lapsen kanssa vaeltaminen – Erämaan vaeltajatar

lapsen kanssa vaeltaminen, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, vaeltaminen, Yleinen

Unelma Vongoivasta – paluuamatka Hammaskurun ja Siulanruoktun kautta

2.9.20244.9.2024julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Tästä Vongoivan vaelluksen ensimmäiseen postaukseen

Vongoivan kammi oli ihanan viileä. Menimme hyvin myöhään nukkumaan ja heräilimme yhdeksän aikaan. Jalkani olivat edeltävän päivän rinteiden noususta kipeät venyttelyistä huolimatta. Koiralla näytti olevan sama tilanne, poitsu ei ollut moksiskaan raskaaksi kääntyneestä päivästä.

Lähdimme kammilta kohti Hammaskurua vasta lähempänä kahtatoista. Sankka sumu leijaili edelleen kammia ympäröivillä tuntureilla.

Kulkua helpotti mönkijäura jota pitkin saimme kulkea aina Hammaskurulle vievälle tukkitielle saakka. Olin kartasta suunnitellut täysin erilaisen reitin kulkea, huoleni koiran ja pojan jaksamisesta hälvenivät sumun liikkeiden myötä.

Sihverinlakopää ja Siulapäät olivat näkemisen arvoiset tunturit. Pilvinen sää loi upeaa kontrastia kivisiin rinteisiin, tunturikoivikossa oli mielyttävä kävellä. Pidimme muutaman tauon ennen laskeutumista alas joen varteen vanhalle tien pätkälle.

Saimme pitää hieman meteliä koivikossa hirven tullessa vastaan. Kaunis hirvi ei ollut välittää taputteluista tai huhuiluistamme, en halunnut välikohtausta sen ja Kiiskin välille.

Ylittäessämme Hammasjoen onnistuin taittamaan nilkkani ja kastelemaan kenkäni. Kumijalkana nilkkaa onneksi vihloi vain hetken ja kenkä saisi kuivua helteessä.

Poitsun kanssa vaeltaessa parhaimpia hetkiä ovat tauot. Istuimme männyn alle syömään herkkujamme, pågenia, irtokarkkia ja suolapähkinöitä. Aurinko lämmitti eikä hyttysistä ollut vaivaa. Hetkeksi saattoi laittaa jopa silmät kiinni.

Kuljimme vanhaa tukkitien pätkää. En tarkalleen tiedä sen historiaa mutta käsittääkseni se rakennettiin jotta erämaasta saataisiin hakkuiden tukkipuut pois. (Tiesitkö että Vongoivan rinteessä on Honkatehtaanoja?) Tie on nykyään enää pelkkä mönkijäura, mutta sen reunoilta voi edelleen löytää kivistä kasatun reunan ja vanhan sillan osia.

Pidimme runsaasti taukoja helteen takia. Yhdellä joen pätkällä Kiiski pisti ensimmäistä kertaa koskaan makuulleen veteen. Riisuin itsekkin kengät ja kahlasin joessa.

Hammaskurulle päästyämme pystytimme teltan kuivumaan. Kahdeksan hengen autiotupa toimi lepopaikkanamme iltaan saakka, tummien pilvien vallatessa taivaan säntäsimme ulos purkamaan teltan. Tummien pilvien synkkyys ja oranssi hiljalleen katoava auringonvalo olivat mykistävä näky!

Kiiski pääsi sisälle ennen nukkumaan menoa, muita vaeltajia ei saapunut paikalle.

Hammaskuru – Siulanruoktu 9 km

Helle huoletti. Kiiskiltä ei irtoa pohjavilla ennen elokuuta ja vaellukselle lähtiessä olimme saaneet harjattua vasta osan selästä irti. Sillä on hormoniturkkia.

Suunnitelmana oli edetä hitaasti vesipaikkoja etsien. Vuomapään etelärinne oli vaikea, löysimme vain yhden suon pätkän josta koira pääsi juomaan. Pidimme pidemmän lounastauon varjoissa jolloim se pääsi lepäämään ja viilentymään ennen kuin pääsimme alas joen varteen.

Kuljimme kaksistaan tunturikoivikossa havaitsiessani liikettä pusikoissa. Kaksi reipasta polkujuoksijaa lähestyi ja ilokseni huomasin heidän olevan luokkakavereitani eräopaskoulusta! Olipa hauska satunnainen kohtaaminen.

Laskeutuessamme Hopiaojalle maasto kävi raskaammaksi. Joenvarsipusikko ei ole lempparimaastoani. Oli katkeraa palata takaisin mäntymetsän rajalle, vaelluksemme selvästi lähestyi loppuaan.

Kivikkoisella ja juurakkoisella polulla taiteilu palkittiin päästessämme Siulaojan tulipaikalle. Poitsu pulahti uimaan jääkylmään jokeen ja Kiiski otti pitkät päiväunet varjossa.

