Rinkkani oli keventynyt huomattavasti Luirojärvellä vietetyn illan aikana. Aamulla painoa katosi vielä kahden kananmunan ja leivän verran, kyytipojaksi keiteltiin vielä puurot.
Kuuselan kämpän siivottuamme matka jatkui kohti Sokostin rinnettä. Sokosti on Urho Kekkosen kansallispuiston korkein ja legendaarisin tunturi. Oli mahtavaa päästä jakamaan huiputus poitsun kanssa, ensimmäinen yritykseni päästä tunturille kariutui Kiiskin hyydyttyä hellekelillä 2020 vaelluksellamme.
Ensimmäinen evästauko pidettiin tunnin kulkemisen jälkeen juomapullojen täyttämisen ohella. Reitti Luirolta Sokostille kulkee läpi metsän ja muutaman pienen joen ylityksen kautta. Fiilis oli edelleen hyvä, lapsi jaksoi kulkea ja odotti huiputusta innoissaan.
Mitä korkeammalle Sokostin rinnettä pääsimme, sen upeammaksi maisemat kävivät. Jaurutuskurusta nouseva Apujoukkojenvaara oli komea näky rinteen muuttuessa vaikeakulkuisemmaksi irtokivien valuessa askeleen alla. Polku katoili ja saimme tarkkaan valita reitin kohti korkeuksia. Juuri ennen huippua rinne muuttuu jyrkemmäksi ja jouduin pitämään useamman hengähdystauon nuutuessani rinkkani alle. Poitsu katosi huipulle, hänen vauhtinsa näytti vain kasvavan mitä lähemmäs päästään.
Pohkeeni tuntuivat räjähtäviltä ilmapalloilta viimeinkin päästessäni huipulle. Poitsu oli löytänyt itselleen suojaisan paikan suurten lohkareiden luota. Kova tuuli jännitti meitä molempia, oli hurjaa olla niin korkealla! Tuntui kuin olisimme vain voineet pudota alas maahan. Tämä toki ei ole mahdollista loivenevan rinteen takia.
Kivikkoisella huipulla käväisimme katsomassa radiomaston ja suuntasimme kohti Riittelmäpäitä. Lounastauko pidettiin kauniin pienen puron alkulähteillä.
Kohti Riittelmäpäiden ja Apujoukkojenvaaran satulaa
Riittelmäpäiden kuruissa oli runsaasti lunta jäljellä. Oli hauskaa kävellä kantohangella, ihailla lumiseinämää ja katsella kuinka vuolaana virtaava joki vyöryi lumesta muodostuneen sillan ali.
Tapasimme Lumikurunojalla mukavan vanhemman vaeltajan jonka kanssa jäimme hetkeksi jutustelemaan.
Kello alkoi lähestyä kuutta, askel alkoi painaa pitkän päivän päätteeksi.
Kylmän Muorravaarakkajoen ylitys tuli kuin tilauksesta kumisaappaissa hautuville jaloille. Joen vesi oli kaikista vaelluksen jokien ylityksistä kylmin!
Olin vuokrannut meille vaelluksen kolmanneksi yöksi Muorravaarakan ruoktun. Ruoktu on vanhempi 1953 rakennettu kammi, joka ensisilmäyksellä vaikutti jopa hieman karmealta ampiaisen lentäessä ulos pimeästä kämpästä avattuamme oven. Varaus- ja vuokratupien varaustilanteen voit tsekata eraluvat.fi – sivustolta ja tehdä varauksen luontoon.fi kohteen sähköpostiosoitteeseen. Urho Kekkosen kansallispuiston varaukset voi tehdä mm. Palvelukeskus Kiehisen asiakaspalveluun.
Hetken aikaa ruoktulla puuhailtuamme ja paikoilleen asetuttuamme kämpän fiilis muuttui paljon paremmaksi. Pöydän äärellä sijaitsevat neljälle sopivat makuupaikat olivat mukavat, nurkassa oven vieressä sijainnut kamiina lämmitti viileää tilaa juuri sopivasti – ulkona oli todella lämmin keli joten viileässä nukkuminen tuntui hyvin mukavalta ajatukselta. Ruoktulla oli aika paljon myyrän kakkaa, emme onneksi nähneet yhtäkään yön aikana.
Muorravaarakan ruoktu – Pirunportti-Paratiisikuru-Sarvioja 10 km
Lyhyen päivämatkan ansiosta saimme viettää rennon aamun. Lähdimme vasta lounaan jälkeen vaeltamaan kohti viimeistä yöpaikkaa. Evääksi tekaisin poitsulle popparit.
Nousu Pirunportille helteessä ei ollut yhtä tuskainen kuin mitä edeltävän illan laskeutuminen Muorravaarakkajoelle oli ollut itikoiden kyllästämässä metsässä. Pirunportti näkyi komeana, osittain lumipeitteisenä edessämme päästyämme puurajan yli.
Itse Pirunportti oli hieno kokemus ja nousi meidän molempien lempikohteeksi UKK:lla. Portin juurella lepatteli lukuisia perhosia ja hanki hohkasi kylmää.
Valkoinen hanki sai silmät särkemään auringonpaisteessa. Lainasin omat aurinkolasini poitsulle joka oli lähtiessä heivannut omansa autoon.
Pirunportilla oli hankala edetä kivikkoisessa ympäristössä. Kulumien perusteella oli helppo hahmottaa mistä oli vaellettu, silti sai olla todella varovainen askelissaan.
Edellämme kulki kaksi vaeltajaa
Paratiisikurulle päästessämme tunnelmaa laski ihmisten paljous! En alkukesälle odottanut niin suurta ruuhkaa. Muut vaeltajat eivät ole ongelma, mutta en oikein ilahtunut tavasta miten hiekkaiselta harjulta nakeltiin lampeen kiviä ja pidettiin mekkalaa. Paratiisikuruun ei muuten saa leiriytyä, se on hyvä pitää mielessä vaellusta suunnitellessa.
