Vongoivan kammi oli ihanan viileä. Menimme hyvin myöhään nukkumaan ja heräilimme yhdeksän aikaan. Jalkani olivat edeltävän päivän rinteiden noususta kipeät venyttelyistä huolimatta. Koiralla näytti olevan sama tilanne, poitsu ei ollut moksiskaan raskaaksi kääntyneestä päivästä.
Lähdimme kammilta kohti Hammaskurua vasta lähempänä kahtatoista. Sankka sumu leijaili edelleen kammia ympäröivillä tuntureilla.
Kulkua helpotti mönkijäura jota pitkin saimme kulkea aina Hammaskurulle vievälle tukkitielle saakka. Olin kartasta suunnitellut täysin erilaisen reitin kulkea, huoleni koiran ja pojan jaksamisesta hälvenivät sumun liikkeiden myötä.
Sihverinlakopää ja Siulapäät olivat näkemisen arvoiset tunturit. Pilvinen sää loi upeaa kontrastia kivisiin rinteisiin, tunturikoivikossa oli mielyttävä kävellä. Pidimme muutaman tauon ennen laskeutumista alas joen varteen vanhalle tien pätkälle.
Saimme pitää hieman meteliä koivikossa hirven tullessa vastaan. Kaunis hirvi ei ollut välittää taputteluista tai huhuiluistamme, en halunnut välikohtausta sen ja Kiiskin välille.
Ylittäessämme Hammasjoen onnistuin taittamaan nilkkani ja kastelemaan kenkäni. Kumijalkana nilkkaa onneksi vihloi vain hetken ja kenkä saisi kuivua helteessä.
Poitsun kanssa vaeltaessa parhaimpia hetkiä ovat tauot. Istuimme männyn alle syömään herkkujamme, pågenia, irtokarkkia ja suolapähkinöitä. Aurinko lämmitti eikä hyttysistä ollut vaivaa. Hetkeksi saattoi laittaa jopa silmät kiinni.
Kuljimme vanhaa tukkitien pätkää. En tarkalleen tiedä sen historiaa mutta käsittääkseni se rakennettiin jotta erämaasta saataisiin hakkuiden tukkipuut pois. (Tiesitkö että Vongoivan rinteessä on Honkatehtaanoja?) Tie on nykyään enää pelkkä mönkijäura, mutta sen reunoilta voi edelleen löytää kivistä kasatun reunan ja vanhan sillan osia.
Pidimme runsaasti taukoja helteen takia. Yhdellä joen pätkällä Kiiski pisti ensimmäistä kertaa koskaan makuulleen veteen. Riisuin itsekkin kengät ja kahlasin joessa.
Hammaskurulle päästyämme pystytimme teltan kuivumaan. Kahdeksan hengen autiotupa toimi lepopaikkanamme iltaan saakka, tummien pilvien vallatessa taivaan säntäsimme ulos purkamaan teltan. Tummien pilvien synkkyys ja oranssi hiljalleen katoava auringonvalo olivat mykistävä näky!
Kiiski pääsi sisälle ennen nukkumaan menoa, muita vaeltajia ei saapunut paikalle.
Hammaskuru – Siulanruoktu 9 km
Helle huoletti. Kiiskiltä ei irtoa pohjavilla ennen elokuuta ja vaellukselle lähtiessä olimme saaneet harjattua vasta osan selästä irti. Sillä on hormoniturkkia.
Suunnitelmana oli edetä hitaasti vesipaikkoja etsien. Vuomapään etelärinne oli vaikea, löysimme vain yhden suon pätkän josta koira pääsi juomaan. Pidimme pidemmän lounastauon varjoissa jolloim se pääsi lepäämään ja viilentymään ennen kuin pääsimme alas joen varteen.
Kuljimme kaksistaan tunturikoivikossa havaitsiessani liikettä pusikoissa. Kaksi reipasta polkujuoksijaa lähestyi ja ilokseni huomasin heidän olevan luokkakavereitani eräopaskoulusta! Olipa hauska satunnainen kohtaaminen.
Laskeutuessamme Hopiaojalle maasto kävi raskaammaksi. Joenvarsipusikko ei ole lempparimaastoani. Oli katkeraa palata takaisin mäntymetsän rajalle, vaelluksemme selvästi lähestyi loppuaan.
Kivikkoisella ja juurakkoisella polulla taiteilu palkittiin päästessämme Siulaojan tulipaikalle. Poitsu pulahti uimaan jääkylmään jokeen ja Kiiski otti pitkät päiväunet varjossa.
Ennen Siulanruoktua maasto muuttui helppokulkuiseksi mäntykankaaksi. Hopiaoja alkoi muuttua jyrkkäreunaiseksi ja ihailimme joen törmältä kuin tyhjästä ilmestynyttä putousta.
Autiotuvalle pääsy oli helpotus. Laskeuduimme huonokuntoiset portaat alas maitohorsman valtaamalle pihalle. Siulanruoktun tuvalla oli pitkä huonolla lautaovella suojattu eteinen jonka uumenista löytyi itse tupa. Keittiö oli kätevästi erikseen tuvan perällä omine pöytineen! Tupa oli hämärä, mutta näkisin itseni siellä talviaikaan pimeyttä ihmettelemässä!
Jäimme kolmistaan tuvalle ruokailun jälkeen. Laverilla oli muutama kyseenalainen patja, mukavuudenhaluisena käytin ilmapatjaani lakanana ja nukuin hyvät, mutta hiostavat yöunet.
Siulanruoktu – Marivaara 14 km
Pitkää kotimatkaa silmällä pitäen heräsimme puoli seitsemän aikaan. Hirveää! Kiiskikään ei jaksanut paljoa kommentoida lattialta kömpiessäni keittiöön vanhan kovaa meteliä pitävän kaasukeittimen luo.