Ennen Siulanruoktua maasto muuttui helppokulkuiseksi mäntykankaaksi. Hopiaoja alkoi muuttua jyrkkäreunaiseksi ja ihailimme joen törmältä kuin tyhjästä ilmestynyttä putousta.

Autiotuvalle pääsy oli helpotus. Laskeuduimme huonokuntoiset portaat alas maitohorsman valtaamalle pihalle. Siulanruoktun tuvalla oli pitkä huonolla lautaovella suojattu eteinen jonka uumenista löytyi itse tupa. Keittiö oli kätevästi erikseen tuvan perällä omine pöytineen! Tupa oli hämärä, mutta näkisin itseni siellä talviaikaan pimeyttä ihmettelemässä!

Jäimme kolmistaan tuvalle ruokailun jälkeen. Laverilla oli muutama kyseenalainen patja, mukavuudenhaluisena käytin ilmapatjaani lakanana ja nukuin hyvät, mutta hiostavat yöunet.

Siulanruoktu – Marivaara 14 km

Pitkää kotimatkaa silmällä pitäen heräsimme puoli seitsemän aikaan. Hirveää! Kiiskikään ei jaksanut paljoa kommentoida lattialta kömpiessäni keittiöön vanhan kovaa meteliä pitävän kaasukeittimen luo.

Viimeiset lounaat termariin ja menoksi. Otimme suunnan poroaidalle ja harpoimme metsässä aamu-auringon alkaessa hiljalleen lämmittää. Fiilis oli hyvin haikea, Vongoivan vaellus oli tosisaan unelmien täyttymys ja upea kokemus.

Mietimme vaelluksen kohokohtia ja vierailu Vongoivan alueella nousi edelleen suosikiksi.

Poroaidalla vietetyn välipalatuokion jälkeen kuljimme samaa mönkijäreittiä pitkin Irtonais-Auhdille kuin tulopäivänäkin. Oli tuskastuttavan lämmin, Kiiski etsi kosteikkoja viilentääkseen itseään. Viimeinen lounastauko pidettiin samoilla pölkyillä kuin ensimmäinenkin, ympyrä sulkeutuu.

Olimme autolla kahden aikoihin. Kaivoin helteellä lämmenneet limut esiin juhlistaaksemme onnistunutta vaellusta.

Auton rymistellessä Marivaarantietä kohti Lokkaa fiilis oli apea. Niin hieno vaellus ja liian nopsaan ohi. Toivottavasti saan vaeltaa lasteni kanssa vielä tulevinakin vuosina, niin antoisaa puuhaa se on!

lapsen kanssa vaeltaminen, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, Yleinen

Unelmana Vongoiva – vaellus yhdeksänvuotiaan kanssa – Marivaarasta Vongoivalle

15.8.202417.8.2024julkaissut Erämaan vaeltajatar1 kommentti

”Oon perinyt tän halun vaeltaa sulta”

” Ai mitä? Halun vai taidon?”

” Halun”

Sokostin vaelluksesta lähtien ollaan poitsun kanssa suunniteltu meidän vaellusta Vongoivalle. Mystinen tunturi kaukana idässä, aikuisellekin vaeltajalle vaikeasti tavoiteltavassa syrjäisessä kolkassa.

Yksi tapa päästä alueelle on ajaa Marivaaran lähtöpaikalle. Matkamme alkoi Utsjoelta aivan liian myöhään, tietyöt ja muutama välietappi hidastivat matkaamme entisestään. Nelostieltä Lokkaan käännyttyämme hiekkatietä oli lähes 80 kilometrin verran ja viimeiset viitisen kilometriä ryömitettiin autoa huonokuntoista Marivaaran tietä pitkin. Korkeammalla maavaralla selvisimme hiekkaparkkikselle keskiyön aavemmaisen 00:00 pyörähtäessä auton digikelloon.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli vaeltaa Marivaarasta kuutisen kilometriä Irtonais-Auhdille yöksi ja jatkaa siitä seuraavana aamuna Siulanruoktun kautta Hammaskuruun. Yö levikkeellä oli jännittävä, olimme alueella jolla tehdään karhuista havaintoja ja koirani Kiiski alkoi haukahdella jossain vaiheessa yötä. Puskien kahinan perusteella leirissämme vieraili poro.

Päivä 1. Marivaara – Tahvontupa 18 km

Tarkoitus oli herätä aikaisin, tuuli tosin kääntyi ja vaikka kuinka kiilasin teltan hietikkoon kiinni absidi irtosi kuuden jälkeen maasta. Oli siis aika herätä tekemään aamiaista.

Kananmunaleipien, rinkkojen uudelleen pakkaamisen ja teltan kasaamisen jälkeen aloitimme 18 kilometrin taipaleemme. En ollut törmännyt reittikuvaukseen välille Marivaara – Tahvontupa mutta jälkikäteen kuulimme pariinkin otteeseen väliä kuvailtavan raskaaksi. Siinä ei ole suuria korkeuseroja kuin alas laskeutuessa Jaurujoelle, mutta suot, pehmeät kankaat ja juurakkoinen mönkijäura tekevät kulkemisesta paikoittain hyvinkin raskasta.