Päätin kuitenkin nauttia maisemista. Olen kerran aikaisemmin saanut nauttia kurusta yksinäni koiran kanssa joten nyt täytyi vain kestää oma harmitus. Söimme evästä ennen kuin jatkoimme patikointia Sarviojalle jolla oletin olevan täpötäyttä.
Tuvalle saavuttuamme viimeisen joen ylitettyämme olin hyvin yllättynyt – olimme ainoat varaustuvalla ja autiotuvankin puolella oli tilaa. Telttailijoita pihalla oli useampi, tunnelma leirissä oli rauhallinen.
Paratiisikurun ruuhkaa ei havaitse korkealta kuvatuista kuvista
Söimme, tein poitsulle loput popparit jälkiruoaksi ja lepäiltiin ennen iltakävelyä Sudenpesälle. Aivan emme Sudenpesälle jaksaneet kävellä, jäin paluumatkalla pojasta jälkeen ja käytin hetken täydelliselle yksinololle, vaelluksen läpikäynnille ja läheisen joen ihailulle.
Varaustuvalla juttelin mukavan pariskunnan kanssa jotka olivat törmänneet julkaisemaani sisältöön netissä. Sain kutsun roskattomaksi vaelluskummiksi, tämä oli suuri kunnia ja oli ilo kotona vaelluskummin tehtäviä lukiessa todeta että sitähän minä jo teen – toimin roskattomana retkeilijänä, siivoan muiden jälkiä, opastan ja pidän yllä yleistä hyvää vaelluskulttuuria.
Sarvioja – Aittajärvi 12km
Oli haikeaa lähteä kotimatkalle. Molemmat olimme tyytyväisiä vaellukseen, selvisimme ilman haavereita ja lapsikin suunnitteli jo uutta reissua, joka oli minulle merkki onnistuneesta vaelluksesta!
Vuokratupien ja varaustuvan varaaminen helpottivat vaellusta. Ensimmäinen kylmä telttayö väsytti, mielelläni olisin itse nukkunut useammankin yön ulkona kylmästä huolimatta.
Paluumatkamme kulki Kaarnepään ja Kuotmuttipään yli takaisin Maantiekurulle. Noustessamme ylös rinnettä pystyimme näkemään Pirunportin ja hahmottamaan Paratiisikurun aluetta, vaelluksen viimeisenä päivänä on hienoa päästä hyvästelemään vieraillut kohteet korkeuksista käsin. Kaarnepään yli menevä polku erottuu hyvin maastosta vaikkei sitä olla merkitty ainakaan vanhempiin karttoihin. Onnistuimme selvästä polusta huolimatta kulkemaan hieman harhaan innoissamme katsoessamme maisemia ja iloitessamme vaelluksen onnistumista.
Kaarnepään raskas nousu
Maantiekurulla pidettiin viimeinen evästauko. Poitsu sai kanssaevästäjiltä kovasti tsemppejä, mikä on aina mukavaa.
Olosuhteet alhaalla Maantiekurun polkua tallustellessa kävivät tuskaisen painostaviksi. Kumisaappaat hiostivat, käärin housunlahkeet ylös, saappaan ja housujen välisille ihokaistaleille syntyi auringonpolttamat viimeisten tuntien aikana.
Aittajoki ylitettiin jälleen yhdessä yleisön seuratessa suoritusta. Reppuselässä kiikkunut lapsi ei pudonnut jokeen enkä itse kaatunut joten emme tarjonneet paljoakaan viihdettä.
Autolla oli mahtavaa vaihtaa hikiset vaellushousut verkkareihin, harmikseni viimeinen (eli se toinen) puhdas t-paitani oli jo ylläni joten jouduin palaamaan ihmisten ilmoille suhteellisen pahalta tuoksuen.
Vaikka vaelluksen loppuminen tuntui haikealta, olimme molemmat tyytyväisiä päästessämme kotiin. Vaelluksestamme alkoi kahden viikon sateeton kausi, olisi ollut hirvittävää olla helteellä liikenteessä – en voi sietää kuumia päiviä!
Tänä kesänä kohteeksi valikoitui Kekkosen kansallispuisto sen monipuolisuuden, lapselle sopivien välimatkojen ja omanlaisensa helppouden ansiosta. Olosuhteidensa puolesta puistossa liikkuminen vaatii erätaitojen osaamisen, puhelinkenttiä ei löydy joka paikasta, vaikka olisi varannut yösijat varaustuvista tai vuokrakammeista voi olla ettei yöpaikalle syystä tai toisesta pääse. Jokien ylitykset ja kivikkoiset rinteet altistavat onnettomuuksille ja kerrottinpa kansallispuiston facebookissa jonkun retkeilijän kohdanneen kyyn polulla.
Helpoksi vaelluksen tekee loistavat huolletut tuvat ja nuotiopaikat. Vaikka Metsähallitus huolehtiikin edellä mainituista, vaeltajan on muistettava oma vastuu puitteiden ylläpidossa. Omat roskat on kuljetettava mukana, luontoa tulee kohdella kunnioittaen ja mitä tärkeintä – tutustu vaelluskohteesi järjestyssääntöihin. Pyrin itse jättämään jälkeeni vain kenkien painaumat polulle ja käyttämään polttopuuta maltillisesti muiden edellämainittujen seikkojen lisäksi.
Itse vaellus – lähtöpäiväAittajärvi-Maantiekuru14 km
Meillä oli pientä haastetta matkan alussa kun poitsulla ei ollut vaellukselle soveltuvia kenkiä. Netistä tilatut eivät koskaan saapuneet perille eikä Ivalon kaupoista löytynyt tarpeeksi pieniä. Lopulta marssittiin ulos Saariselän Partioaitasta Alfan vaelluskengät jalassa. Kallis investointi, mutta vaelluksella hyväksi todettu!
