Viiden vuoden ”nuku joka kuukausi vähintään kerran ulkona” putkeni katkesi helmikuiseen sairasteluun.
Pisin aika viiteen vuoteen kun en yöpynyt ulkona! Yli kuukausi! Tuntui hirveältä, vaikka itseä varten tätä tehdään. Kynnys lähteä hankeen telttailemaan tuntui vain kasvavan, se epämukavuus, kylmyys, kurjuus…
… Oli ihanaa hiihtää, antaa ajatuksen kulkea ja haistaa hajuton tunturiluonto. Pimenevä ilta nuotion loimussa ja sairastelusta jäänyt kova tinnitus korvassa. Voiko olla mitään parempaa?
Kiireetön aamu, aamupuuro ja kahvi auringon helliessä kasvoja nautin tunturiluonnosta. Yöllä oli satanut uutta lunta peittäen jälkeni teltan ympäristössä. Siinä samassa tajusin hukanneeni aurinkolasini. Enkä tulisi löytämään niitä enää hangesta.
Oliko lyhyt telttaretki sairastelun jälkeen kaiken rehkimisen arvoinen? Oli. Mitä nyt nielu kipeytyi uudelleen, mutta sain uutta puhtia tulevalle vaellukselleni jonka hiihdin huhtikuun alussa.
Tsekkaa yltä löytyvä video ja näe samat kauniit maisemat jotka ilahduttivat minua seuraavana aamuna!
Ostin kaksi vuotta sitten itselleni talvivaelluksia ajatellen Hillebergin kaitum 2 gt- tunneliteltan.
Uskon lukuisten yksittäisten teltassa nukuttujen öiden ja neljän talvivaelluksen tuoneen sen verran kokemusta teltasta että voin kirjoittaa siitä tekemiäni havaintoja auttamaan henkilöä joka harkitsee saman teltan ostoa.
Hilleberg on itselleni varsin tuntematon merkki. Päädyin merkkiin lueskeltuani muiden kokemuksia merkistä ja vakuutuin laadusta.
Vertailin telttojen kokoa ja painoa Fjällräven abisko shape 3 telttaani. Fjällräveniä en tahtonut havaittuani kulumista omassa teltassani neljän käyttövuoden jälkeen ja kuultuani monia tarinoita merkin laatuongelmista (hajonneita saumoja ja vetoketjuja).
Kaitum 2 gt on Partioaitan kuvailua myötäillen ultrakevyt versio Keron Gt- teltoista ja kestää kovat tuulet ja boforit (boforiasteikon mukaan olen yöpynyt teltassani asteikon kohdassa 7.). Sen voin allekirjoittaa että teltta kestää avotunturin kovat tuulet ja pysyy pystyssä neljälläkin kiilalla kotipihaolosuhteissa. Minulla on kova luotto telttaan!
Kaarien kanssa minulla on ollut ongelmia. Yksi kaarista vaurioitui kun teltan kasasi joku muu kuin minä. En siis tarkalleen tiedä miten kaari vaurioitui, ongelmana lähinnä on kaaren pätkän kasaaminen ja irtisaaminen. Kaarien pätkät irtoilevat toisistaan kasatessa, sain Instagramissa vinkin että Hillebergin kaarien kuminauhat voivat olla löysät jo ostettaessa ja että ne kannattaa vaihtaa uusiin (kiristin niitä kun olin omistanut teltan kahden vuoden ajan).
Neljästä kaaresta kahdessa on punaiset merkinnät helpottamaan kasaamista oikeisiin kaaritunneleihin. Tunnelien päässä on vahvikkeet joihin kaaret on yllättävän hankala laittaa. Yllätyin myös kuinka herkästi kaaritunneliin tuli reikä taskun juurelle kasatessa. Oma moka.
Kaaret on myös helppo laittaa kuppeihinsa, toisin kuin abisko shapessa. Välillä Fjällrävenin aisojen kanssa saa taistella että ne saa väännettyä kuppeihinsa, Hillebergin kanssa en ole vielä toistaiseksi paininut.
Pidän teltan myrskynaruista. Kaarista huolimatta teltta on helppo pystyttää, talvisin käytän kuutta lumikiilaa, aurauskeppejä, suksia ja sauvoja. Myrskynarut vaikuttavat kestäviltä ja ne pitävät teltan vankasti maassa kiinni.
Ilmanvaihto toimii teltassa hyvin. Fjällrävenin abisko shape kolmosessa teltan päätyjen ilmastointiaukkojen kaaret ovat murtuneet eikä toisesta päädystä ilma pääse enää hyvin vaihtumaan. Hillebergissä kaaret on vahvistettu rautalangalla. Nerokasta! Kun teltan pystyttää, väännät vain aukkojen läpät pystyyn. Parasta!