Viimeiset lounaat termariin ja menoksi. Otimme suunnan poroaidalle ja harpoimme metsässä aamu-auringon alkaessa hiljalleen lämmittää. Fiilis oli hyvin haikea, Vongoivan vaellus oli tosisaan unelmien täyttymys ja upea kokemus.
Mietimme vaelluksen kohokohtia ja vierailu Vongoivan alueella nousi edelleen suosikiksi.
Poroaidalla vietetyn välipalatuokion jälkeen kuljimme samaa mönkijäreittiä pitkin Irtonais-Auhdille kuin tulopäivänäkin. Oli tuskastuttavan lämmin, Kiiski etsi kosteikkoja viilentääkseen itseään. Viimeinen lounastauko pidettiin samoilla pölkyillä kuin ensimmäinenkin, ympyrä sulkeutuu.
Olimme autolla kahden aikoihin. Kaivoin helteellä lämmenneet limut esiin juhlistaaksemme onnistunutta vaellusta.
Auton rymistellessä Marivaarantietä kohti Lokkaa fiilis oli apea. Niin hieno vaellus ja liian nopsaan ohi. Toivottavasti saan vaeltaa lasteni kanssa vielä tulevinakin vuosina, niin antoisaa puuhaa se on!
Sokostin vaelluksesta lähtien ollaan poitsun kanssa suunniteltu meidän vaellusta Vongoivalle. Mystinen tunturi kaukana idässä, aikuisellekin vaeltajalle vaikeasti tavoiteltavassa syrjäisessä kolkassa.
Yksi tapa päästä alueelle on ajaa Marivaaran lähtöpaikalle. Matkamme alkoi Utsjoelta aivan liian myöhään, tietyöt ja muutama välietappi hidastivat matkaamme entisestään. Nelostieltä Lokkaan käännyttyämme hiekkatietä oli lähes 80 kilometrin verran ja viimeiset viitisen kilometriä ryömitettiin autoa huonokuntoista Marivaaran tietä pitkin. Korkeammalla maavaralla selvisimme hiekkaparkkikselle keskiyön aavemmaisen 00:00 pyörähtäessä auton digikelloon.
Alkuperäinen suunnitelmamme oli vaeltaa Marivaarasta kuutisen kilometriä Irtonais-Auhdille yöksi ja jatkaa siitä seuraavana aamuna Siulanruoktun kautta Hammaskuruun. Yö levikkeellä oli jännittävä, olimme alueella jolla tehdään karhuista havaintoja ja koirani Kiiski alkoi haukahdella jossain vaiheessa yötä. Puskien kahinan perusteella leirissämme vieraili poro.
Päivä 1. Marivaara – Tahvontupa 18 km
Tarkoitus oli herätä aikaisin, tuuli tosin kääntyi ja vaikka kuinka kiilasin teltan hietikkoon kiinni absidi irtosi kuuden jälkeen maasta. Oli siis aika herätä tekemään aamiaista.
Kananmunaleipien, rinkkojen uudelleen pakkaamisen ja teltan kasaamisen jälkeen aloitimme 18 kilometrin taipaleemme. En ollut törmännyt reittikuvaukseen välille Marivaara – Tahvontupa mutta jälkikäteen kuulimme pariinkin otteeseen väliä kuvailtavan raskaaksi. Siinä ei ole suuria korkeuseroja kuin alas laskeutuessa Jaurujoelle, mutta suot, pehmeät kankaat ja juurakkoinen mönkijäura tekevät kulkemisesta paikoittain hyvinkin raskasta.
Lounastauon pidimme kuuden kilometrin päässä Irtonais-auhdilla. Taukoja pidettiin paljon ties millä kannolla ja varvikolla. Koko matkan Tahdontuvalle pystyi seurata mänkijäuraa joka helpotti hieman kulkua.
18 kilometriä on paljon, etenkin lapselle. Hän kuitenkin jaksoi hienosti, kantoi omat varusteensakin. Koiran repun otin viimeisten kilometrien aikana pois, se oli tietenkin täynnä ruokaa ja hupenisi kevyemmäksi lähipäivien aikana.
Laskeutuessamme alas Jaurujoelle hakeuduimme mönkijäuran varrella olevalle sillalle. Juomapaikkoja oli ollut huonosti joten koira säntäsi heti juomaan jyrkälle rannalle. Pian olinkin itse raskas rinkka selässäni kyykkimässä jokeen pudonnutta koiraa ylös, reidestä veti suonta tajutessani kuinka tyhmä olin kun en riisunut rinkkaani pois! Vieläkin hirvittää mitä olisi käynyt jos olisin itse pudonnut veteen pää edellä…
Koira ei ollut kovin moksiskaan uimareissusta vaikka epätoivoisesti yrittikin päästä ylös syvästä vedestä. Ehkä se oli tyytyväinen kun olo viileni.
Kansallispuistossa koiran on oltava koko ajan kytkettynä. Kiiski oli koko ajan kytkettynä, myös veteen pudotessaan.
Viimeiset pari kilometriä kävelimme metsäpaloalueen vierttä. Maaston taas rehevöityessä saavuimme Tahvontuvalle jossa ystävälliset vaeltajat neuvoivat mistä löytää telttapaikat. Ylhäältä pitkien portaiden päästä, totta kai.
Ilta kului tankatessa, jutellessa mukavia youtubesta tutun vaeltajan kanssa (etenkin poitsu tykkäs!) ja saunoessa. Saatiin kerrankin nauttia saunasta ajan kanssa, poitsu innostui uimaankin (maksoin saunamaksun jälkikäteen).
