Syyskuun puoliväliä elellään ja kuten tiedättekin – ruskan värit ovat parhaimmillaan.
Autolla ajellessa ihailen lumoutuneena värejä, jotka korostuvat sumuista taivasta vasten. Takapihan rinteen haavat loistavat oranssin ja keltaisen sävyisinä aikaisemmin kuin viime vuonna, joistain koivuista näkee ruosteen.
Olisipa enemmän aikaa luonnolle. Haaveilen retkistä lasten kanssa, valitettavasti kaikki vapaat menevät nyt pakatessa ja remontoidessa. Yhdellä retkellä ehdin käydä, kaivelin kamerankin esille Härkävaaran polulla kuvatakseni, pettymyksekseni hoksasin muistikorttien olevan kotona…
Ruska on minulle eräänlainen kesäkauden loppu. Talven luonto lepää, heräilee hiljalleen henkiin keväällä, elää täysillä kesän ja vaipuu syksyn tullen hiljalleen horrokseen, antaen vielä viimeisen kerran kaikkensa ennen kaamoksen hiljaisuutta.
Kaikessa kauneudessaan ruska kestää vain hetken. Ei voi ennustaa milloin ruska alkaa ja päättyy, tai millaisena se minäkin syksynä esiintyy.
Tämä on seitsemäs ruskani. Seitsemän vuoden aikana muistan yhden ruskan, jolloin värit eivät oikein ehtineet päästä oikeuksiinsa. Ensimmäisestä ruskastani olin haltioissani. Laadukkaan ruskapostauksen löydät täältävanhan blogin puolelta.
Muita poimintoja kuluneilta vuosilta;
Ruoste vei ruskan 2016 ruska ei päässyt oikeuksiinsa ruosteen vuoksi.
Ruskapatikka Kuoppilasjärvelle 2019 syksyn patikka Paistunturin erämaassa läpi maaruskan. Yön pakkanen vei parhaimman väripaletin mukanaan.
Katsaus Kaldoaivin erämaahan 2017 ruskaa ihailtiin Njuohkarjärven lähistöllä. Tuolloin nykyään 5 vuotta täyttänyt esikoisemme matkusti kantorinkassa. Kuinka aika rientääkään…
Ruskaa tien varrelta Utsoelta Karigasniemelle ja Nuorgamiin vievät tiet ovat nyt komeimmillaan. Tällä hetkellä Vetsikossa ruska korostuu tummasta kallion rinteestä tuoden punaisen sävyn komeasti esiin.
Ensimmäisenä yönä heräsin nakertavaan ääneen. Kuuntelin nakerrusta korvatulppieni lävitse, kurkistin nukkuvaa Kiiskiä ja jatkoin uniani todettuani äänen olleen vain harhaa.
Aamulla herättyäni kosteasta teltasta levitin makuupussin tuulettumaan patjan päälle ja könysin ulos teltasta auringonpaisteeseen. Kello oli hieman yli puoli kahdeksan, naapurit olivat jo täydessä touhussa aamutoimineen.
Selkä oli jumeista kipeä ja pohkeet tuntuivat täyteen puhalletuilta ilmapalloilta. Minkähänlainen olo olisi ilman illan buranaa ja huolellista venyttelyä?
Aloin kaivelemaan Kiiskille aamupalaa ja hämmennyin käteni osuessa puolityhjään muonapussiin. Illalla olin antanut koiralle kokonaisen pussillisen raksuja, joten sen repusta ei olisi pitänyt löytyä yhtäkään puolikasta. Tutkittuani mysteeriä tarkemmin havaitsin raksupussissa ja koiranrepussa reiät. Tehtyäni lisää salapoliisityötä huomasin teltan toisella puolella kaivausjälkiä… Joku, myyrä tai muu pienikokoinen eläin oli käynyt yöllä syömässä koirani eväät.
Olin kuitenkin pakannut koiralle ylimääräisenä eväänä kuivattua jauhelihaa, joten ruuasta ei tarvinut olla huolissaan.
Aamutoimien jälkeen pakkasin varusteemme ja matka jatkui. Kiiskillä oli vapaapäivä repun kannosta tulevien jokien ylitysten takia. Avotunturista laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas Gamajotnjálmmeluoppalin vaijerikahlaamolle tiheän lehtometsän halki. Metsän tiheys jännitti, tiesin olevani aamun ensimmäinen kulkija polulla.