Aloitimme vaelluksemme Aittajärven parkkipaikalta jonne ajetaan 35 kilometriä pitkää Kuutuantietä pitkin. Kuutuantie ei ole talvihuollettu ja keväisin tiellä voi olla suuriakin routavaurioita. Metsähallituksen opastuskeskus Kiehiseltä voinee tiedustella tien kuntoa.
Aittajärven ylitys on merkitty oranssein laatoin, joita seuraamalla löytää helpoimmat kohdat ylittää virtaava vesi. Lapsen kanssa käyn ylityspaikan läpi ensin itse, joko pelkästään oman rinkkani tai molempien kantamusten kanssa. Lapsen ylikantaminen on riskialtista, joten päädyin tähän ratkaisuun vain Aittajärvellä.
Vaellus alkoi hyvillä fiiliksillä. Oli ihanaa palata Kekkospuiston kelometsiin havuneulasten peittämille poluille. Olin asennoitunut moniin taukoihin lyhyidenkin välimatkojen väleille, mutta hyvässä seurassa kaatuneilla keloilla istuskelu ja eväiden syöminen oli oikein tervetullutta puuhaa. Mukavaa, kun ei ollut kiire mihinkään.
Suunnitelmanamme oli kävellä Maantiekurunojan polkua pitkin vähintään Sarviojalle kääntyvään risteykseen saakka. Olimme käyneet reitin läpi kotona useampaan otteeseen ja sopineet miten välimatkojen kanssa toimitaan. Ensimmäisen päivän vaelluspätkästä tulisi mahdollisesti reissun pisin, joten muutama lisäkilometri tuskin haittaisi.
Muutaman tunnin vaeltamisen jälkeen päädyin ottamaan osan pojan kantamuksista omaan rinkkaani. Kulkeminen helpottui ja matka jatkui kevemmällä askeleella.
En ollut ennen käynyt Maantiekurunojan polun eteläpäässä, 2020 käännyimme Kiiskin kanssa Sarviojalle risteyksestä. Polun maisemat muuttuivat kallioisiksi ja maasto hiekkaisemmaksi mitä lähemmäs Pälkkimäojaa ja Pikkuluirojärveä pääsimme.
Leiripaikaksi valikoitui ensimmäinen teltan mentävä aukko pusikossa pienen lammen rannalla. Paikka oli huono, mutta väsyneille vaeltajille juuri sopiva. Söimme ja teimme nopsaan iltatoimet vetäytyäksemme unille. Lukiessani kirjaa säikähdin outoa kahinaa joka äänistä päätellen osottautui muiksi vaeltajiksi. Oli huvittavaa kuulla kuiskauksia ”kato teltta!”, oli kuitenkin kiva kuinka mahdolliset nukkujat huomioitiin hiljentymällä.
Yöllä heräsimme kylmään. Annoin poitsulle kevytuntuvatakkini makuupussinsa lisäksi ja puin paksummat kerrastot päälleni. Teltan jalkopää oli jääkylmä kosteudesta, ulkona taisi olla sumua. Pohdin, voiko hypotermia yllättää kesällä ja toivoin lapsen tarkenevan yön yli. Pohdin jo kokeilevani yhdistää makuupussini, mutta koska vieressä nukuttiin jo, päätin keskittyä omaan lämmittelyyn. Hytisin aamuun saakka -4 asteen makuupussissani kunnes aurinko jaksoi jälleen lämmittää ja nukahdin hetkeksi.
Yleensä teltta-aamut ovat reippaita, nyt hyvin huonojen yöunien jälkeen oli tukalaa alkaa valmistaa aamiaista. Pieni lampeen laskeva puro kimmelsi lohdullisesti auringossa, hyttyset lipuivat hiljalleen paikalle ahdistelemaan viileän aamun lämmetessä.
Maantiekurun lammelta Luirolle 9km
Poitsu söi aamiaisensa teltan suojissa vahtiessani itse jäähtyvää bensakeitintä rutikuivan maan ympäröimänä. Muurahaiset kiipeilivät joka paikkaan ja suuret peukalonpään kokoiset hämähäkit vipelsivät heinikossa. Pitkän talven jälkeen on mielenkiintoista seurata luonnon pienimpien asukkaiden puuhia.
Matka Luirojärvelle oli kovin odotettu, poitsu puhui alle kymmenen kilometrin päivämatkasta vapaapäivänä. Leirissä olisi rutkasti aikaa levätä, saunoa ja tutkiskella paikkoja.
Pälkkimäojan laavulle saavuttuamme jutustelimme paikalla yöpyneiden kanssa. Vastuullinen retkeily puhututti, emme itse kohdanneet retkietiketin tai kansallispuiston järjestyssääntöjen rikkomista (itse en tosin katsonut Paratiisikurussa kivien heittelyä lampeen kohdetta arvostavaksi teoksi…) mutta kuulimme muilta huolestuttavia tarinoita vaeltajien huonosta käyttäytymisestä.
Nautimme lounaaksi nuudelit ja ylitimme laavun läheisen joen. Mielenkiintoa vaeltamiseen toi tieto läheisestä poronhoitajien mökkikeskittymästä jonka läpi vaeltaisimme ennen Luirolle saapumista.
Olimme hieman ihmeissämme yli 40 vaeltajan ohittaessa meidät viiden kilometrin pätkällä. Suurin osa heistä oli lapsia, pienin taisi olla meidän nelivuotiaan ikäinen. Oli ihanaa nähdä lapsia vaeltamassa ja pysähdyinkin monen aikuisen kanssa juttelemaan aiheesta. Osa ryhmästä oli huiputtanut Sokostinkin.
Rinkkani painoi epämukavan paljon. Ostin Ospreyn Ariel plussan pari vuotta sitten ikääntyneen Deuterin tilalle, mutta muiden varusteideni ollessa isokokoisia 70 litrainen rinkka ei meinaa riittää kun kannan osan lapsen varusteista. Lyhyestä päivästä huolimatta olin täysin valmis leiriytymään.