Päivä 2. Tahvontupa – Vongoiva – Vongoivan kammi 10 km
Illalla pohdimme eri vaihtoehtoja seuraavan päivän suunnitelmaksi. Minua huolestutti lapsen ja koiran jaksaminen pitkän päivän jälkeen. Vaeltajien neuvoilla suunnitelmamme oli seuraavanlainen – kävisimme rinkat selässämme kokeilemassa jaksammeko vielä Vongoivan kammille saakka, vai jätämmekö rinkat alemmas vieraillaksemme vain Vongoivan räystäällä ja palaisimme Tahvolle. Jos jaksaisimme kammille saakka, jatkaisimme matkaa suunnitelman mukaisesti Hammaskuruun tai jäisimme kammille, pyytäisin inreachilla Juhista varaamaan meille toisenkin vuorokauden.
Yöllä satoi reilummin ja onneksemme sade muuttui tihkuksi aamuun mennessä ja loppui kokonaan lähtiessämme kohti Vongoivan männiköitä.
Männiköt olivat kaunista seutua. Paksut kelopuut seisoivat rauhallisesti paikoillaan tai makasivat maata vasten myrskyjen jäljiltä. Löysimme ilmeisesti Metsähallituksen puulanssin jota tutkailimme pienen istumatauon ajan. Minusta oli mielenkiintoista tutkia eri tapoja toimittaa puut syrjäisille autiotuville, kun töissä tulee ajettua puurekiä mökeille.
Männiköt ovat karhujen läpikulkualuetta. Blogiani pidempään lukeneet tietävätkin että yksi ainoista asioista mitä pelkään vaelluksilla ovat nimenomaan karhut. Voitte kuvitella miltä tuntui löytää suuri karhun ulostetta muistuttava läjä… Poitsu ei ollut moksiskaan, mutta varmuuden vuoksi kertasin kovempaan ääneen mitä tehdä jos kohtaa karhun.
Männiköt muuttuivat tiheämmäksi tunturikoivikoksi. Hiljalleen Vongoivan räystäs alkoi tulla esiin. En ole aikoihin kokenut samanlaista innostusta kuin mitä Vongoivan näkeminen aiheutti, olimme molemmat innosta soikeina! Mitä korkeammalle pääsimme, sen upeammiksi maisemat muuttuivat. Idän tunturit seisoivat paikoillaan mystisinä, Korvatunturi erottui terävien lakiensa ansiosta. Venäjälle oli mielenkiintoista tiirailla, harrastetaankohan siellä vaeltamista yhtä antaumuksella kuin Suomen puolella?
Povivaaralle noustiin vähän turhan jyrkästä kohtaa. Hiki valui kuoritakissa joka oli jäänyt päälle aamun sateiden jälkeen. Kiipesimme ylös katajan peittämässä tunturikoivikossa mitä mielenkiintoisempia reittejä valiten.
Päästyämme räystään alle maisemat vain paranivat. Olin todella tyytyväinen että vaelsimme kohteeseen juurikin alakautta.
Pidimme lounastauon alhaalla ennen kuin lähdimme kiipeämään kivistä rinnettä ylös kohti räystään reunaa. Vedimme mutkia kunnolla suoriksi joka kostautui seuraavana päivänä rasittuneina jalkoina.
Pidimme paljon istumataukoja kivikossa. Hurja kiipeäminen oli sen verran jännittävää, että päädyin viemään rinkat etukäteen ylös poitsun ja koiran odotellessa alempana tuulen suojassa.
Räystäällä sain vierailla yksinäni. Tuulen tuivertaessa en uskaltanut itsekkään kovin lähelle reunaa. Mielummin katselin idän maisemia kuin kurkin alas vaikuttavaa rikkonaista rinnettä.
Vierailimme huippuröykkiöllä ennen paluuta rinkoille ja matkan jatkamista kammmille. Kulku puurajaa myöten lounaaseen oli mukavaa, kuuntelimme ajankuluksi musiikkia ja pidimme istuskelutaukoja. Päivä alkoi kääntyä iltaan laskeutuessamme alas koivikkoon lähestyäksemme Vongoivanjokea. Itseänikin alkoi väsymys painaa ja kiukustuin risukolle yhdellä joen haaroista, huomasi ettei muutamaan yöhön ollut tullut nukuttua. Kaunis tunturipuro sai mielen leppymään ja pidimme viimeisen pidemmän huilitauon ihaillen pientä putousta.
Lapsi jaksoi hyvin, vaikka väsymys paistoi hänenkin olemuksestaan. Päästessämme joen varteen tsemppilauseita jaettiin ahkeraan. Poitsu käveli matalalla joenpohjalla ja olin itse haistavinani savua – olisiko kammilla muitakin?
Kammin tullessa näkyviin poitsu pinkaisi innoissaan juoksuun. Raskaan päivän kunniaksi pääsimme upealla paikalla seisovalle kammille jonka tiiviit sisäseinät antaisivat suojaa verenimijöiltä (heinäkuun yö Tammakkolammen kammilla ei unohdu), patjat hellisivät selkiä ja kaasuliesi mahdollistaisi täydelliset letut!
Ensitöiksemme kävimme joella pesulla. Raikas tunturivesi varisti päivän taakan pois niskoiltamme.
Oli mahtavaa pistää pötkölleen pesun ja hikisten vaatteiden tuulettumaan laiton jäljiltä. Harmittelimme ettei meillä ollut kauaa aikaa nauttia kammista. Söimme illalliseksi maukkaat letut ja herkuttelimme karkeilla. Pelasimme erän skippoa ja ennen nukkumaan menoa kävin ulkosalla fiilistelemällä kammin lähialuetta.