Vaijerikahlaamo Gamajotnjálmmeluoppalissa oli pienivirtaisin. Kiiski lähti uimaan joen yli ilman suostuttelua kavahtaessani ensimmäistä askelta kylmässä vedessä. Jalat olivat polviin asti täysin jäässä päässessäni vastarannalle.
Telttapaikalla Kiiski pääsi hihnansa kanssa turhan lähelle nuotiopaikan vieressä olevalle teltalle ja yllätti aamutoimissa olleen naisen. Pahoittelin ja kiskoin Kiiskin takaisin vierelleni. Kuivasin jalkani retkipyyhkeellä huolellisesti ja vuolin hirven kuivalihaa helpottaakseni näläntunnetta.
Roájášjavrille kävelyä oli kolmisen kilometriä läpi mäntykankaan. Maisemat alkoivat jylhetä pienessä tihkusateessa. Puin sadetakin ylleni ja nautin sateen tuoksusta hiljaisessa metsässä. Kallionseinämä kulki polun vierttä seuraavalle joenylitykselle saakka.
Joenylitys Roájášjavrin pohjoispäässä oli haasteellisin. Virta oli kovin ja sateessa kahlatessani jouduin vetämään Kiiskiä pois virrasta raukan lipuessa vain kauemmas vastarannasta. Valjaat ovat koiralle melkeinpä suositeltavat jokien ylityksiin, niistä saa tarvittaessa otteen ja hihnalla ohjattua lempeämmin lähemmäs kuin kaulapannasta.
Roájásjavria ennen tulivat vastaan aamun ensimmäiset vaeltajat koiransa kanssa. Roájásjavrin telttapaikka kanjonissa oli mukavan suojaisa mäntypuiden lomassa. Suunnitelmanani oli vaeltaa 19 kilometriä, joten pidin lounastauon. Lounaaksi keittelin kanttarellikeittoa kuivattujen sienien kera. Odotin makuelämystä innolla, petyin karvaasti inhan kitkerän maun vallatessaan suuni puraistessani ensimmäistä sientä.
Kävin sylkäisemässä sienet varvikkoon. Olikohan kuivattujen sienien seassa sappitatti? Vai olivatko sienet pilalla? En ollut itse kuivannut sieniä, joten en uskaltanut jatkaa keiton syömistä…
Pohjoisesta kulkiessa rankempia nousuja on kolme, Roajášjávrilta noustaan jälleen portaat ylös näköalapaikalle. Riisuin rinkkani rankan nousun päätteeksi ja jäin katselemaan pohjoiseen avautuvia maisemia haltioissani.
Polku kulki jälleen avotunturissa. Rinkka hiersi ilkeästi lonkkaa ja jouduin muokkaamaan säätöjä ärsyttävän usein. Laskin rinkkaa maahan ja yritin saada vaatteita suojaamaan hiertyvää kohtaa. Nälkäkin alkoi vihjailla tulostaan käveltyäni tunteroisen, veistelin loput kuivalihasta suihini.
Bođosroadjalla Guivin risteyksessä väsymys alkoi painaa. Vaeltajia alkoi tulla enemmän vastaan ja pysähtelin juttelemaan monien kanssa. Pohdin jatkanko matkaa Fiellulta vielä kuutisen kilometriä alkuperäisen suunnitelman mukaan vai jäänkö yöksi putoukselle. Ajatus lyhyemmästä päivästä tuntui hyvältä.
Bođošroadjalta mäki jyrkkeni ja laskeuduimme alas metsään. Jalkoja särki, jouduin komentamaan Kiiskiä portaissa sen alkaessa vetää havaittuaan alhaalla ihmisiä. Alastulo kesti pienen ikuisuuden, nilkka pyörähti ja kengät luistivat hiekalla manaillessani koiralle.
Vaarallisen alastulon jälkeen huokaisin helpotuksesta – viimeinkin perillä! Fiellun kammi nökötti paikoillaan ja sen molemmin puolin oli teltat. Telttailualue vaikutti pieneltä ensinäkemältä, mutta kävellessäni paikalla olleiden naisten perässä syvemmälle metsään vastaan tuli upea, tasainen kohta teltalleni. Laskin rinkan maahan ja nostin katseeni kohti Fiellun putousta.
Päätin jäädä yöksi putoukselle. Jalkojani särki, nilkat olivat kipeytyneet viimeisten kilometrien aikana ja epäilin jättäväni putouksen kokonaan väliin jos olisin jatkanut matkaa päivällisen jälkeen. Olin matkalla muodostanut pienen pakkomielteen nuudeleihin ja tekaisin erän vauhdilla ennen leirin pystytystä.