Varasin meille Kuuselan vuokratuvan jo hyvissä ajoin ennen vaellusta ja voi kuinka tyytyväisiä olimmekaan omasta rauhasta valvotun yön jälkeen! Luirolla oli paljon porukkaa mutta suurin osa viihtyi teltoissa.
Aloitimme heti saunan lämmittämisen jottemme joutuisi illan ruuhkaan. Kävin juttelemassa muiden vaeltajien kanssa ja kysymässä sopiiko heille jos poikani saunoo kanssani naisten vuorolla. Aikaiseen vuoroon ei ollut kovaa tunkua, joten saimme saunoa rauhassa keskenämme. Sauna muuten täytyy maksaa, maksun voi suorittaa ennen tai jälkeen saunomisien Metsähallitukselle.
Saunan jälkeen poitsu innostui vielä uimaan Luirojärvessä. Paikasta tuli ehdottomasti hänen lemppari leirikohde!
Päivälliseksi söimme hernekeittoa, viime kesänä kuivattu versio ei maistunut joten raahasin mukanani yli 400g painaneen tölkin. Iltapalaksi paistoimme lettuja, ne menevät ehdottomasti jatkoon!
Ilta Luirojärvellä oli rentouttava. Kävimme kävelemässä autio- ja varaustuvan pihapiirissä, ihmettelimme erilaisia telttoja ja suuria muurahaispesiä joita oli useampi Kuuselan kämpän vierustalla.
Odotimme molemmat nukkumaan pääsemistä, eikä mennyt kauaakaan kun nukahdimme iltatoimien jälkeen.
Pitkäaikainen haaveeni toteutui vaeltaessani seitsemänvuotiaan esikoiseni kanssa neljä päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa. Edelleen haikailen vaelluksemme muistoissa, kahdenkeskeinen aika luonnossa oli ainutlaatuista.
Tässä postauksessa kerron vaellustarinan lisäksi mitä lapsen kanssa vaeltaessa tulee ottaa huomioon. Jos herää kysyttävää, heitä kommenttia postauksen yhteyteen tai ole minuun suoraan yhteydessä vaikkapa instagramin kautta @adventurelandansku.
Kohti seikkailua!
Vaikka lähtöpäivä lyötiinkin lukkoon vain paria päivää ennen lähtöä, suunnitelmia oltiin tehty jo pitkään. Valmistelut aloitettiin jo viime kesänä patikoidessamme kymmenen kilometriä suuntaansa Paistunturin erämaan Kuoppilasjärvelle. Vaellusta, jolle lapsi osallistuu, tulee suunnitella todella tarkkaan. Jotta pääset suunnittelussa alkuun sinun on tiedettävä paljonko lapsesi jaksaa kävellä päivän aikana hyvillä mielin.
Koska tiesin lapseni jaksavan kävellä kymmenen kilometriä reippaasti uskalsin riskillä lisätä päivämatkaan viisi kilometriä. Matkan varrelle tahdoin myös nähtävää ja koettavaa sekä mahdollisuuksia jäädä yöksi muualle jos vaeltaminen syystä tai toisesta keskeytyisi.
Kohteeksi valitsin Urho Kekkosen kansallispuiston helpohkon ympyräreitin 1. Kiilopää-Niilanpää-Suomunlatva-Suomunruoktu 2. Suomunruoktu-Salonlampi-Kotaköngäs-Lankojärvi 3. Lankojärvi – Rautulampi 4. Rautulampi-Niilanpää-Kiilopää. 3. Päivää pystyy lyhentämään jäämällä Kotakönkäälle yöksi ja jatkamalla siitä suoraan Rautulammelle kolmanneksi yöksi.
Reitillä oli useampi joen ylitys. Suomujoen lapsi ylitti itse käsikynkässäni Suomunruoktun tuvan edustalla, muuten kannoin hänet repparissa yli ensin tarkistettuani pohjan kulkemalla joen yli kantamusten kanssa. Jokia ylittäessä on kaatumisriski, joten ylitykset tulee tehdä hyvin varovaisesti ja arvioiden, onko parempi avustaa lapsi kävellen yli vai kantaen. Hyödynsin vaellussauvoja tasapainon hakemisessa, voimakkaasti virtaavia jokia en ylittäisi kantamalla.
Viimeiset kilometrit Niilanpäältä Kiilopäälle
Asioita, joita aikuisen tulee ottaa huomioon lapsen kanssa vaeltaessa; – olet vastuussa, joten erä- sekä suunnistustaidot ja ensiapuosaaminen täytyy olla hallussa – tarvittaessa sinun täytyy jaksaa kantaa lapsenkin varusteet – vaikka suunnitelmissa on yöpyä varaustuvissa, teltta tai muu majoite tulee olla matkassa jos suunnitelma muuttuu lennossa – lapselle ei välttämättä maistu samat ruoat vaelluksella mitkä kotona maistuvat joten varaa mukaan ylimääräistä syötävää – väsyessä lapsi voi käyttäytyä poikkeavasti – pitkät matkat voivat kipeyttää jalat, lapsille sopivat särkylääkkeet mukaan – vaellus on täysin lapsen ehdoilla
Pidimme paljon istumataukoja
Lähtöaamuna Kiilopäällä jyrisi ukkonen. Rinkkoja punnitessa (minun 22kg & pojan 4kg. Pojan rinkka on Friluftsin) arvoimme uskaltaako ukkosta vasten lähteä vaeltamaan. Koska reitti oli suurimmilta osin suojaisaa Niilanpäälle asti, uskalsimme lähteä matkaan. Puimme päällemme sadevaatteet, poika säilyi kuivana mutta minulta kastuivat hihat niiden jäädessä suojatta kertakäyttöisen sadeviitan alta, en pystynyt ottamaan mukaan kunnon sadetakkia runsaan tavaramäärän takia.
Sateessa kulkeminen sai alkumatkaan mukavaa potkua, ukkosen jyristessä taustalla olimme matkalla kohti suurta seikkailua. Onneksemme ukkonen ei missään vaiheessa tullut päälle.