Vongoiva ja sen ympäristö nousivat korkealle lempparivaelluskohteistani. Tunturit ja laajat paljakat ikäänkuin vetivät puoleensa. Alueen syrjäisyys kiehtoo, emme nähneet koko vaelluksella kuin kahdeksan ihmistä ja vain yhtenä yönä jaoimme leiripaikan muiden kanssa.
Männiköt harmaine kelopuineen, hiljalleen auringossa kimmeltävät matalat tunturipurot ja uskomattomat maisemat niin itään Korvatunturille kuin länteen Lokan tekojärvellekin tekivät lähtemättömän vaikutuksen.
Kaipaan edelleen Vongoivalle. Joku syksy teen sinne uuden vaelluksen!
Molempien lasten mukaan saaminen vaellukselle on ollut haaveeni jo siitä lähtien kun tein Lemmenjoen minivaelluksen poikani kanssa hänen ollessaan viiden vuoden ikäinen.
Lapsillani on neljän vuoden ikäero ja olen ehtinyt tekemään esikoisen kanssa useamman vaelluksen. Kahden lapsen kanssa pidemmän vaelluksen tekeminen on helpompaa kun toinen osaa jo rutiinit ja tietää homman juonen.
Pienemmän kanssa ollaan retkeilty jo vuosia ja Skaidijärven retkestämme sain vähän osviittaa paljonko hän jaksaa päivän aikana kävellä tämän ikäisenä. Kun miettii paljonko lapsi retken jälkeen jaksaa kotona vielä leikkiä ja juoksennella, päiväretken pituuteen uskaltaa lisätä jopa puolet lisää.
Reittisuunnitelmaa tehdessäni huomioin korkeuserot ja ettei joka päivälle osuisi hurjia päivämatkoja.
Alunperin meidän piti suunnata Lemmenjoelle jossa pisin päivämatka olisi ollut kaksitoista kilometriä. Vaelluksemme ajalle lupailtiin kuiten vesisateita ja tämä kesä vaikuttaa olevan hyttysrikas, aloin katselemaan muita vaihtoehtoja. Pian olinkin varannut meille majoitukset vuokra- ja varauskammeilta. Urho Kekkosen kansallispuiston lukuisat polut ja tupaverkostot sopivat hyvin ensimmäisen vaelluksen kohteeksi.
Päivä 1. Kiilopää – Sivakkaoja – Kopsusjärventien laavu 10 km
Kotona rinkkoja pakkaillessani tuskastuin varusteideni painoon. Olen ollut tyytyväinen varusteisiini yksin vaeltaessa, mutta kahden makuupussin, teltan, kahden vaatepussin ja kolmen hengen ruokien 85l rinkkaan sullomisen jälkeen päädyin seuraamaan Ivalolaisen eräliikkeen tarjontaa ja varasin vaelluksellemme sieltä uudet mahdollisimman kevyet alustat. Harmillisesti liikkeen aukioloaikoja ei löytyny sivuilta ja liikkeen ovilla huomasimme sen olevan maanantaisin kiinni. Peruin tilaukseni ja suuntasimme Saariselän Partioaittaan josta löysimme lapsille hyvät, kevyemmät Expedin alustat. Toisen mukana tuli vieläpä täyttöpussi josta olen haaveillut!
Autolla tunnelma oli jännittynyt vaihtaessamme vaelluskenkiä jalkaan ja pakatessamme rinkkoja loppuun. Tytär oli ylpeä pienestä isoveljen vanhasta rinkasta ja vaellussauvasta jota lopulta jaksoi kantaa mukanaan lähes koko vaelluksen ajan.
Urho Kekkosen kansallispuiston porteilla pyysimme ohikulkijalta kuvaa meistä ja lähdimme matkaan. Matkan alku oli hyvin lupaava kun jo 200 metrin jälkeen pysähdyttiin lepäämään ja vaihtamaan vaatetta hiostavassa kelissä.
Ensimmäinen etappi oli kolmen kilometrin pätkä Sivakkaojan laavulle. Laavulla vaihdoimme poitsun kanssa varusteita keskenämme saadaksemme hänen rinkastaan aavistuksen keveämmän. Lapset söivät pientä välipalaa ja hyödynsimme ulkokäymälää.
Ensimmäinen haaveri sattui Ruijanpolun kivisessä mäessä kun toinen lapsista pinkaisi matkaan turhan innoissaan. Polvi paikattiin laastarilla ja pääsimme jatkamaan matkaa pienen säikähdyksen jälkeen.
Kehoitin lapsia välttelemään kosteikkoja ja juoksemista jotta kengät tuntuisivat mahdollisimman mukavilta ja voimia säästyisi pitkään matkaan. Pidimme rinkat selässä- istumataukoja ja yhden pidemmän evästauon puolivälissä matkaa. Jaoin matkan neljään pätkään joiden välissä pidimme aina tauon, kerroin kartan perusteella mitä tulee vastaan ennen seuraavaa taukoa (mäki, joki tai puro, suoalue…) joka auttoi hahmottamaan kuljettavan matkan pituutta.
Ruijanpolun historia on kiehtova, aikaisimman merkinnät sen olemassaolosta ovat 1500 luvulta. Reitillä on yhä nähtävissä vanhoja merkintöjä puissa ja kivikasoja joiden avulla matkaaja kulki aina Norjaan saakka.
Kosteikkojen ja pusikkoisuuden takia en itse lämmennyt reitille. Kesä on ollut hyvin kostea ja itikoita oli haitaksi saakka. Meidän luottomyrkky on apteekista saatava Hyttys ässä, joka selvästi piti hyttyset loitolla. Laitan hyttysmyrkkyä lähinnä lakkeihin ja käsiin, hyttysten läpäisemättömät vaatteet ja suuret ihoalueet jätän väliin.