Lounastauon pidimme kuuden kilometrin päässä Irtonais-auhdilla. Taukoja pidettiin paljon ties millä kannolla ja varvikolla. Koko matkan Tahdontuvalle pystyi seurata mänkijäuraa joka helpotti hieman kulkua.

18 kilometriä on paljon, etenkin lapselle. Hän kuitenkin jaksoi hienosti, kantoi omat varusteensakin. Koiran repun otin viimeisten kilometrien aikana pois, se oli tietenkin täynnä ruokaa ja hupenisi kevyemmäksi lähipäivien aikana.

Laskeutuessamme alas Jaurujoelle hakeuduimme mönkijäuran varrella olevalle sillalle. Juomapaikkoja oli ollut huonosti joten koira säntäsi heti juomaan jyrkälle rannalle. Pian olinkin itse raskas rinkka selässäni kyykkimässä jokeen pudonnutta koiraa ylös, reidestä veti suonta tajutessani kuinka tyhmä olin kun en riisunut rinkkaani pois! Vieläkin hirvittää mitä olisi käynyt jos olisin itse pudonnut veteen pää edellä…

Koira ei ollut kovin moksiskaan uimareissusta vaikka epätoivoisesti yrittikin päästä ylös syvästä vedestä. Ehkä se oli tyytyväinen kun olo viileni.

Kansallispuistossa koiran on oltava koko ajan kytkettynä. Kiiski oli koko ajan kytkettynä, myös veteen pudotessaan.

Viimeiset pari kilometriä kävelimme metsäpaloalueen vierttä. Maaston taas rehevöityessä saavuimme Tahvontuvalle jossa ystävälliset vaeltajat neuvoivat mistä löytää telttapaikat. Ylhäältä pitkien portaiden päästä, totta kai.

Ilta kului tankatessa, jutellessa mukavia youtubesta tutun vaeltajan kanssa (etenkin poitsu tykkäs!) ja saunoessa. Saatiin kerrankin nauttia saunasta ajan kanssa, poitsu innostui uimaankin (maksoin saunamaksun jälkikäteen).

Päivä 2. Tahvontupa – Vongoiva – Vongoivan kammi 10 km

Illalla pohdimme eri vaihtoehtoja seuraavan päivän suunnitelmaksi. Minua huolestutti lapsen ja koiran jaksaminen pitkän päivän jälkeen. Vaeltajien neuvoilla suunnitelmamme oli seuraavanlainen – kävisimme rinkat selässämme kokeilemassa jaksammeko vielä Vongoivan kammille saakka, vai jätämmekö rinkat alemmas vieraillaksemme vain Vongoivan räystäällä ja palaisimme Tahvolle. Jos jaksaisimme kammille saakka, jatkaisimme matkaa suunnitelman mukaisesti Hammaskuruun tai jäisimme kammille, pyytäisin inreachilla Juhista varaamaan meille toisenkin vuorokauden.

Yöllä satoi reilummin ja onneksemme sade muuttui tihkuksi aamuun mennessä ja loppui kokonaan lähtiessämme kohti Vongoivan männiköitä.

Männiköt olivat kaunista seutua. Paksut kelopuut seisoivat rauhallisesti paikoillaan tai makasivat maata vasten myrskyjen jäljiltä. Löysimme ilmeisesti Metsähallituksen puulanssin jota tutkailimme pienen istumatauon ajan. Minusta oli mielenkiintoista tutkia eri tapoja toimittaa puut syrjäisille autiotuville, kun töissä tulee ajettua puurekiä mökeille.

Männiköt ovat karhujen läpikulkualuetta. Blogiani pidempään lukeneet tietävätkin että yksi ainoista asioista mitä pelkään vaelluksilla ovat nimenomaan karhut. Voitte kuvitella miltä tuntui löytää suuri karhun ulostetta muistuttava läjä… Poitsu ei ollut moksiskaan, mutta varmuuden vuoksi kertasin kovempaan ääneen mitä tehdä jos kohtaa karhun.

Männiköt muuttuivat tiheämmäksi tunturikoivikoksi. Hiljalleen Vongoivan räystäs alkoi tulla esiin. En ole aikoihin kokenut samanlaista innostusta kuin mitä Vongoivan näkeminen aiheutti, olimme molemmat innosta soikeina! Mitä korkeammalle pääsimme, sen upeammiksi maisemat muuttuivat. Idän tunturit seisoivat paikoillaan mystisinä, Korvatunturi erottui terävien lakiensa ansiosta. Venäjälle oli mielenkiintoista tiirailla, harrastetaankohan siellä vaeltamista yhtä antaumuksella kuin Suomen puolella?