Fiellun putous oli upea! Kuvissa putous ei ole näyttänyt läheskään niin komealta mitä se luonnossa on. Vesipisarat lensivät sumuna pitkälle metsään ja ääni oli korvia huumaava. En mennyt kovin lähelle koiran takia, mutta olin tyytyväinen näkemääni.
Telttapaikkoja on lähempänä putousta, käymälän vierustalla. Kammi ei sovi yöpaikaksi, mutta on kätevä paikka ruuanlaitolle ja varusteiden kuivaamiselle.
Menin seitemän aikoihin telttaan herkkujeni kanssa. Mittailin seuraavan päivän kilometrit ja lueskelin dekkaria eteenpäin venytellessäni huolellisesti. Ulkoa kuului iloinen puheensorina, olin liian väsynyt ollakseni sosiaalinen joten tyydyin rapsuttelemaan patjalla makoilevaa koiraa.
Puoli yhdeksältä annoin itselleni luvan nukahtaa.
Joenylityksessä muoviläpyskät ovat kätevät jalkineet
Olen pitänyt Kevon luonnonpuistoa paikkana, jonne en olisi vaeltamassa lähivuosina. Kevon reitti on vaativa jo pelkän maastonsa takia, lisähaastetta vaellukseen tuo autiotuvattomat leiripaikat ja jokien ylitykset. 2015 yövyin Tapiolan kammilla Erätoverin kanssa ja jo pelkästään sinne pääseminen oli rankkaa, pohjoisen pää on Guoikgáhritájan jälkeen louhikkoista ja hyvin hankalakulkuista. 2015 vuoden yöretkestä voi lukeaRetkipaikka.fi:stä.
Alunperin suunnitelmanani oli lähteä Urho Kekkosen kansallispuistoon. Reittisuunnitelma oli jo tehtynä, muutamaa päivää ennen lähtöä aloin perua suunnitelmiani. Olin väsynyt jo valmiiksi eikä autolla ajaminen reittien perässä houkutellut. Yhtäkkiä kesken iltavuoron Kevon reitti juolahti mieleeni ja innoissani kaivoin kartan esille heti kotiin päästyäni.
Tarkan mittaamisen ja suunnittelun päätteeksi uusi vaellussuunnitelma oli tehtynä. Takapakkia otti Sulaojalle pääseminen, autonsiirtopalvelu tuntui turhan tyyriiltä ottaen huomioon sen, että meiltä on jotakuinkin kolmisenkymmentä kilometriä Kenestuville. Onnekseni Juhiksella sattui olemaan töitä Kevon lähistöllä ja sain häneltä kyydin maanantai- aamuna reitin pohjoiselle lähtöpisteelle.
Reitti suositellaan kulkemaan etelästä käsin. Täten kanjonin maisemat avautuvat kauniisti eteen, kun pohjoisesta päin ne avautuvat sivulle.
Vaellukseni alkoi jännittyneissä fiiliksissä. Aamuinen metsä oli sumuinen ja olin kuulevinani rapinaa ympäriltäni kulkiessamme mäntymetsän halki kohti Silkeájan levähdyspaikkaa. Polun runsaat hirvenpapanat ja Kiiskin ilman nuuskiminen saivat vauhtia kinttuihin, alkupään polku on helppoa kuljettavaa.
Silkeájalla purin rinkkani ja vaihdoin teltan ja makuupussin paikkaa. Teltta painoi ikävästi hartioita, joten se päätyi rinkan sisään ja makuupussi sen ulkopuolelle. Söin vähän mukaan pakkaamiani keksejä, jotka olivat jo parin kilometrin jälkeen mössööntyneet täpötäydessä rinkassa.
Reitti jatkuu helppokulkuisena Guoikgáhritájalle saakka. Matkan varrella on suota ja pitkosta, ennen seuraavaa nuotiopaikkaa on ensimmäinen alamäki. Vastaani tuli aamun ensimmäiset vaeltajat, seitsemänkymppiset sisarukset. Olisinpa itse yhtä hyvässä kunnossa ja reipas samassa iässä! Päätin, että jos sisarukset pystyivät kulkemaan Kevon, niin pystyisin minäkin. Guoikgáhritájalla pidin toisen tauon ja juttelin paikalle ilmestyneen pariskunnan ja kahden miehen kanssa, liikennettä oli paljon jo heti aamusta.