Kertasimme lasten kanssa kuinka toimia jos eksyy. Rinkkojen sadesuojukset ovat kirkkaan väriset ja niillä voi herättää huomion. Piiloon ei saa mennä ja eksyessä tulisi pysyä paikoillaan, meteliäkin saa pitää. Kahden lapsen kanssa on vielä helppo liikkua, mutta tiheässä koivikossa voi tapahtua vahinkoja.
Viimeisillä kilometreillä pientä alkoi väsyttää ja pidimme useamman istuskelutauon. Kannoin hänen reppuaan ja kerroin tarkat metrit laavulle gpsn avulla tsempatakseni. Laavun tullessa näkyviin lapset pinkaisivat juoksuun.
Iltapalaksi paistelimme makkarat ja nautimme vaahtokarkkikaakaot. Onneksi olin tarkka mihin pystytin teltan – yöllä alkoi sataa rankasti ja absidiin muodostui pieni lammikko.
Päivä 2. Kopsusjärventien laavu – Tammakkolammen kammi 7 km
Lapset nukkuivat teltassa hyvin. Sade ropisi telttaa vasten koko yön ja heräilin lasten liikkeisiin, nukuin keskellä jotta he eivät herättäisi toisiaan. Yö oli viileä ja kaipasin kotiin jääneitä merinohousujani, kehon lämpö riitti kuitenkin lämmittämään kesäpussini.
Mielelläni olisin jatkanut unia, mutta täytyi toimia. Puin ensimmäisenä ja painuin ulos sateeseen valmistamaan aamiaista. Laitoin lapsille valmiiksi sadevaatteet jotka he pukivat teltassa ja saapuivat aamiaiselle – puuroa ja voileipiä. Aamukahvi maistui taivaalliselta.
Litimärkä teltta rinkassani matka jatkui rankkasateen ja tuulen piestessä rinkkojamme. Polut lainehtivat ja saimme tehdä monta liukasta puron ylitystä ennen kuin pääsimme kiipeämään Tankapään rinteeseen. Korkeimmalla kohdalla emme viihtyneet kauaa, tauon pidimme vasta laskeutuessamme alas jokivarteen. Lapset olivat viileässä säässä todella reippaita, sain poitsulta itsekkin kehuja kun kehuin heitä syödessämme välipalaa kuusen suojissa. Olin hieman kylmissäni housujeni kastuessa takaa rinkasta valuvan veden vuoksi, ylipakkaamisen vuoksi sadesuojus ei riittänyt koko rinkan suojaksi.
Reitti Tammakkolammelle oli helppoa ”maantietä”. Liekkö tämä on se Kopsusjärventie jonka mukaan ensimmäinen yöpaikkamme oli nimetty?
Ennen Tammakkolampea jouduimme ylittämään ensimmäisen joen. Kannoin tyttären yli repparissa, poitsu on jo kokenut jokien ylittäjä ja pärjäsi hienosti matalassa vedessä.
Tammakkolammen lähistöllä oli jyrkkä kallirinne jota myöten kuljimme metsän halki pienen lammen rannalle. Oli helpotus päästä kammille viimeinkin, tärkeintä oli saada varusteet kuntoon.
Tammakkolammen kammi oli kodikas, lämpeni muutamalla puulla ja tilaa oli varusteiden kuivattamiseen. Ongelma oli lähinnä sen mataluus, kokatessani lounasta ja päivällistä jouduin kyykkäämään tai istumaan alas alaselän kipeytyessä. Mukavuuden eteen on kärsittävä! Hyttysiä tuli jatkuvasti lisää sisään, edeltävä vierailija mainitsi vieraskirjassa ettei niitä auttaisi tappaa. Saman huomasimme itsekin.
Poitsun makuupussi oli ottanut yllättävän paljon kosteutta rinkkani alataskussa. Ripustimme sen ja muut pahiten kastuneet varusteet parhaimmille paikoille kamiinan lämpöön. Meillä oli käytössä kuivapusseja, jatkossa täytyy pakata myös makuupussit niihin.
Porkkanalettujen ja päivällispastan jälkeen ihailimme polulla viihtynyttä sammakkoa muutamaan otteeseen. Lapset soittivat iskälle kotiin kammin takaa kukkulalta ja pelasimme erän unoa. Päiväunetkin maistuivat kaikille.
Laittaessamme mukavasti pehmeille vuokrakammin patjoille nukkumaan lettuiltapalan jälkeen itikoiden läsnäolo kävi tuskalliseksi. Yhdentoista maissa kömmin ulos pystyttämään telttaa ja täyttämään ilmapatjoja – lapset nukahtivat lähes heti päästessään viileään inisemättömään yösijaansa.
Päivä 3. Tammakkolammen kammi – Suomunruoktu 3 km
Aamulla meidän ei tarvinnut pitää kiirettä, söimme rauhassa ja pakkailin ulkoa teltan pois ennen kammin kuntoon laittamista. Tehtäviimme kuului tilan siistiminen, puiden tuominen seuraaville, sytykkeiden teko ja astioiden huolellinen peseminen. En käytä tiskiainetta luonnossa, pesen astiat kiehuvalla vedellä (ja nakkaan vedet pusikkoon, vesistöstä otetaan vain puhtaalla astialla vettä). Vuokratupien astioita käytämme vain veden keittämiseen ja pannua lettujen paistoon.