Povivaaralle noustiin vähän turhan jyrkästä kohtaa. Hiki valui kuoritakissa joka oli jäänyt päälle aamun sateiden jälkeen. Kiipesimme ylös katajan peittämässä tunturikoivikossa mitä mielenkiintoisempia reittejä valiten.

Päästyämme räystään alle maisemat vain paranivat. Olin todella tyytyväinen että vaelsimme kohteeseen juurikin alakautta.

Pidimme lounastauon alhaalla ennen kuin lähdimme kiipeämään kivistä rinnettä ylös kohti räystään reunaa. Vedimme mutkia kunnolla suoriksi joka kostautui seuraavana päivänä rasittuneina jalkoina.

Pidimme paljon istumataukoja kivikossa. Hurja kiipeäminen oli sen verran jännittävää, että päädyin viemään rinkat etukäteen ylös poitsun ja koiran odotellessa alempana tuulen suojassa.

Räystäällä sain vierailla yksinäni. Tuulen tuivertaessa en uskaltanut itsekkään kovin lähelle reunaa. Mielummin katselin idän maisemia kuin kurkin alas vaikuttavaa rikkonaista rinnettä.

Vierailimme huippuröykkiöllä ennen paluuta rinkoille ja matkan jatkamista kammmille. Kulku puurajaa myöten lounaaseen oli mukavaa, kuuntelimme ajankuluksi musiikkia ja pidimme istuskelutaukoja. Päivä alkoi kääntyä iltaan laskeutuessamme alas koivikkoon lähestyäksemme Vongoivanjokea. Itseänikin alkoi väsymys painaa ja kiukustuin risukolle yhdellä joen haaroista, huomasi ettei muutamaan yöhön ollut tullut nukuttua. Kaunis tunturipuro sai mielen leppymään ja pidimme viimeisen pidemmän huilitauon ihaillen pientä putousta.

Lapsi jaksoi hyvin, vaikka väsymys paistoi hänenkin olemuksestaan. Päästessämme joen varteen tsemppilauseita jaettiin ahkeraan. Poitsu käveli matalalla joenpohjalla ja olin itse haistavinani savua – olisiko kammilla muitakin?

Kammin tullessa näkyviin poitsu pinkaisi innoissaan juoksuun. Raskaan päivän kunniaksi pääsimme upealla paikalla seisovalle kammille jonka tiiviit sisäseinät antaisivat suojaa verenimijöiltä (heinäkuun yö Tammakkolammen kammilla ei unohdu), patjat hellisivät selkiä ja kaasuliesi mahdollistaisi täydelliset letut!

Ensitöiksemme kävimme joella pesulla. Raikas tunturivesi varisti päivän taakan pois niskoiltamme.

Oli mahtavaa pistää pötkölleen pesun ja hikisten vaatteiden tuulettumaan laiton jäljiltä. Harmittelimme ettei meillä ollut kauaa aikaa nauttia kammista. Söimme illalliseksi maukkaat letut ja herkuttelimme karkeilla. Pelasimme erän skippoa ja ennen nukkumaan menoa kävin ulkosalla fiilistelemällä kammin lähialuetta.

Vongoiva ja sen ympäristö nousivat korkealle lempparivaelluskohteistani. Tunturit ja laajat paljakat ikäänkuin vetivät puoleensa. Alueen syrjäisyys kiehtoo, emme nähneet koko vaelluksella kuin kahdeksan ihmistä ja vain yhtenä yönä jaoimme leiripaikan muiden kanssa.

Männiköt harmaine kelopuineen, hiljalleen auringossa kimmeltävät matalat tunturipurot ja uskomattomat maisemat niin itään Korvatunturille kuin länteen Lokan tekojärvellekin tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Kaipaan edelleen Vongoivalle. Joku syksy teen sinne uuden vaelluksen!

lapsen kanssa vaeltaminen, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, Yleinen

Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon lapsen kanssa- Luirojärvi-Muorravaarakka-Sarvioja-Aittajärvi

7.7.20239.7.2023julkaissut Erämaan vaeltajatarJätä kommentti

Ensimmäisen osan Urho Kekkosen kansallispuiston vaelluksesta esikoiseni kanssa löydät täältä

Luirojärvi-Sokosti-Muorravaarakka 15 km

Rinkkani oli keventynyt huomattavasti Luirojärvellä vietetyn illan aikana. Aamulla painoa katosi vielä kahden kananmunan ja leivän verran, kyytipojaksi keiteltiin vielä puurot.

Kuuselan kämpän siivottuamme matka jatkui kohti Sokostin rinnettä. Sokosti on Urho Kekkosen kansallispuiston korkein ja legendaarisin tunturi. Oli mahtavaa päästä jakamaan huiputus poitsun kanssa, ensimmäinen yritykseni päästä tunturille kariutui Kiiskin hyydyttyä hellekelillä 2020 vaelluksellamme.