Niilanpäällä pidimme ensimmäisen tauon partiolaisten seurassa. Ehdin jo hieman huolestua rankkasateen iskiessä päälle, suurin osa matkasta oli vielä kulkematta. Söimme patukat ja namua kunnes sade hellitti. Matkamme jatkui auringonpaisteessa ylämäkeen josta jatkaisimme pitkän alamäen seuraavalle taukopaikalle Suomunlatvan laavulle.
Niilanpäältä lähtien kannoin pojankin rinkan. Yksin vaeltaessani rinkkani painaa yleensä alle 20kg, nyt 26 kilon kantamus tuntui jaloissa ja iskiaksessa.
Ukkospilvet seurasivat uhkaavasti
Rinkan räjäytys lounasvermeiden löytämiseksi. Pakkaamisessa sai olla luova.
Matkalla risteystä josta laavulle käännyttäisi odotettiin innolla ja koettiin muutama pettymyskin kun patikka ei tuntunut helpottavan milloinkaan. Mielessä pyöri lämmin nuudeliannos, kuinka muutenkaan. Laavulla oli porukkaa ja lapsesta oli mukava jutustella muiden aikuisten kanssa valmistellessani päivällistä. Söimme hyvin, venyttelimme ja kauhistelimme kuinka jo nyt kesän alussa hyttysiä oli ärsyttäväksi asti.
Pitkät tauot olivat ehto jaksamiselle. Katsoin syömisiä läpi sormien, pieni pullapussi hupeni silmissä nauttiessamme kahvin ja kaakaon.
Matkaa jatkaessa lapsi sai taas rinkkansa kantoon. Kauaa hän ei sitä enää kuitenkaan kantanut ja kiinnitin rinkan omaani käveltyämme hetken. Viimeisillä kilometreillä pidettiin monia istumistaukoja, etsimme erilaisia kiviä ja kaatuneita puita penkeiksi. Rauhallisin mielin ihmeteltiin luontoa ja komeita tummia pilviä jotka loittonivat hiljalleen ukkosen yhä jyrähdellessä.
Suomunruoktun tupa
Suomujoki
Jaksamista löytyi kuin salaman iskiessä joenylityksen tullessa viimeinkin vastaan. Vastarannalla liikkui vaeltajia ja tupakin erottui puiden seasta. Vaihdoimme vaelluskengät remmillisiin kumikenkiin ja kävin tarkistamassa reitin rinkka selässä, vein vielä pojankin rinkan ennen kuin teimme ylityksen yhdessä. Vesi oli jäätävän kylmää, nilkkoja särki ja tunto katosi varpaista. Silti hän innostui kahlaamaan rantavedessä totuttuaan kylmyyteen.
Saimme nauttia varaustuvasta kahdestaan. Olimme illasta perillä, lämmintä ruokaa ei tarvinut tehdä syötyämme hampurilaiset ennen lähtöä ja nuudelit laavulla. Venyttelimme ja teimme iltapuuhat ennen nukkumaan menoa. Tuvassa oli tukalan kuuma sytytettyäni tulet kaminaan, piti saada sateella kostuneet vaatteet kuiviksi. Ja tietenkin piti nukkua yläsängyssä.
Yö tuvassa sujui hyvin, itse kävin hereillä vähän väliä ja tarkistin lapsen unta. Aamulla riitti puuhaa rinkkoja uudelleen pakatessa, aamiaiseksi syötiin suklaamurot maitojauheella ja ruisleipää. Lähdimme matkaan kymmenen aikaan.
Oli jännittävää suunnata syvemmälle puistoon. Matka Aitalammelta Salonlammelle oli minullekin uutta, pidin Suomujoen kallioisista rannoista ja tiheästä metsästä. Lapsen kengät olivat koetuksella pienten jokien ylityksissä, etsimme helpoimmat ylityskohdat ehkäistäksemme kenkien kastumista.
Salonlammella pidimme pienen patukkatauon. Jutustelimme muiden vaeltajien kanssa ja pelasimme Unoa. Salonlammelta kohti Kotaköngästä lähtiessä piti ylittää yksi joki, emme onnistuneet löytämään hyvää ylityskohtaa joten jouduin kantamaan pojan repparissa sen yli. Samaan suuntaan lähti toinen vanhempi lapsensa kanssa matkaan. Muiden vaeltajien seuraaminen piti selvästi motivaatiota yllä.
Polku katoaa hieman laavun jälkeen ja pääsimme suunnistamaan. Laitoin kompassiin suunnan ja poitsu sai näyttää suuntaa kulkiessamme läpi kauniin mäntymetsän. Suunnistaminen oli mukava lisä pitkään päivään ja löytäessämme polun alun olin itsekin iloinen onnistuneesta suunnistuksesta!
Kotakönkäällä söimme texmexiä tortillan ja ennallistetun kuivatun jauhelihan kera. Oli makia saada kahvit ruoan päälle. Pidempi lepotauko kodalla oli tarpeen, edessä olisi vielä kuutisen kilometriä yhdeksän jo talsitun lisäksi.
Kotaköngäs oli vaelluksemme kohokohta. Silta oli jännittävä ylittää, voimakasta kuohuntaa katsellessa kouraisi ajatella sinne putoamista. En uskaltaisi viedä kolmivuotiastani lähellekään siltaa. Sillalle noustaan kalliota pitkin, huomasin vaellussauvojen jääneen laavulle ja teki tuskaa kiivetä uudelleen raskas rinkka selässä kallioille.
Pari vuotta sitten vieraillessani Kotakönkäällä kuljin Suomujoen itäpuolta pitkin Lankojärvelle, nyt vaihdoimme puolta suosiolla välttääksemme Padagovan ylityksen. Yksin vaeltaessani en päässyt kyseisen joen yli ja ylitin Suomujoen turhan syvästä kohtaa. Tästä seikkailusta voit lukea tästä postauksesta.