Vuorokauden kestänyt vesisade oli viimein lakannut. Vaellus seuraavalle etapille alkoi väärän polun valinnalla jonka takia jouduimme palaamaan takaisin kammille ja yrittämään uudelleen kartan kera. Nousu Kopsusnokkien rinteeseen oli raskas ja pusikkoinen, hyttysiä oli kiitettävästi. Maisemat aukesivat kivasti Nattasille ja matkan varrella oli muutama nätti lampi. Korkeimmalla kohdalla pidimme evästauon ja poitsu sai luvan jatkaa matkaa alamäkeen itsekseen risteykseen saakka. Olemme sopineet että hän saa kulkea edellä itsekseen, kunhan ei käänny risteyksistä. Halutessaan hän voi palata takaisinpäin luoksemme tai odotella paikoillaan.
Kopsusnokkien metsä vaihtui itäpuolella mukavaksi kangasmetsäksi jossa ihmettelimme muurahaispesiä. Teeri tai metso pyrähti lähistöltä ilmaan säikäyttäen meidät! Yhtä muurahaispesää oli selvästi joskus kaavittu, saimme pientä jännitystä matkaan…
Suomunruoktun vanha tupa oli mielenkiintoinen vierailukohde. Se on rakennettu 1935 kullankaivajien saunaksi, sotien aikaan se toimi sotilaiden tukikohtana ja hevostallina, 1943 Suomen Latu osti kämpän retkeilykäyttöön (lähde). Nykyään kämppä on museoitu, sisällä voi edelleen käydä fiilistelemässä menneiden aikojen tunnelmaa. Tuvan takana mäntymetsässä on myös vanha riukukäymälä.
Jostain syystä olen kuvitellut vanhan kämpän joen ylityksen kohdalle sillan. Ylitimme joen poitsun kanssa jalan, tytär sai repparikyydin. Lompsottelimme kumilöpökkäät jaloissa sadan metrin matkan Suomunruoktun autio- ja varaustuvalle jonne teimme viimeisen yömme majapaikan. Varaustuvassa saimme olla keskenään, illan tullen pihalle ja autiotuvalle saapui useampi retkeilijä.
Kolmeen kilometriin meillä kului viitisen tuntia aikaa. Lounaaksi söimme pinaattilätyt ja päivälliseksi tomaattipastaa. Pastat eivät oikein kelvanneet lapsille, vaahtokarkit ulkotulipaikalla paistettuna ja letut korvasivat kalorivajetta.
Illalla pelailimme unoa ja kävimme kokeilemassa joen ylittämistä. Suomujoen ylitys Suomunruoktun kohdilla on ollut jokaisella reissullani iisi, joku on kasannut alavirtaan kiviä joita pitkin on matalalla vedellä helppo kipittää yli. Vinkkinä, kansallispuiston alueella ei saa kasailla kiviä tai liikutella niitä vaikka kuinka saisi kengät pidettyä kuivina.
Tytärtähän ei meinannut saada joesta ylös – sen verran mukavaa kahlailu oli. Vesi oli jäätävää, mutta lastahan ei voi jättä yksin joelle joten perässä kahlailtiin. Vaeltaminen on täynnä elämyksiä…
Yö oli täynnä hyttysiä ja tuvassa oli ilman kamiinankin käyttöä tukalan kuuma. Monta kertaa mietin yöllä että olisi vain pitänyt nostaa teltta pystyyn pihalle. Nostin alasänkyyn ylimääräiset patjat pystyyn estääkseni edes hieman hyttysten pääsyä kimppuumme ja onnistuinkin – vain muutama hyttynen riivasi yöllä. En kuitenkaan saanut unta ja nukuin vaivaiset pari tuntia miettien, miten lapset jaksaisivat seuraavan päivän jos nukkuvat yhtä huonosti.
Päivä 4. Suomunruoktu – Kiilopää 13 km
Herätys koitti aivan liian aikaisin. Aamiaiseksi paistoin kananmunat leiville ja keitin puuron, edessämme olisi vaelluksemme pisin päivä.
Varauduimme päivän pitkään patikkaan keräämällä loput välipaloistamme yhteen, lounastaisimme Niilanpään porokämpällä. Olin varannut meille savusaunasta vuoron puoli viideksi joten täytyi pitää kiirettä.
Päivä oli kauniin aurinkoinen ja lämmin, intoa puhkuen suuntasimme joelle, ylitimme sen ja kengät jalkaan puettuamme lompsimme mönkijäuraa myöten kohti Suomunlatvan laavua.
Tahtimme oli hyvä ja vaelsimme 1,5 tunnissa viiden kilometrin pätkän laavulle jossa pidimme ensimmäisen evästauon. Lapsille maistui Pirkan suklaavälipalapatukat, itse kuivaamamme hedelmät (mansikka, päärynä, omena ja banaani) sekä loput Pågenit. Tauoilla tärkeintä oli levätä ilman rinkan painoa selässä, juoda riittävästi ja pitää hauskaa.
Pienintä alkoi väsyttää pitkässä loivassa ylämäessä noustessamme kohti Niilanpäätä. Edeltävien päivien viileys oli tipotiessään, aurinko paahtoi niskaamme hikoillessamme kivistä rinnettä ylös. Mutkassa vastaamme vaelsi iäkkäämpi pariskunta joka pysähtyi hetkeksi juttelemaan. He kertoivat olevansa mahdollisesti viimeisellä vaelluksellaan iän tuoman vaikeuksien vuoksi, itseäni herkisti ajatus kuinka mahdollisesti alueen nuorin vaeltaja ensimmäisellä vaelluksellaan kohtasi vaellusuransa loppupuolella olevat henkilöt. Pystyisipä sitä itsekin 80-vuotiaana vielä vaeltaa!