Ensimmäinen evästauko pidettiin tunnin kulkemisen jälkeen juomapullojen täyttämisen ohella. Reitti Luirolta Sokostille kulkee läpi metsän ja muutaman pienen joen ylityksen kautta. Fiilis oli edelleen hyvä, lapsi jaksoi kulkea ja odotti huiputusta innoissaan.

Mitä korkeammalle Sokostin rinnettä pääsimme, sen upeammaksi maisemat kävivät. Jaurutuskurusta nouseva Apujoukkojenvaara oli komea näky rinteen muuttuessa vaikeakulkuisemmaksi irtokivien valuessa askeleen alla. Polku katoili ja saimme tarkkaan valita reitin kohti korkeuksia. Juuri ennen huippua rinne muuttuu jyrkemmäksi ja jouduin pitämään useamman hengähdystauon nuutuessani rinkkani alle. Poitsu katosi huipulle, hänen vauhtinsa näytti vain kasvavan mitä lähemmäs päästään.

Pohkeeni tuntuivat räjähtäviltä ilmapalloilta viimeinkin päästessäni huipulle. Poitsu oli löytänyt itselleen suojaisan paikan suurten lohkareiden luota. Kova tuuli jännitti meitä molempia, oli hurjaa olla niin korkealla! Tuntui kuin olisimme vain voineet pudota alas maahan. Tämä toki ei ole mahdollista loivenevan rinteen takia.

Kivikkoisella huipulla käväisimme katsomassa radiomaston ja suuntasimme kohti Riittelmäpäitä. Lounastauko pidettiin kauniin pienen puron alkulähteillä.

Kohti Riittelmäpäiden ja Apujoukkojenvaaran satulaa

Riittelmäpäiden kuruissa oli runsaasti lunta jäljellä. Oli hauskaa kävellä kantohangella, ihailla lumiseinämää ja katsella kuinka vuolaana virtaava joki vyöryi lumesta muodostuneen sillan ali.

Tapasimme Lumikurunojalla mukavan vanhemman vaeltajan jonka kanssa jäimme hetkeksi jutustelemaan.

Kello alkoi lähestyä kuutta, askel alkoi painaa pitkän päivän päätteeksi.

Kylmän Muorravaarakkajoen ylitys tuli kuin tilauksesta kumisaappaissa hautuville jaloille. Joen vesi oli kaikista vaelluksen jokien ylityksistä kylmin!

Olin vuokrannut meille vaelluksen kolmanneksi yöksi Muorravaarakan ruoktun. Ruoktu on vanhempi 1953 rakennettu kammi, joka ensisilmäyksellä vaikutti jopa hieman karmealta ampiaisen lentäessä ulos pimeästä kämpästä avattuamme oven. Varaus- ja vuokratupien varaustilanteen voit tsekata eraluvat.fi – sivustolta ja tehdä varauksen luontoon.fi kohteen sähköpostiosoitteeseen. Urho Kekkosen kansallispuiston varaukset voi tehdä mm. Palvelukeskus Kiehisen asiakaspalveluun.

Hetken aikaa ruoktulla puuhailtuamme ja paikoilleen asetuttuamme kämpän fiilis muuttui paljon paremmaksi. Pöydän äärellä sijaitsevat neljälle sopivat makuupaikat olivat mukavat, nurkassa oven vieressä sijainnut kamiina lämmitti viileää tilaa juuri sopivasti – ulkona oli todella lämmin keli joten viileässä nukkuminen tuntui hyvin mukavalta ajatukselta. Ruoktulla oli aika paljon myyrän kakkaa, emme onneksi nähneet yhtäkään yön aikana.

Muorravaarakan ruoktu – Pirunportti-Paratiisikuru-Sarvioja 10 km

Lyhyen päivämatkan ansiosta saimme viettää rennon aamun. Lähdimme vasta lounaan jälkeen vaeltamaan kohti viimeistä yöpaikkaa. Evääksi tekaisin poitsulle popparit.

Nousu Pirunportille helteessä ei ollut yhtä tuskainen kuin mitä edeltävän illan laskeutuminen Muorravaarakkajoelle oli ollut itikoiden kyllästämässä metsässä. Pirunportti näkyi komeana, osittain lumipeitteisenä edessämme päästyämme puurajan yli.

Itse Pirunportti oli hieno kokemus ja nousi meidän molempien lempikohteeksi UKK:lla. Portin juurella lepatteli lukuisia perhosia ja hanki hohkasi kylmää.

Valkoinen hanki sai silmät särkemään auringonpaisteessa. Lainasin omat aurinkolasini poitsulle joka oli lähtiessä heivannut omansa autoon.

Pirunportilla oli hankala edetä kivikkoisessa ympäristössä. Kulumien perusteella oli helppo hahmottaa mistä oli vaellettu, silti sai olla todella varovainen askelissaan.