Kotakönkään tulipaikka
Viisitoista kilometriä on raskas aikuisellekin kulkea voinnista riippuen. Oma fiilikseni oli rauhallinen, nautin lapseni höpötyksistä ja kuinka hän keksi tapoja saada kilometrit kulkemaan nopeammin. Pelasimme mielikuvitusunoa, keksimme tavuille jatkoa, arvuuttelimme lähistöllä näkemiämme asioita, keksimme tarinan ja höpöttelimme. Oli hauskaa vaikka selvästi mentiin jaksamisen rajoilla.
Lapsi tutki ympäristöä tarkkaan vaeltamisen aikana. Suuri ihmetyksen aihe olivat lukuisat suuret muurahaispesät joita Utsjoelta ei ihan joka männyn juurelta löydykkään.
Rautuoja oli rauhallinen ja matala, kannoin lapsen yli helpottaakseni hänen matkaansa. Olin itsekin väsynyt raskaan rinkan kannosta ja tein virheen lähestyessämme Lankojärven tupaa. Kuljimme turhaan yhden suon yli jolla lapsen kengät kastuivat läpimäriksi. Tämä latisti tunnelman ja tiesin tehneeni pahimmanlaatuisen virheen.
Viimeiset sadat metrit olivat raskaat. Kun autiotupa viimein tuli esiin puiden seasta koko päivän rankkuus, väsymys ja pieni epätoivokin katosi. Mieliala vaihtui iloiseksi, vaellus jatkui jälleen suurena seikkailuna. Lapsen mieli on ihmeellinen.
Suomujoen varsi on kaunis ja rauhallinen
Varaustupa oli täynnä mukavia vaeltajia, mikä onni! Saimme kengät kuivumaan kaminan ylle ja ruokaa vatsoihimme, olin laittanut hernekeitot ennallistumaan päivälliseksi Kotakönkäällä. Normaalisti hernekeitto maistuu lapsellekin, nyt jostain syystä ruoka maistui liian oudolta. En tiedä houkutteliko viimeinen nuudelipussi liikaa… Alasängystä löytyi sopiva kolo meille kahdelle. Venyttelyistä ei lusmuiltu. Ulkona käytiin etsimässä kenttää kotia soittamiseksi, ei löytynyt vaikka tuvassa oli erikseen jonkun kirjoittamat ohjeet miltä kiveltä yhteys löytyisi. Annoin lapsen jälleen pelailla puhelimellani, olipahan jotain minkä kanssa rentoutua ennen nukkumaan menoa. Iltasaduksi kuunneltiin äänikirjaa.
Aamulla emme pitäneet kiirettä. Oli luvattu sadetta koko päiväksi, päätimme lähteä matkaan vasta puolen päivän aikaan lounasta syötyämme. Siistimme tuvan ja pienimme puita seuraaville. Oli vaikeaa hyvästellä varaustuvan pehmeät patjat, seuraava yö menisi joko teltassa tai autiotuvassa.
Keli oli kostean kolea. Puimme hieman lämpimämmin päälle ja varauduimme sateelta pukemalla sadehousut jalkaan. Kannoin molemmat rinkat taatakseni pojalle rennomman päivän jotta hän jaksaisi viimeisenkin päivän kilometrit. Rautulammelta kulkee sekä mönkijäura että polku jotka risteilevät toistensa läheisyydessä koko matkan ajan. Oli muutamia jokien ylityksiä joista selvittiin kuivin jaloin. Välipalapatukat eivät enää maistuneet, suolapähkinät eivät jostain syystä kelvanneet ollenkaan. Ruokailujen suhteen alkoi olla ongelmia.
Rautuoja virtasi rauhallisena polun vierttä aina useamman tunturipuron risteykseen saakka. Lankojärvi-Rautulampi väli oli muuten ollut helppo taivaltaa, mutta yhtäkkiä sai tosissaan ryhtyä suunnistamaan polun kadotessa ja tunturien huippujen peittyessä sankkaan sumuun. Alkoi hieman huolestuttaa, pojan jalkaa särki hänen hypättyään ojan yli, luulin jo hetken että joudumme jäämään lähelle tupaa telttaan yöksi parantelemaan kipeää jalkaa.
Saimme onneksemme pian jatkettua matkaa, mikä helpotus! Hikikarpalot valuivat pitkin otsaani miettiessäni kuumeisesti miten selviäisin kunnialla tilanteesta jossa olisi voinut joutua pohtimaan avun kutsumista paikalle jos kipu estäisi kävelyn myöhemminkin. Mielessä kävi Spot- hätälähettimen esiin kaivuu, olin huolesta sekaisin ja aloin stressata suunnistamista. Sormet ristissä suuntasimme hieman lounaaseen ja näimmekin vaalean tuvan seinää puiden takana. Ja jälleen sekuneissa jaksamista ja iloa riitti taivaltaa pikavauhtia Rautulammen uusien tuparakennusten pihaan.
Rautulammen uusi autio- ja varaustupa
Kello lähenteli neljää laskiessamme rinkkamme autio- ja varaustuvan eteiseen. Kävimme kurkistamassa autiotupaan jossa majaili vain kaksi henkilöä, sytytettyäni tulet kuivaushuoneen kaminaan majoituimme heidän seuraansa liiankin lämpimään autiotupaan.
Rautulammen uudet rakennukset ovat tosiaan uuden karheat, simppelit ja mukavat. Viime lokakuussa kävin tutustumassa niihin yöretkelläni, tuolloin yövyin teltassa. Autiotupa oli tilava ja korkea, illan tullen saimme lisää seuraa ja suuri vaellusporukkakin kävi valmistamassa ruokaa tuvan suojissa. Ulkona keli oli muuttunut myrskyisäksi, yö teltassa olisi voinut olla epämukava. Olin kiitollinen, että saimme yöpyä tuvan suojissa. Illalla paistoin poitsulle viimeiset popcornit kattilassa. Olin unohtanut suolat kotiin, onneksi muilta vaeltajilta löytyi sen verran että saimme toistamiseen maustaa popparit sopiviksi.