Ensimmäiset pidemmät portaat ovat ennen Beahcelávojávrrin nuotio – ja joenylityspaikkaa. Etelästä tullessa portaat ovat viimeiset ylös noustavat, 174 askelmaa pelkkää treeniä. Pohjoisin joenylitys on yksi helpoimmista, mutta ylityspaikan pohjoisessa päässä on monttu, jossa 170- senttiselle vettä oli reippaasti yli polven. Veden korkeus vaihtelee. Kiiski ui reippaasti joen yli, raahasin mukanani nipun pidikkeitä toiselle puolelle helpottaakseni etelästä tulevien ylitystä. Peipäkki minua vuosien aikana auttaneille vaeltajille.
Beahcelávojávrrin jälkeen maasto vaikeutuu huomattavasti. Korkeuseroja Tapiolan kammille saakka ei ole paljoa, polku kapenee ja kulkee suurten kivien lomitse. Askeliaan on varottava ja polun vaikeuden kruunaa kallioon kiinnitetty köysi ja metalliaskelmat. Koiran puolesta jännitti, mutta Kiiski hyppäsi askelmat hienosti alas.
Tapiolan kammi paloi 2015 heinäkuussa, joten siitä ei ole jäljellä kuin leiripaikassa erotettava kohouma. Kammin paikalla on edelleen leiripaikka. Kammilta on vain kilometri kauniille Gaskkamuš Njaggaljávri- leiripaikalle jossa pidin kunnon lounastauon. Aikaisemmin kohtaamani pariskunta oli juuri lopettelemaisillaan taukoaan kun sain oman keittimen pystyyn, lämmitin ensimmäistä kertaa kuivaamaani tomaatti – vuohenjuustokeittoa, joka jäi hieman epämiellyttäväksi koostumukseltaan… Gaskkamuš Njaggaljávrin telttapaikat sijaitsevat matalalla, osasta leiripaikoista löytää lavereita jotka voi asettaa teltan alle.
Matkani jatkui vaellukseni pisimpiin portaisiin. Olin henkisesti valmistunut nousuun, mutten osannut kuvitellakaan ”useiden satojen askelmien” kuten Luontoon.fi:ssä kerrotaan, tosissaan olevan yli 300 tuskan porrasta. Laskin portaita mielessäni pusertaessani askel askeleelta korkeammalle, huilasin jokaisella portaille rakennetulla istuimella ja katselin avautuvaa maisemaa. En ollut koskaan aikaisemmin vaeltanut Kevolla pidemmälle, joten odotin innoissani mitä tuleman pitää.
Portaiden jälkeen venyttelin pohkeitani pitääkseni huolen lopun kahdeksan kilometrin jaksamisesta. Takana oli 11 kilometriä, joista kolme viimeistä olivat rankimmat. Polku nousi ylös avotunturiin, Paistunturin erämaan maisemat tuntuivat tutuilta, nautin helpohkosta polusta aina seuraaville portaille. Portaat laskeutuivat jyrkästi alas purolle ja takaisin ylös. Jalkoja alkoi väsyttää ja epätoivo alkoi kuiskailla takaraivossa muutamien vaeltajien tullessa vastaan. Kauankohan minulla on vielä kuljettavaa?
Yhtäkkiä väsymys kävi ylivoimaiseksi ja siltä seisomalta laskin rinkkani maahan ja istahdin alas mussuttamaan pikaeväitäni. Keksiä, sokerikorppua, suklaata, salmiakkia, pähkinää…Kaikki maistui mitä sivutaskusta vastaan tuli. Tuntui mahtavalta vain katsella maisemia ilman kiirettä, mieli oli oudon levollinen verrattuna aikaisimpiin vaelluksiin. Kai olen viimein saanut rauhan ja oppinut ottamaan iisisti.
Alkoi ihan naurattaa kun jatkoin matkaani – 200 metrin jälkeen rinteessä pilkahti kodan katto. Hymy nousi suupieliin ja askel keveni heti. Lähemmäksi päästessäni huomasin yhden teltan kodan pihassa, yöstä tulisi siis rauhallinen kun en pelkäisi yksinoloa.
Gamajotnsuohpášájan leiripaikalla ei ollut montaa hyvää telttapaikkaa. Löysin oitis Abisko kolmosen kokoisen paikan ja laskin rinkkani sille ikään kuin varatakseni sen itselleni. Oli mukava jutella paikalla olleen naisen kanssa samalla kun aloin lämmittelemään itselleni texmex- ateriaa iltapalaksi. Teltan pystytin vasta syötyäni itse ja ruokittuani koiran.