Paratiisikurulle päästessämme tunnelmaa laski ihmisten paljous! En alkukesälle odottanut niin suurta ruuhkaa. Muut vaeltajat eivät ole ongelma, mutta en oikein ilahtunut tavasta miten hiekkaiselta harjulta nakeltiin lampeen kiviä ja pidettiin mekkalaa. Paratiisikuruun ei muuten saa leiriytyä, se on hyvä pitää mielessä vaellusta suunnitellessa.

Päätin kuitenkin nauttia maisemista. Olen kerran aikaisemmin saanut nauttia kurusta yksinäni koiran kanssa joten nyt täytyi vain kestää oma harmitus. Söimme evästä ennen kuin jatkoimme patikointia Sarviojalle jolla oletin olevan täpötäyttä.

Tuvalle saavuttuamme viimeisen joen ylitettyämme olin hyvin yllättynyt – olimme ainoat varaustuvalla ja autiotuvankin puolella oli tilaa. Telttailijoita pihalla oli useampi, tunnelma leirissä oli rauhallinen.

Paratiisikurun ruuhkaa ei havaitse korkealta kuvatuista kuvista

Söimme, tein poitsulle loput popparit jälkiruoaksi ja lepäiltiin ennen iltakävelyä Sudenpesälle. Aivan emme Sudenpesälle jaksaneet kävellä, jäin paluumatkalla pojasta jälkeen ja käytin hetken täydelliselle yksinololle, vaelluksen läpikäynnille ja läheisen joen ihailulle.

Varaustuvalla juttelin mukavan pariskunnan kanssa jotka olivat törmänneet julkaisemaani sisältöön netissä. Sain kutsun roskattomaksi vaelluskummiksi, tämä oli suuri kunnia ja oli ilo kotona vaelluskummin tehtäviä lukiessa todeta että sitähän minä jo teen – toimin roskattomana retkeilijänä, siivoan muiden jälkiä, opastan ja pidän yllä yleistä hyvää vaelluskulttuuria.

Sarvioja – Aittajärvi 12km

Oli haikeaa lähteä kotimatkalle. Molemmat olimme tyytyväisiä vaellukseen, selvisimme ilman haavereita ja lapsikin suunnitteli jo uutta reissua, joka oli minulle merkki onnistuneesta vaelluksesta!

Vuokratupien ja varaustuvan varaaminen helpottivat vaellusta. Ensimmäinen kylmä telttayö väsytti, mielelläni olisin itse nukkunut useammankin yön ulkona kylmästä huolimatta.

Paluumatkamme kulki Kaarnepään ja Kuotmuttipään yli takaisin Maantiekurulle. Noustessamme ylös rinnettä pystyimme näkemään Pirunportin ja hahmottamaan Paratiisikurun aluetta, vaelluksen viimeisenä päivänä on hienoa päästä hyvästelemään vieraillut kohteet korkeuksista käsin.
Kaarnepään yli menevä polku erottuu hyvin maastosta vaikkei sitä olla merkitty ainakaan vanhempiin karttoihin. Onnistuimme selvästä polusta huolimatta kulkemaan hieman harhaan innoissamme katsoessamme maisemia ja iloitessamme vaelluksen onnistumista.

Maantiekurulla pidettiin viimeinen evästauko. Poitsu sai kanssaevästäjiltä kovasti tsemppejä, mikä on aina mukavaa.

Olosuhteet alhaalla Maantiekurun polkua tallustellessa kävivät tuskaisen painostaviksi. Kumisaappaat hiostivat, käärin housunlahkeet ylös, saappaan ja housujen välisille ihokaistaleille syntyi auringonpolttamat viimeisten tuntien aikana.

Aittajoki ylitettiin jälleen yhdessä yleisön seuratessa suoritusta. Reppuselässä kiikkunut lapsi ei pudonnut jokeen enkä itse kaatunut joten emme tarjonneet paljoakaan viihdettä.

Autolla oli mahtavaa vaihtaa hikiset vaellushousut verkkareihin, harmikseni viimeinen (eli se toinen) puhdas t-paitani oli jo ylläni joten jouduin palaamaan ihmisten ilmoille suhteellisen pahalta tuoksuen.

Vaikka vaelluksen loppuminen tuntui haikealta, olimme molemmat tyytyväisiä päästessämme kotiin. Vaelluksestamme alkoi kahden viikon sateeton kausi, olisi ollut hirvittävää olla helteellä liikenteessä – en voi sietää kuumia päiviä!

Herääkö kysyttävää lapsen kanssa vaeltamisesta? Tsekkaa viime vuoden postaukseni aiheesta!

lapsen kanssa vaeltaminen, Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus, Yleinen

Vaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon lapsen kanssa – Aittajärveltä Luirolle

23.6.202324.6.2023julkaissut Erämaan vaeltajatar2 kommenttia

Vaeltaminen lapsen kanssa on varmasti monen retkeilevän vanhemman haave. Harjoittelemalla luonnossa liikkumista, retkeilemällä ja teltassa yöpymällä sekä lapsi että aikuinen oppivat yhdessä vaeltamisen taidon. Kirjoitin viime kesänä postaukset lapsen kanssa vaeltamisesta ensimmäisen Urho Kekkosen vaelluksemme läpikäynnin yhteydessä.