Kiire loppui lyhyeen soittaessani Kiilopäälle varmistaakseni savusaunavuoromme. Olin varannut väärän päivän, torstaisin ei edes lämmitettäisi saunaa. Onneksi lapset ottivat tiedon hyvin vastaan, päästäisipähän kotimatkalle nopeammin.
Niilanpäällä oli tarkoitus keittää nuudeliateria, vesipaikkaa ei meinannut löytyä enkä lähtenyt enää kilometrin päähän hakemaan valmiiksi väsyneen lapsen kanssa vettä. Päädyimme syömään loput kuivatut hedelmät.
Loput viisi kilometriä olivat raskaat niin jaksamisen, helteen kuin tyhjästä ilmestyneiden paarmojenkin vuoksi. Paarmat ovat pohjoisen vitsaus! Ympärillämme pyöri verenhimoisia paksuja kavereita ja hävittäjän näköisiä pienempiä vitsauksia.
Kiilopään lähtöportin tullessa esiin lasten vauhti kiihtyi jälleen ja riemusta hihkuen he astelivat ulos Urho Kekkosen kansallispuistosta. He olivat helpottuneita, mutta tyytyväisiä vaellukseen! Pienempi ilmoitti, ettei enää tänä kesänä vaella mutta ensi kesänä lähtee mielellään mukaan uusiin seikkailuihin.
Portilla punnitsimme rinkkamme – minun monsteririnkaksi ristitty painoi 20 kg, pojan 8 kg (tästä hän oli pöyristynyt, niin vähän!) ja tyttären 3 kg. Painoa heillä oli vaelluksen aikana enemmän rinkoissaan, olin aamulla pakannut painavimmat itselleni helpottaakseni pitkää päivämatkaa.
Nopeat vinkit lapsen kanssa tehtävälle vaellukselle;
vaelluksen toteutumiseta helpottaa, että aikuinen itse on vaeltanut
teltan ja leirirutiinien on hyvä olla tuttuja lapselle
kartan lukeminen yhdessä – lapsi oppii kartan käytön ja hahmottaa mitä vastaan tulee
Inreach- tai muu hätälähetin tuo turvaa vaellukselle, tee myös reitistä riskikartoitus. Mitä mahdollisia haavereita vaelluksella voi käydä?
jos vaelluksella on jokien ylityksiä, suosittelen että lapsi itse ylittää joet mikäli vesi on alle polvien. Reppuselässä kantaminen on riskialtista
jos sinunkin lapsesi elää pelkällä perunamuusilla, valmiita lettujauhoja kannattaa kokeilla. Meillä pinaattilettujauhe oli hitti! Ensimmäiselle päivälle tai illalle voi varata makkaraa mukaan
pakkaa mukaan kattava ea-pakkaus, paljon erikokoisia laastareita (minulla on erilaisia meporen haavataitoksia ja laastareita) ja lapsille sopivat särkylääkkeet
pelikortit pelastavat illat
vaikka lapsi ei kantaisikaan reppua tai rinkkaa – pienikin oma kantamus tuo intoa vaellukseen. Huomioi, että tarvittaessa jaksat itse kantaa kaikkien varusteet
varaus- ja vuokratuvat helpottavat leirielämää
Tuliko mieleen muuta ? Vastaan mielelläni kysymyksiin vaeltamisesta lasten kanssa!
Katso tästä minun ja poikani viimekesäinen vaellus Sokostille!
Luirojärven aamu valkeni rauhallisissa tunnelmissa. En pitänyt kiirettä aamutoimien suhteen, olihan tarkoituksena käväistä hiihtelemässä ja viettää aikaa Luirojärven läheisyydessä. Olin haudannut ajatuksen hiihtää Lankojärvelle, yksin tuntemattomassa metsässä uppohangessa rämpiminen ei innostanut.
Koska alueella oli lumivyöryvaara ajattelin vain käväiseväni Sokostin läheisyydessä katselemassa maisemia. Pakkasin päiväreppuuni lounaan termariin ja loput aamukahvista termospulloon.
Oli mukava ajatus pitää välipäivä. Kuitenkin uralla kohti Sokostia jäin juttelemaan perästä tulleen vaeltajan kanssa joka kertoi kuulleensa muutaman tsekin lähtenen kohti Lankojärveä. Innoissani unohdin koko Sokostin ja lähdin hiihtämään kohti Lupukkapäitä, jos vaikka löytäisin hiihtäjien jäljet.
Aikani jälkiä vastarannalta etsittyäni löysin vanhat suksenjäljet. Jo pelkästään ne rohkaisivat ja päädyin syömään lounaan teltalleni. Purin leirini ja suuntasin kohti Lupukkapäitä täynnä uutta intoa.
Järveä ylittäessäni löysin tuoreet ahkion jäljet – mikä onni! Oli mahtavaa päästä jatkamaan vaellusta alkuperäisen suunnitelman mukaan.
Make kulki perässä nätisti syvää ahkiouraa myötäillen. Jälki seuraili polkua ja välillä poikkesi kauemmas joesta.
Suuria korkeuseroja välillä ei ollut, lunta oli paikoitellen sen verran etten ilman kantohankea suosittele lähtemään yksin avaamaan uraa ilman että varautuu telttayöhön. Ensimmäisenä tavoitteenani oli edetä vähintään kahdeksan kilometriä, sitten päästä Palovangalle. Olin lähtenyt matkaan kahdentoista aikaan ja olin hiihtänyt jo pienen lenkin matkalla Sokostille joten ajatus Lankojärvelle asti pääsemisestä tuntui kaukaiselta.
Ilta-aurinko valaisi mäntymetsää kauniisti. Palovangalle on ehdottomasti päästävä kesälläkin!