Venytellessäni teltassani katselin uusien Meindlieni pohjia (laitoin UKK:n vaelluksen jälkeen vuoden vanhat kenkäni reklamaatioon, niistä oli alkanut pohja irrota ja selvittelyn jälkeen kävi ilmi että minulle oltiin myyty jo 9 vuotta vanhat kengät, jonka takia liima oli päässyt hapristumaan… Sain uudet) havaitsin niissä sentin mittaisen raon pohjien välissä. Pieni raivon tunne pilkahti sisuksissani kun hätääntyneenä mielessäni käväisi monet ikävät skenaariot siitä kuinka kenkien pohjat hajoaisivat kesken Kevon vaelluksen.
Totesin kenkien kuitenkin olevan vielä kunnossa ja päätin olla stressaamatta. Uuden reklamaation saisin tehtyä kotona. Myöhemmin illalla leiripaikalle saapui vielä kaksi vaeltajaa, joista toinen puhui ulkona patentistaan, jonka oli joutunut tekemään kengilleen. Uteliaana menin katsomaan miehen kenkiä, eikä voinut olla totta! Miehellä oli samat Meindlin vakuumit, mutta miesten versiona. Molemmista kengistä pohjat repsottivat irtonaisina kärjistä, kätevänä mies oli tehnyt patentit kenkiin käyttämällä teippiä ja remmejä. Hän kertoi kenkien olevan jo sen verran vanhat, ettei viitsi tehdä reklamaatiota.
Menin jo kahdeksan aikaan nukkumaan kuljailtuani pihassa ja tehtyäni iltatoimet. Olin rättiväsynyt! Ensimmäisen päivän aikana Kevon reitin karuus oli käynyt ilmi, sulkiessani dekkarin nukahdin miltei heti.
Jatkuu seuraavassa, Gamajotnsuohpášája – Fiellu – postauksessa.
Kenestupien portaat
Tomaatti- vuohenjuustokeitto sai uuden koostumuksen
Huilitauko 328+ portaissa
Texmex- vene
Taistelu paksummasta patjasta. Teimme kompromissin.
Olin suunnitellut Erätoverin kanssa yöretkeä elokuulle jo tovin, silti itse ajankohta tuli vastaan yllättäen. Päivää ennen lähtöä havahduin siihen, etten ollut edes aloittanut pakkaamista ja lähtö koittaisi pari tuntia töistä pääsyni jälkeen.
Pakkaaminen yöreissuille menee jo onneksi rutiinilla. Yöksi oli luvattu sadekuuroja ja syksyn lähestyessä yötkin ovat kylmenneet joten makuualustan lisäksi mukaan lähti eristävä patja ja makuupussi vaihtui kesäpussista syyspussiin.
Erätoveri oli suunnitellut yöretkemme kohteeksi Mivttejohkan porokämpän pihapiirin. Olin kerran aikaisemmin lukenut porokämpästä, mutta unohtanut sen täysin. Skeptisenä kämpän olemassaolosta starttasimme patikkamme Pulmankijärveltä, Sevetti – Pulmankijärvi vaellusreitin parkkialueelta. Aluksi reitti nousi ikuisuuden ylös Buollánvárrille, pysähtelimme syömään reitin varrella kasvavia juolukoita ja ihailimme taakse avautuvaa Pulmankijärveä.
Pitkän nousun jälkeen vuorossa oli soiden ylitys. Reittimerkkejä oli mahdotonta seurata upotavilla mättäillä, illan hämärtyessä oli selvää ettemme olisi aikataulussa leiripaikalla.
Norjan raja-aidalle pääseminen oli eräänlainen juhlahetki. Hämärässä kulkeminen väsähtäneenä oli tehnyt tehtävänsä ja pieni epätoivo alkoi hiipiä mieliimme. Onneksi ystävän kanssa jutustelu ja hillamättäät kannustivat eteenpäin ja hetken aikaa kokemani karhupelkokin hävisi mielestäni. Pulmangissa kerrotaan olevan paljon karhuja, etenkin hilla-aikaan…
Raja-aitaa myöten kävellessämme maisemat olivat petolliset. Etelässä kohoava rinne näytti mahdottoman suurelta emmekä meinanneet hahmottaa kämpän paikkaa maastosta millään. Epätoivoisen kartanluvun ja B-barkin selaamisen jälkeen totesimme, ettei meidän tarvitse nousta koko rinnettä päästäksemme kämpälle.
