kääntyä kotiin monta kertaa ennen kuin pääsin olotilani yli ja jatkoin matkaa. Tuolloin en vielä tajunnut kohtaavani samat fiilikset joka reissulla. Hiihtovaelluksellani olo iski ensimmäisen päivän lopulla kun kaikki tuntui menevän pieleen. Loppua kohden olo helpottuu ja nautin kokemastani.

Vielä on paljon opittavaa ja koettavaa yksin vaeltaessa, suurimmat haasteet ovat vasta edessä pidentäessäni vaellusten kestoa ja lähtiessäni uusille alueille. Olen pohtinut voiko ekstrovertistä muuttua introvertiksi? Tuskinpa koskaan näin tulee käymään, kaverin ja perheen kanssa retkeily on edelleen mielipuuhaani!

Hiihtovaellus Pallas- Yllästunturin kansallispuistoon Nammalakuru – Pallas 15km

Tämä on neljäs osa hiihtovaellukseni reittipostauksista. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin joka suunnittelee talvivaellusta Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Muistakaa kuitenkin että tällä hetkellä vaeltamaan lähteminen ennen tilanteen normaalisoitumista ei ole turvallista. Metsähallitus on sulkenut varaustupiaan sekä muita suosittuja taukopaikkojaan ja avunsaanti syrjäseuduille voi olla entistä hankalampaa koronaviruspandemian takia. Vaellukseni sijoittui ajalle 17-20.3.

Vaelluksen ensimmäinen osa Hetta- Sioskuru, toinen osa Sioskuru – Hannukuru ja kolmas osa Hannukuru – Nammalakuru.

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston uollettujen latu-urien kunnon voit tarkistaa TÄÄLTÄ.

DSC_2492 DSC_2494
Viimeisen päivän reittini piti alunperin kulkea Sarvijärven ja Palkaskurun kautta. Edeltävänä iltana tutkin kuitenkin latujen ylläpitokarttaa ja huomasin ettei reittiä oltu sen mukaan huollettu ollenkaan. Myös hiihto Palkaskurun läpi epäilytti. Suunnitelmani muuttuivat lähes lennosta.

Aamu oli muita kylmempi. Edeltävän päivän rehkiminen tuntui kehossa ja koronahuoli painoi mieltä. Jäinen piha vaikeutti ahkion pakkaamista ja ajatuksissani laitoin sukset jalkaan ennen ahkiovyön pukemista. Aisa ei toiminut niin kuin tahdoin ja näytin autiotuvan asukkaiden silmissä varmasti todella pätevältä kun lipsuttelin mäkeen karanneen ahkion perässä korjatakseni sen kiinnityksen.

Aamuraivareissa oli mukava lähteä hiihtelemään kohti Pallasta. Ensimmäiset viisi kilometriä Kortevuoman risteykseen oli lähinnä alamäkeä. Taitoin laskiessani alkumatkan tuntiin, risteyksessä pidin pienen evästauon nätin aitan vieressä.

DSC_2384
Ensimmäisen tupa-aamun auringonnousu
DSC_2436
Hannukurun kota ilta-auringossa

Kortevuomasta alkoi ylämäki, jolloin myös ensimmäinen vastaantulija tuli pikavauhtia alas laskien vastaan. Paluumatka oli mäen jälkeen tasaista maastoa, välillä poikkesin hankeen hiihtelemään. Kuuntelin jälleen musiikkia, fiilistelyni sai nopean lopun kohdatessani lukuisia muita hiihtäjiä. Pallakselle oli vielä kilometrejä, silti hiihtäjiä tuli jatkuvalla syötöllä vastaan.

Lopulta kyllästyin jutusteluun ja hiihtelin pidemmän matkan hangessa kauempana muista. Pidin toisen evästauon viiden kilometrin päässä maalista. Aurinko porotti taivaalta ja hiki virtasi.

Hiihtäjien määrä hämmästytti juuri voimaan astuneen poikkeuslain takia. Hiihtohissien tullessa näkyviin tuntui oudolta palata keskeltä ei mitään kaiken keskelle. Hurrasin itselleni – olin juuri selvinnyt ensimmäiseltä yksinhiihdoltani. Hymyilytti, tein sen! Ahkioni aisa irtosi viimeisessä mäessä juuri ennen Pallashotellia ja tyydyin raahaamaan ahkiota perässäni yhden narun voimin, rikkinäinen aisa kulki maata pitkin.

Tajusin näyttäväni huvittavalta pikkulapsen huutaessa ”kato äiti” ja osoittaessaan minua saapuessani parkkipaikalle. Marssin sukset jalassa, ahkio edelleen perässä raahautuen, autolleni. Parkkipaikka oli täynnä. Rinteissä oli ihmisiä, terassilla oli useampi perhe kaakaolla. Katseita vältellen hipsin avainpiilolle ja noudin autoni avaimet.

Söin autossani evästä ennen kuin lähdin matkaan. Katselin vielä hetken Pallasta ja maltamattomana kotiinpääsyä odotellen lähdin ajelemaan kohti itää.

DSC_2469
Ahkio ja rikkinäiset aisat Vuontiskeron ja Keräskeron välissä

Hiihtovaellukseni kasvatti itsetuntoa ja vaeltajaidentiteettiäni. Kohtasin pelkoni ne voittaen ja koin monia upeita hetkiä keskellä luontoa. Nälkä kasvaa syödessä, tahdon kokea saman uudelleen! Ilman huolta koronasta tai mistään muustakaan, kiitos. Yksin ollessa huolet kasvavat ja kun ei ole ketään kelle niitä jakaa ajatukset jäävät pyörimään mieleen.

Kiitos kaikille jotka olitte mukana järjestämässä vaellustani! On upeaa kuinka lähipiirini kannustaa minua harrastuksessani.