Tänä kesänä kohteeksi valikoitui Kekkosen kansallispuisto sen monipuolisuuden, lapselle sopivien välimatkojen ja omanlaisensa helppouden ansiosta. Olosuhteidensa puolesta puistossa liikkuminen vaatii erätaitojen osaamisen, puhelinkenttiä ei löydy joka paikasta, vaikka olisi varannut yösijat varaustuvista tai vuokrakammeista voi olla ettei yöpaikalle syystä tai toisesta pääse. Jokien ylitykset ja kivikkoiset rinteet altistavat onnettomuuksille ja kerrottinpa kansallispuiston facebookissa jonkun retkeilijän kohdanneen kyyn polulla.

Helpoksi vaelluksen tekee loistavat huolletut tuvat ja nuotiopaikat. Vaikka Metsähallitus huolehtiikin edellä mainituista, vaeltajan on muistettava oma vastuu puitteiden ylläpidossa. Omat roskat on kuljetettava mukana, luontoa tulee kohdella kunnioittaen ja mitä tärkeintä – tutustu vaelluskohteesi järjestyssääntöihin. Pyrin itse jättämään jälkeeni vain kenkien painaumat polulle ja käyttämään polttopuuta maltillisesti muiden edellämainittujen seikkojen lisäksi.

Itse vaellus – lähtöpäivä Aittajärvi-Maantiekuru 14 km

Meillä oli pientä haastetta matkan alussa kun poitsulla ei ollut vaellukselle soveltuvia kenkiä. Netistä tilatut eivät koskaan saapuneet perille eikä Ivalon kaupoista löytynyt tarpeeksi pieniä. Lopulta marssittiin ulos Saariselän Partioaitasta Alfan vaelluskengät jalassa. Kallis investointi, mutta vaelluksella hyväksi todettu!

Aloitimme vaelluksemme Aittajärven parkkipaikalta jonne ajetaan 35 kilometriä pitkää Kuutuantietä pitkin. Kuutuantie ei ole talvihuollettu ja keväisin tiellä voi olla suuriakin routavaurioita. Metsähallituksen opastuskeskus Kiehiseltä voinee tiedustella tien kuntoa.

Aittajärven ylitys on merkitty oranssein laatoin, joita seuraamalla löytää helpoimmat kohdat ylittää virtaava vesi. Lapsen kanssa käyn ylityspaikan läpi ensin itse, joko pelkästään oman rinkkani tai molempien kantamusten kanssa. Lapsen ylikantaminen on riskialtista, joten päädyin tähän ratkaisuun vain Aittajärvellä.

Vaellus alkoi hyvillä fiiliksillä. Oli ihanaa palata Kekkospuiston kelometsiin havuneulasten peittämille poluille. Olin asennoitunut moniin taukoihin lyhyidenkin välimatkojen väleille, mutta hyvässä seurassa kaatuneilla keloilla istuskelu ja eväiden syöminen oli oikein tervetullutta puuhaa. Mukavaa, kun ei ollut kiire mihinkään.

Suunnitelmanamme oli kävellä Maantiekurunojan polkua pitkin vähintään Sarviojalle kääntyvään risteykseen saakka. Olimme käyneet reitin läpi kotona useampaan otteeseen ja sopineet miten välimatkojen kanssa toimitaan. Ensimmäisen päivän vaelluspätkästä tulisi mahdollisesti reissun pisin, joten muutama lisäkilometri tuskin haittaisi.

Muutaman tunnin vaeltamisen jälkeen päädyin ottamaan osan pojan kantamuksista omaan rinkkaani. Kulkeminen helpottui ja matka jatkui kevemmällä askeleella.

En ollut ennen käynyt Maantiekurunojan polun eteläpäässä, 2020 käännyimme Kiiskin kanssa Sarviojalle risteyksestä. Polun maisemat muuttuivat kallioisiksi ja maasto hiekkaisemmaksi mitä lähemmäs Pälkkimäojaa ja Pikkuluirojärveä pääsimme.

Leiripaikaksi valikoitui ensimmäinen teltan mentävä aukko pusikossa pienen lammen rannalla. Paikka oli huono, mutta väsyneille vaeltajille juuri sopiva. Söimme ja teimme nopsaan iltatoimet vetäytyäksemme unille. Lukiessani kirjaa säikähdin outoa kahinaa joka äänistä päätellen osottautui muiksi vaeltajiksi. Oli huvittavaa kuulla kuiskauksia ”kato teltta!”, oli kuitenkin kiva kuinka mahdolliset nukkujat huomioitiin hiljentymällä.