Hieman levättyämme kiertelimme tuvan pihapiirissä ja tutkimme hulppean päivätuvan. Oli uskomatonta miten nopeaan lapsi toipui päivän kilometreistä ja jaksoi puuhastella iltaisin leiripaikoilla.
Autiotuvan asukkaat olivat jälleen mukavia ja juttua riitti. Rautulammen suosio on kuitenkin suurta ja alueen ruuhkaisuus ahdisti. Rauhaa ei ollut paljoakaan, sai olla tarkkana etteivät omat varusteet sekoitu eteisessä muiden varusteisiin. Hain omat varusteemme hyvissä ajoin pois kuivaushuoneesta antaaksemme tilaa seuraavien varusteille. Varaustupa oli täpötäynnä iltaan mennessä sateessa vaeltaneita. Autiotuvassa oli tilaa vielä muutamalle.
Rautulammelta Kiilopäälle reittimerkit tekevät paluun, muuten puistossa sai kuljeskella kartan turvin
Päätimme yhdessä mitä reittiä pitkin lähtisimme kulkemaan aamulla kohti Kiilopäätä. Opettelemme kartan lukua vaeltaessamme ja uskon lapsen jo hahmottavan korkeuserot kartasta. Päätimme mennä lyhyintä, mutta korkeuseroiltaan hankalinta reittiä Niilanpään kautta autolle. Aamulla olo oli haikea, olimme molemmat tyytyväisiä vaelluksemme ja sovimmekin lähtevämme ensi vuonna uudelleen.
Noustessamme Raututuntureille heiluteltiin heippoja maisemille ja yritettiin hahmottaa kulkemaamme reittiä tunturien väliin. Juttelimme ja uhmasimme voimakasta tuulta, pysähtyessä tuli kylmä. Sinnillä jaksoimme kävellä koko kivikkoisen pätkän Niilanpäälle saakka jossa söimme hieman vähiin käyneitä naposteltaviamme.
Vaelluksen viimeiset kymmenen kilometriä kuljettiin verkkaasti, väsymystä oli ilmassa. Parkkipaikan näkeminen toi uutta jaksamista ja vauhti kiihtyi kiihtymistään kunnes tavoitimme auton – vaellus oli purkissa!
Vaikka vaellus oli rankka seitsemänvuotiaalle, mieliala pysyi positiivisena koko vaelluksen ajan. Pelkäsin, ettei hän tahtoisi enää toistamiseen kanssani vaeltamaan mutta arvatkaa! Poika muistelee vaellustamme, kertoo että aikoo lähteä uudelleen kunhan matkat eivät ole yhtä pitkiä. Yksi päivä hän tuumasi, ettei hänen jalkojaan ole tehty juoksemista varten vaan vaeltamista.
Mamma on aika ylpeä.
Vielä muutama huomio & vinkki lapsen kanssa vaeltamisesta
Minimoidakseni mukaan tulevan varusteen määrän söin itse kattilasta ja lapsi retkiastiastaan.
Mukana oli vain sukkia ja alusvaatteita lukuun ottamatta yhdet vaihtokerrat. Lämmintä vaatetta (fleece, merino, pipo, hanskat, villasukat) oli kesäkeleistä huolimatta
Crocsin tapaiset kumikengät soveltuvat sekä jokien ylityksiin, että leirikengiksi. Jokia ylittäessä pidä remmit nilkan takana kiinni
Lapselle mielekästä puuhaa mukaan! Meillä oli mukana tuttu pehmolelu, kiikarit, pojan oma puukko ja uno- pelikortit. Iltaisin sai pelata, katsoa puhelimeen ladattuja piirettyjä ja kuunnella äänikirjaa
Kun vaeltaessa iskee väsymys, istumatauot ovat tärkeitä. Etsikää erikseen jokin kivi tai puunrunko jolle istua hetkeksi
Pelatkaa kävellessänne erilaisia pelejä, sanoittakaa ympäristöä, tavutelkaa, mitä vain! Ajatukset siirtyvät muualle kävelystä
Ota mukaan jotain ekstraherkkua, meillä cokis toimi yllärinä
Kerro etukäteen millainen reitti tulee olemaan äläkä kaunistele. Tsemppaa ja rohkaise, kysy lapsen mielipidettä reittisuunnitelmissa ja karttaa tutkiessanne – olettehan yhdessä vaelluksella.
Badjeseavttet- joen ylityspaikka. Isolle kivelle on turha hakeutua, paras kohta ylittää joki menee sen vierestä.
Saattoi olla hieman kunnianhimoinen suunnitelma patikoida kuusivuotiaan kanssa tunturimaastossa 12 kilometriä suuntaansa erämaajärvelle. Mutta pakkohan se oli lähteä kokeilemaan!
Kuoppilasjärvi valikoitui kohteeksi suhteellisen lyhyen päivämatkan takia. Aloittamalla patikka Utsjoen kirkon parkkipaikalta (linkki karttapaikka.fi) ja seurailemalla retkeilyreittiä Nammajärvelle käveltävää kertyy aikuiselle kohtuulliset 12 kilometriä. Lapselle päivämatka on pitkä, mutta kokemuksella, kevyellä rinkalla ja monilla (hyvin monilla) tauoilla pääsee pitkälle.
Kävelimme parkkipaikalta polkua pitkin ylityspaikalle. Kohdan olisi voinut kiertää jatkamalla tietä pitkin sillan yli ja poikkeamalla siitä polulle, mutta tahdoin tarjota pojalle elämyksen. Ja elämys siitä tulikin, kun tukivaijerin käytöstä oli epäselvyyksiä ja lopulta olin itse takapuoli joessa työntämässä poikaa isolle kivelle turvaan vedeltä. Hyvät nauruthan siitä saatiin, kun alkumatkan sain kävellä housut märkinä.
