Kesäkuussa koitti aika lähteä vuoden ensimmäiselle vaellukselle. Kuten tiedättekin, keskeytin vaelluksen ensimmäisen yön jälkeen. (Postaukset päivä 1 & päivä 2)
Mietin kauan, miten kertoisin keskeytymisen oikean syyn blogissani. Olemme jo pitkään haaveilleet toisesta yhteisestä lapsesta ja kuten arvata saattaa, marraskuinen ilonaihe päättyi katkerasti tammikuussa. Olin jo tuolloin asennoitunut siihen etten vaeltaisi tulevana kesänä vaan odottaisin pienen sisaruksen syntymää. Onneksi koulu ja kevään hiihtoretket auttoivat pääsemään yli keskenmenosta.
Juuri ennen vaellukselle lähtöä saimme tietää uudesta raskaudesta. Olin oikeastaan aavistanut asian, kun en osannut aloittaa vaelluksen suunnittelua vakavissani. Pelokkaana päätin, että joka tapauksessa lähtisin vaeltamaan – olisihan pikkuinen vasta nuppineulan pään kokoinen, mitäpä hänelle tapahtuisi. Kunnes edeltävänä iltana tutut, pelottavat oireet palasivat.
Lähdin kuitenkin matkaan, mutta jo ensimmäisenä päivänä oireilu alkoi olla henkisesti raskasta. Yritin jatkaa, mutta ajatus siitä että joutuisin kokemaan saman yksin poissa kotoa, ilman J:n tukea sai minut vaeltamaan huimat 25 kilometriä takaisin tielle ja kotiin. Vaikka raskaus oli tuolloin viikolla 4, huomasin kehossani muutoksia – en jaksanut yhtä hyvin kuin normaalisti.
Meni viikkoja ennen kuin sain tietää kaiken olevan hyvin. Siitä alkoi pahoinvointi ja ylitsepääsemätön väsymys. Onneksi pahimman ajan olin kesälomalla, mutta kesän harvinaislaatuinen hellekausi esti luonnossa liikkumista entisestään. Pikkuhiljaa huonovointisuus ja väsymys ovat väistyneet ja olemme saaneet tietää pikkuisen voivan oikein hyvin yksiössään. Pikkusisaren arvioitu saapumisaika on helmikuun alussa ja pidämme sormet ja varpaat ristissä, että kaikki menisi hyvin loppuun saakka. Eihän sitä tiedä kuin vasta silloin, kun lapsen pakkaa ensimmäistä kertaa kaukaloon kotiinlähtöä varten.
Nyt, kun olen sairastanut syksyn flunssat ja saanut levättyä kunnolla, on aika aloitella retkeilyä normaalimpaan tahtiin. Kuntoni sallimassa määrässä. Oletin, että toista (kolmatta) kertaa odottaessani olisin paljon paremmassa kunnossa kuin mitä esikoisen aikana, totuus onkin jotain aivan muuta :D. Keväällä onkin onneksi aikaa hankkia vaelluskunto takaisin, vaikken ensimmäisen vuoden aikana aijokaan lähteä kuin maksimissaan 1-2 yön reissuille yksinäni tai ystävän kanssa. Nyt yhden vauva-ajan jälkeen tiedän paremmin, miten liikkua luonnossa pienokaisen kanssa joten uskon ensi vuoden olevan täynnä monenlaisia seikkailuja meidän perheelle.
Haaveissani olisi päästä edes yhdelle hirvimetsäreissulle tälle syksylle, mutta saa nähdä miten käy kun maastoautossakin istuminen on epämukavaa. Mönkijän kyytiin en enää istu. Olen myös miettinyt mahdollisimman tasaisia hiihtomaastoja – en kestä ajatusta, etten pääsisi ollenkaan hiihtämään alkutalvesta! Onneksi on lumikengät.
Loppuun vielä, että tällä kaikella on tarkoituksensa. Tuskin olisin valmistunut kevääksi ja saanut vakituista työpaikkaa, mikäli raskaus olisi jatkunut. Elokuu ei ollut meille oikea aika, ehkä helmikuu sitten on.
Erämaan vaeltajatar 