Pilkkipäiviä

Ennen nykyiseen kotiimme muuttoa haaveilin usein puolisoni kanssa pilkkireissuista lähijärville. Kylillä asuessa moottorikelkkaurille hakeutuminen ja pidemmät välimatkat olivat lasten kanssa liikkuessa monimutkaisempia ja reittivalintoja sai pohtia usein.

Lähijärvet ovat meille tuttuja, olemme vierailleet niillä monena talvena puolisoni vanhempien vielä asuessa täällä. Jo alkuvuodesta muodostui jälki jota pitkin moottorikelkalla pääsi nousemaan erämaahan suoraan pihasta (tarvitset maastoliikenneluvat liikkuaksesi moottoriajoneuvolla luonnissa), mutta vaihtelevien lumiolosuhteiden vuoksi pääsimme koko perheellä pilkille vasta maaliskuun puolivälissä.

Kun viimein pääsimme matkaan jännitin moottorikelkalla ajoa hulluna! Lasten saannin jälkeen sisäinen hurjapääni on tainnut kuolla, en uskaltanut omalla summitilla ajaa kuin kotipihassa ympyrän. Onnekseni Lynxin adventure ei jaksanut nousta reki perässään ylös, joten sain ajaa kesymmän kelkan ylös tunturiin. Lynx on pehmeämpi ajaa, löysin varmuuden ja eiköhän ensi reissu mene taas omalla kelkalla.

Ylhäällä häkelyin – missä kaikki lumi! Kovat tuulet olivat puhaltaneet tasangon lähes lumettomaksi. Sukset kolisivat vasten kiviä ajaessani Juhiksen ja lasten perässä jälkeä seuraillen kohti järviä.

Mitä kauemmas pääsee, sitä enemmän mieli ja keho lepäävät. Oli rauhoittavaa päästä keskelle luontoa, jossa kaikki näytti olevan kohdillaan. Ensimmäisen järven jää paistoi hangen läpi, suolla tuulen suojassa lunta oli enemmän. Kurun läpi ajaessamme suuri Jeagelveai avautui edessämme, tuuli oli puhaltanut jään päälle kovia uria joiden yli ajelimme hiljaa.

Jäällä kairattiin reiät ja aloitettiin pilkkiminen. Lapset levisivät jäälle leluineen, pienimpikin jaksoi tallustella isoveljen perässä pienen nyppylän päälle laskemaan mäkeä.

Kala ei ollut syönnillään, puuhailin lasten kanssa ja autoin Juhista valmistamaan eväitä reen perässä olevalla grillillä. Taapero väsähti, olihan päiväuniaika, hän makoili hetken makuupussin suojissa porontaljan päällä reessä. Eväitä saatuaan hän jälleen reipastui ja lähti puuhailemaan.

Kiipesin nyppylän päälle juomaan kuksallisen nokipannukahvia. Tuuli oli näköalakahvilassani turhan navakka, kahvi jäähtyi nopsaan. Sitä siemaillessani taapero ilmestyi viereeni istumaan – mistäs sinä ilmestyit?

Seurailimme korkeammalta isoveljen touhuja isänsä seurassa. Siellä he makoilivat jäällä pilkkireikiä tuijottaen.

Paluumatkalle lähdimme tuulen yltyessä entisestään, reessä istuessa tulee herkemmin kylmä emmekä ottaneet riskiä lasten palvelevan. Kotimatkalla molemmat nukahtivat kypärät toisiaan vasten kolisten.

Onnellisena ajelin heidän perässään nauttien. Tämä on juuri sitä elämää mitä tahdomme elää – erämaassa perheen kesken kalastaminen ja retkeileminen. Päivän kruunasi saalisrautujen syöminen voi-sipulikastikkeen ja perunoiden kera.

Kuvat ovat koottu eri päiviltä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s