Maasto on hyvin vaihtelevaa retkeilyreitin varrella. Joelta päästyämme nousimme ylös kivikkoiseen tunturikoivikkoon, jossa kävely vei voimia. Ikuisuudelta tuntuneen patikoinnin päätteeksi laskimme jyrkän mäen suolle jonka päässä komeili Nammajärven kota. Väsymystä oli ilmassa, pelkäsin patikointimme päättyvän viiden kilometrin jälkeen.
Nammajärvellä olimme jo asennoituneet jäämään yöksi. Paistelimme makkarat, söimme leipää ja herkuttelimme vaahtokarkeilla. Paikalle saapunut vaeltaja innostutti poikaa niin, että yhtäkkiä hän päätti että matka jatkuu! Olin aivan ihmeissäni. Matkaa oli jatkettava heti, vielä kun innostusta riittää.
Nammajärviltä nousimme kuruun. Vaikeakulkuisessa kivikossa väsymys palasi, taukoja alkoi olemaan koko ajan enemmän ja enemmän. Polku kulki kauniin tunturipuron vierttä, hyttysiä oli paikoitellen häiritsevän paljon. Suuren kivirykelmän vierellä päätin ottaa pojan rinkan kantoon, kuin salaman iskemänä energiaa löytyi taas ja matkamme jatkui aivan uudella vauhdilla.
Nautin kahdenkeskeisestä ajasta. Juttua riitti ja oli upeaa nähdä toisen uudelleen löytynyt innostus patikointia kohtaan. Jännityksellä odottelimme perille pääsyä.
Seikkailu alkoi päästessämme avotunturiin. Polku kiertää hieman hassusti Ávžegeašoaivin juurella, oikaisimme omia reittejämme Kuoppilasjärven ”kanjonille”. Löysimme upeita kallioita ja poropolun, jota pitkin kävelimme lähemmäs jo koivujen takaa pilkistävää autiotupaa kohti. Uutta energiaa löytänyt poika kiipeili kallioilla ja seikkaili menemään.
Itikoita riitti
Tuvalle saapuessamme rinkat lensivät maahan ja ryhdyimme tutustumaan alueeseen. Poika ei aluksi tunnistanut paikkaa – olihan hän aikaisemmin vieraillut paikalla lukuisia kertoja ainoastaan talviaikaan. Tuvalla olleet vaeltajat kehuivat häntä kovasti – kiitoksia siitä!
Valitsimme telttapaikaksi tasaisen läntin nuotiopaikan viereltä. Virittelimme tulet iltapalaa varten, viimeinen makkara ja loput vaahtokarkeista käristyivät vauhdilla komean nuotion lämmössä. Poika tutustui puukon käyttöön ja saikin aikaan hienot kiehiset. Iltaherkuksi valmistin popkornit kaasukeittimellä. Omia syömisiäni jouduin hieman säännöstelemään, Nammajärvillä ruuan menekki oli yllättävän suurta. Protskupatukat saivat riittää iltapalaksi leivän lisäksi.
Yöllä satoi vettä. En saanut unta kauhistellessani aamutoimia sateessa, myös tuleva Pulmankijärvi – Sevettijärven vaellus stressasi. Pelkään karhuja ja näin unta leiriä vaanivasta jääkarhusta.
Aamulla heräsimme ennen kellon soittoa pirteinä. Sade oli loppunut eikä teltta lainehtinut. Poistuin teltasta ulos tekemään aamutoimia, poika sai vielä makoilla makuupussinsa lämmössä. Olin huolimaton kaasun kanssa eikä puurovesi lämmennyt tarpeeksi. Käytän harvoin pikakaurapuuroa, oli yllätys kuinka pahaa se viielänä oli eikä kumpikaan saanut sitä syötyä. Onneksi oli ruisleipää jäljellä.
Pojan vaelluskengät eivät olleet kuivuneet tuvassa yön aikana, häntä ei onneksi häirinnyt.
Paluumatkalle lähdettiin samoja polkuja pitkin. Poika kyseli, eikö olisi mitään lyhyempää matkaa, mutta jaksoi hienosti kantaa kevennetyn rinkkansa kurun läpi Nammajärvelle. Toki nyt edeltävän päivän ylämäet olivat alamäkiä, jotka helpottivat kulkemista. Näimme suuren ruskean linnun, jonka siipien kärjet olivat valkoiset, lentelevän kurun yläpuolella. Korppi raakkui tunturipuron varrella tuoden lisää tunnelmaa synkkään päivään. Matkan varrella syötiin välipalapatukat ja pidettiin muutama lyhyt tauko.
Nammajärvellä pidimme pidemmän tauon nuudeliaterian merkeissä. Tunteroisen lepäiltyämme matka jatkui reitin korkeimaan ylämäkeen, joka ei tuntunut loppuvan koskaan.
Kuuntelimme musiikkia, pidimme lyhyitä taukoja ja puhuimme höpöjä. Ihmettelin koventunutta kävelytahtia, taisi luvattu pehmis ja hampurilainen Annukan Grilliltä kutsua. Sydämeni suli pojan ilmoitettua ennen patikan loppua, että oli oikein hauskaa ja Kuoppilasjärvi oli hieno paikka. Luulin jo, että karkoitin loputkin vaellushalut ehkä hieman liian pitkällä päivämatkalla.
Kuoppilasjärven patikka on raskas kuusivuotiaalle, joka on tottunut liikkumaan luonnossa. Tarpeeksi tauottamalla, kantamusta keventämällä (tai kantamalla kokonaan lapsen varusteet) ja riittävällä energiapitoisella ruualla pärjää. Tein taas sen virheen, että mitoitin väärin eväät – tästä lähtien tuplaan arvioimani määrän. On tärkeää, että kengät ovat sisään ajetut ja varmasti sopivat. Ja plan b on oltava olemassa – tarvittaessa saattaa joutua jäämään matkan varrelle yöksi. Erämaassa puhelinkaan ei toimi katvealueilla.
Kiirettä ei pidä pitää. Onhan vaellusseurana tutkiva, retkeilyä opetteleva lapsi.
Erämaan vaeltajatar 