Padagovan nuotiopaikalla päätin jatkaa Lankojärvelle saakka. Laskin pitkän mäen alas joen varrelle jossa haasteet alkoivat. Seurasin ahkion jälkeä orjallisesti kallioille ja alas Suomujoelle, välillä tuskastelin puihin kiinni jäävien aisojen kanssa.
Pimenevään iltaan toi tunnelmaa tuorehko poronraato. Raadon luona oli jo käynyt moottorikelkka, useampi hiihtäjä ja lintuja. Yhtäkään petoeläimen jälkeä raadolla ei näkynyt.
Ehdin Lankojärvelle juuri pimeän laskeuduttua. Loppumatkalla ura kulki turhankin jännittävästi Suomujoen yli ja pitkin, kesäreittiä myötäillen ja Lankojärven yli autiotuvan pihaan.
Pystytin telttani tuvan taakse. Tuvassa yöpynyt vaeltaja tuli juttelemaan ja kertoi tuvassa olevan vielä tilaa. Oma teltta tuntui kuitenkin kutsuvalta kylmenevässä illassa.
Ruokailun ohella latailin akkupankilla kameraa ja puhelinta. Ahkion päällä keikkunut fjellpulkenin sleeper 200- makuupussien ja alustojen säilytyspussukka oli kätevä istuin teltan sisällä ja routamatto lämmitti polvia valmistellessani istuimestani yön lepopaikkaa.
Päivä 4. Lankojärvi – Rautulampi- Luulampi14 km
Päällimmäinen untuvamakuupussi tuntui kostealta kömpiessäni pesästäni uuteen aamuun. Tarkemmin tarkasteltuani pussien tilannetta havaitsin jalkopään jääneen yöksi osittain sleepperin sisään ja kostuneen, pisaroita oli myös makuupussin suuaukon lähettyvillä.
Lunta varisi alas teltan katolta avatessani absidin. Kirkas päivä häikäisi silmiin tihrustaessani ulos.
Autio- ja varaustuvan porukka jatkoivat matkaansa Kiilopäälle valmistellessani siirtymistä sisälle. Keräsin aamiaiseni ja märät varusteeni tehdäkseni aamutoimet rauhassa sisällä.
Tyhjä tupa osui loistavalle päivälle. Räntäsateen kastellessa kaiken ulkona söin puuroa ja siemailin pannukahvia kamiinan lämmössä. Edeltävän päivän aurinko oli onnistunut polttamaan kasvoni raskaasta rasvailusta huolinatta ja onnekseni löysin pussukastani käsirasvaa jolla sain pahimman kutinan lievittymään. Sateen hellittäessä kävin ulkosalla houkuttelemassa kuukkeleita syömään kädeltä, tuloksetta.
Sain hetkeksi seuraa myös Metsähallituksen työntekijöiltä joilta utelin heidän käyttämään huoltoreittejä itäpuolen puistoa ajatellen.
Matkalla Rautulammelle alkoi sataa tihuttamalla. Talven toinen vaellus jolla sataa vettä! (Tässä vaiheessa en osannut kuvitellakaan että saisin nauttia rankkasateesta vielä kolmannenkin kerran tälle talvea…)
Kaivoin kuulokkeeni esille ja päätin nauttia moottorikelkan jäljestä musiikit korvilla. Sade hellitti välillä ja lämpötila oli selvästi plussan puolella hien valuessa takin sisällä.
Rautulammelle ei huvittanut jäädä. Sade sentään oli muuttunut lumeksi ja tuvalla näytti olevan tilaa. Söin lounasta päivätuvan puolella ja jatkoin viimeiset kuusi kilometriä Luulammelle.
Luulammen suuri latukahvilana toimiva päivätupa oli aavemainen illan hiljaisuudessa. Tuvan lähistöllä on taukopaikkana toimiva kota ja sen edessä hyvin tampattu telttapaikka! Pystytin teltan illan viimeisen hiihtäjän suksien äänen kaikuessa pimeydessä. Poroaidan rautainen portti narisi aavemaisesti hiihtäjän sulkiessa sen jatkaakseen matkaansa kohti lämpöä.
Pyrin käyttämään mahdollisimman vähän puuta kuivatellessani sateessa kastuneita vaatteitani kodassa. Söin päivällistä ja luin kirjaa ajan hiljalleen madellessa eteenpäin. Kodan katolta tiputti vettä ja ilta tuntui oudon lämpimältä. Kuljeskelin latukahvilan pihapiirissä ja kuuntelin riekkojen juonivan juoniaan jossain kauempana.
Aamulla latukahvilan auetessa en yllättynyt saadessani tietää yöllä olleen jopa neljä astetta lämmintä. Olin nukkunut kevyemmällä makuupussillani olon käydessä tuskaisen kuumaksi kahden pussin taktiikalla.
Pannukahvi ja korvapuusti aamiaisen päälle toivat mukavaa lisäbuustia kotimatkalle. Luulammelta Kiilopäälle on noin kuutisen kilometriä, mutta osa matkasta on raskasta nousua. Hiihtäjiä alkoi tulla lähempänä yhtätoista yhä useampi vastaan, yleensä nopea ihmisten ilmoille paluu harmittaa, olin jo lähtiessä tiedostanut Luulammen alueen olevan ruuhkainen ja vievän seikkailun tunnetta pois.
Pitkän nousun jälkeen pitkä alamäki aina Kiilopäälle saakka tuntui palkinnolta. Huikea fiilis siitä, että vaellukseni oli ollut rentouttava ja onnistunut valtasi mielen. Olin ihaillut auringonlaskuja, nauttinut yksinäisyydestä mäntymetsissä, jutellut muiden hengen heimolaisten kanssa ja päässyt ottamaan kairan lumon vastaan.
Erämaan vaeltajatar 