Kuten aavistelimmekin, kämppä ilmestyi yhtäkkiä eteemme hämärästä. Aavemainen pihapiiri kuolleiden koivujen ympäröimänä ei tuntunut kymmenen aikaan illalla houkuttelevalta, yksin en olisi suostunut yöpymään paikalla.
Laskimme rinkkamme maahan ja kurkistimme kämppään varovaisesti. Porokämppä oli yllättävän siisti ja hyväkuntoinen karusta ulkonäöstä huolimatta. Tsekkasin ensimmäisenä, että kämppä on varmasti vapaassa käytössä ennen kuin ryhdyimme valmistamaan iltapaĺaa sen tuvassa.
Otsalamppujen valossa iltapalan laitto astetta jännittävämmässä paikassa pisti mielikuvituksen liikkeelle ja olin kuulevinani miesten puhetta ulkoa, kävin jopa kurkkaamassa pihalle. Tuuli oli yltynyt kovaksi ja sade piiskasi kämppää. Juomavesi täytyi hakea kauempaa raja-aidan alittavan kosken kuohuista suuren katkakannan takia, yksin kyykistellessäni pimeässä vesisateessa mietin kuinka pimeän pelko edelleen jyskyttää takaraivossa vaikka luulin päässeeni siitä jo eroon.
Yöllä heräsin teltassa seinän piestessä kylkeäni. Olin aikaisemmin illalla naureskellut Erätoverin kertomukselle siitä kuinka hän itse oli herännyt telttakankaan lyöntiin. Tuuli puhalsi ulkona rajusti, kaivauduin ulos makuupussistani kurkistamaan absidiin, olin varma että se olisi kaatunut. Teltta vaikutti olevan pystyssä joten jatkoin uniani tokkuraisena. Teltta tuntui hytkyvän paikoillaan, tuntui kuin olisi maannut veneen pohjalla.
Aamulla heräsin kuumuuteen. Olin pukenut illalla lähes kaiken mahdollisen ylleni makuupussiin kylmyyden takia. Olo oli tukkoinen ja tahmea, kurkistin Erätoveria joka vaikutti vielä nukkuvan. Kello oli jättänyt herättämättä meidät kahdeksalta, joten kaivauduin ulos teltasta aamutoimiin.
Yllätyksekseni sade oli tällä kertaa pysynyt teltan ulkopuolella. Aamulla ripotteli vettä kuuroina, söimme kämpän suojissa aamupalaa pidemmän kaavan mukaan. Paikalla keitetty kananmuna leivällä ja puuro kuivatuilla mansikoilla tuntuivat luksukselta elämää nähneessä kämpässä.
Juuri kun olin saanut kasattua teltan sade lakkasi pidemmäksi aikaa. Kotimatkamme starttasi hyvillä mielin, vaikka olimme juuri lukeneet kämpän vieraskirjasta viime kesänä jonkun vaeltajan kohdanneen karhun raja-aidalla 10 metrin päästä!
Keräsimme matkalta hilloja ja pidimme lyhyitä taukoja. Vastaamme ennen suurinta suota tuli vastaan pariskunta jotka kertoivat juuri aloittaneensa patikan Nuorgamista Sauvoon Etelä-Suomeen! Ällistyneinä kuuntelimme heidän reittisuunnitelmaansa ja toivotimme hyvät patikat heidän jatkaessaan matkaansa kylmässä sateessa kohti etelää. Pariskunnan reissua voi seurata Facebookista heidän sivuiltaan.
Rämmittyämme suon yli pidimme evästauon koivun juurella, suojaisimmassa paikassa minkä avotunturista löysimme. Sadevaatteet päällä vesipisaroiden tipahdellessa kaakaohon fiilistelimme yöretkeämme ja totesimme Sevetti- Pulmankijärvi reitin olevan hyvin märkä. Ainakin pohjoispäästä. Jos joskus tuon reitin vaellan, en vaella sitä alkukesästä enkä mielellään koiran kanssa soiden takia.
16 kilometrin piipahdus erämaahan uusille poluille teki tehtävänsä ja kuten pelkäsinkin sairastuin räkikseen. Toivottavasti syksyn sairastelut olivat tässä, sateinen vuosi on vielä kesken ja lukuisat yöpymiset luonnossa odottavat.
Mivttejohka oli näkemisen arvoinen paikka koskineen. Paikalla oli vieraillut kalastajia ja aamulla vedenhakureissulla näin itsekin pinnalla kloorailevan fisun, Sevettijärvi- Pulmanki reittiä vaeltaessa kannattaa ehdottomasti piipahtaa kämpälle pitämään taukoa.
Erämaan vaeltajatar 