Yöllä heräsimme kylmään. Annoin poitsulle kevytuntuvatakkini makuupussinsa lisäksi ja puin paksummat kerrastot päälleni. Teltan jalkopää oli jääkylmä kosteudesta, ulkona taisi olla sumua. Pohdin, voiko hypotermia yllättää kesällä ja toivoin lapsen tarkenevan yön yli. Pohdin jo kokeilevani yhdistää makuupussini, mutta koska vieressä nukuttiin jo, päätin keskittyä omaan lämmittelyyn. Hytisin aamuun saakka -4 asteen makuupussissani kunnes aurinko jaksoi jälleen lämmittää ja nukahdin hetkeksi.

Yleensä teltta-aamut ovat reippaita, nyt hyvin huonojen yöunien jälkeen oli tukalaa alkaa valmistaa aamiaista. Pieni lampeen laskeva puro kimmelsi lohdullisesti auringossa, hyttyset lipuivat hiljalleen paikalle ahdistelemaan viileän aamun lämmetessä.

Maantiekurun lammelta Luirolle 9km

Poitsu söi aamiaisensa teltan suojissa vahtiessani itse jäähtyvää bensakeitintä rutikuivan maan ympäröimänä. Muurahaiset kiipeilivät joka paikkaan ja suuret peukalonpään kokoiset hämähäkit vipelsivät heinikossa. Pitkän talven jälkeen on mielenkiintoista seurata luonnon pienimpien asukkaiden puuhia.

Matka Luirojärvelle oli kovin odotettu, poitsu puhui alle kymmenen kilometrin päivämatkasta vapaapäivänä. Leirissä olisi rutkasti aikaa levätä, saunoa ja tutkiskella paikkoja.

Pälkkimäojan laavulle saavuttuamme jutustelimme paikalla yöpyneiden kanssa. Vastuullinen retkeily puhututti, emme itse kohdanneet retkietiketin tai kansallispuiston järjestyssääntöjen rikkomista (itse en tosin katsonut Paratiisikurussa kivien heittelyä lampeen kohdetta arvostavaksi teoksi…) mutta kuulimme muilta huolestuttavia tarinoita vaeltajien huonosta käyttäytymisestä.

Nautimme lounaaksi nuudelit ja ylitimme laavun läheisen joen. Mielenkiintoa vaeltamiseen toi tieto läheisestä poronhoitajien mökkikeskittymästä jonka läpi vaeltaisimme ennen Luirolle saapumista.

Olimme hieman ihmeissämme yli 40 vaeltajan ohittaessa meidät viiden kilometrin pätkällä. Suurin osa heistä oli lapsia, pienin taisi olla meidän nelivuotiaan ikäinen. Oli ihanaa nähdä lapsia vaeltamassa ja pysähdyinkin monen aikuisen kanssa juttelemaan aiheesta. Osa ryhmästä oli huiputtanut Sokostinkin.

Rinkkani painoi epämukavan paljon. Ostin Ospreyn Ariel plussan pari vuotta sitten ikääntyneen Deuterin tilalle, mutta muiden varusteideni ollessa isokokoisia 70 litrainen rinkka ei meinaa riittää kun kannan osan lapsen varusteista. Lyhyestä päivästä huolimatta olin täysin valmis leiriytymään.

Varasin meille Kuuselan vuokratuvan jo hyvissä ajoin ennen vaellusta ja voi kuinka tyytyväisiä olimmekaan omasta rauhasta valvotun yön jälkeen! Luirolla oli paljon porukkaa mutta suurin osa viihtyi teltoissa.

Aloitimme heti saunan lämmittämisen jottemme joutuisi illan ruuhkaan. Kävin juttelemassa muiden vaeltajien kanssa ja kysymässä sopiiko heille jos poikani saunoo kanssani naisten vuorolla. Aikaiseen vuoroon ei ollut kovaa tunkua, joten saimme saunoa rauhassa keskenämme. Sauna muuten täytyy maksaa, maksun voi suorittaa ennen tai jälkeen saunomisien Metsähallitukselle.

Saunan jälkeen poitsu innostui vielä uimaan Luirojärvessä. Paikasta tuli ehdottomasti hänen lemppari leirikohde!

Päivälliseksi söimme hernekeittoa, viime kesänä kuivattu versio ei maistunut joten raahasin mukanani yli 400g painaneen tölkin. Iltapalaksi paistoimme lettuja, ne menevät ehdottomasti jatkoon!

Ilta Luirojärvellä oli rentouttava. Kävimme kävelemässä autio- ja varaustuvan pihapiirissä, ihmettelimme erilaisia telttoja ja suuria muurahaispesiä joita oli useampi Kuuselan kämpän vierustalla.

Odotimme molemmat nukkumaan pääsemistä, eikä mennyt kauaakaan kun nukahdimme iltatoimien jälkeen.