Teltan kaksi absidia ovat luksusta. Harvemmin käytän pienenpää, se on lähinnä varusteita varten. Isommassa absidissa mahtuu puuhailemaan, Etenkin kun talvella kaivaa seisoskelukuopan. Absidissa onnistuu kokkailu hyvän ilmanvaihdon ansiosta.
Oviaukkojen vetoketjujen kanssa on välillä ongelmia, mutta ymmärrän miksi ne ovat tarkasti suojattuja teltan kestävyyden kannalta.
Sisäteltta on tilava ja taskut hyvät. Ilmastointi pelaa molempiin suuntiin ja kondensiota on syntynyt lähinnä oman laiskuuden takia.
Sisä- ja ulkoteltta ovat riittävän irrallaan toisistaan. Ulkoteltta yltää maahan saakka.
Kahden hengen teltta on ruhtinaallisen kokoinen yhdelle, aikuiselle ja kahdelle lapselle nafti. En ole yöpynyt toisen aikuisen kanssa teltassa, mutta voisin veikata tilaa olevan mukavasti – ei tarvitse nukkua kuin sillit purkissa.
Hilleberg kaitum 2 gt painaa 3800g ja sen ulkokankaan vesipilariarvo on 5000. Se on 220 cm pitkä ja 140 cm leveä. Korkeutta teltalla on mukavat 100 cm.
Luiron kierros on monelle vaeltajalle tuttu. Mutta millaista on vaeltaa talvella lumoavien tunturien, vanhojen mäntymetsien ja kiemurtelevien jokien varrella?
Luiro on itselleni tuttu kolmen vaelluksen ajalta, mutten koskaan ole kulkenut Palovangan kautta Lankojärvelle. Haaveenani talven yksinvaellukselle oli rentoutua, viettää stressitöntä vapaa-aikaa luonnon keskellä ja kokea tämä mystinen pätkä.
Päivä 1 – Kiilopäältä Suomunruoktulle n. 13 km
Neljän yön vaelluksen ajattelin ottaa mahdollisimman rennosti. Edeltävät yksinvaellukseni ovat olleet raskaita erämaavaelluksia, pitkän talven päätteeksi kaipasin jotain iisimpää. Valmiilla urilla hiihtäminen metsissä kovilta tuulilta suojassa oli houkutteleva vaihtoehto. Myös ajatus muiden vaeltajien tapaamisesta ilahdutti, nyt ei ollut fiilistä hiihtää päivätolkulla ilman muita ihmiskontakteja.
Kiilopäällä sää oli mälsän pilvinen ja mitä korkeammalle avotunturiin Niilanpäällä pääsin sitä kovemmaksi tuuli yltyi. Käväisin Niilanpään päivätuvalla juomassa ja lämmittelemässä ennen kuin jatkoin matkaani Suomunlatvan laavulle.
Niilanpäälle saakka reitti on viitoitettu, sen jälkeen vaeltaja on kartan ja kompassin armoilla. Puhelin lakkaa toimimasta jo Terävänkivenpään itäpuolella. Jokilaaksossa on vain harva paikka jossa puhelin toimii.
Näin kevättalvella kansallispuistossa liikkuu suurempia vaellusryhmiä ja yksittäisiä vaeltajia. Tupia huolletaan ahkerammin kuin keskitalvella ja hyvällä säällä hiihtäjä pääsee tuvalta toiselle kelkanjälkeä pitkin. Suomunlatvan laavulle päästessäni näin jo kaukaa hyvän ahkionjäljen jatkavan matkaa kohti Suomunruoktun autio- ja varaustupaa.
Laavulla pidin pienen evästauon. Lounasta en ollut varannut ensimmäiselle päivälle, valmiit eväsleivät ja mustaherukkamehu termarista riittivät.
Kekkosen kansallispuistossa on maaliskuun alussa riehunut vatsatautiepidemia, josta varoittavat infolappuset roikkuivat laavun seinältä. Teltassa oksennustaudin kokeneena olin varautunut omin astioin, käsidesillä ja tupien käyttöä vältellen. Muutenkin suosittelen käyttämään omia vesiastioita tuvissa, ikinä ei voi tietää mihin astioita on käytetty tai mitä niissä on lillunut.
Myöskään valmiisiin uriin ei tule luottaa – vaikka edelläni oli hiihtänyt isompi vaellusryhmä, oli tuuli ehtinyt peittää osan urasta lumella. Talvella Suomunruoktulle hiihdetään Suomujoen itäpuolta.
Oli ihanaa päästä metsään hiihtämään! Ja täysin yksin. Ihastelin keloutuvia mäntypuita ja kuuntelin harjuilla humisevaa tuulta. Matkan varrelle sattui yksi ulkomaalainen telttaporukka, muuten sain hiihdellä päivän yksin.
Suomunruoktulle saapuessani päivän 13 kilometriä tuntui jaloissa. Autio- ja varaustupa oli täynnä porukkaa ja pihalla oli useampi teltta.
Laitoin telttani vaellusryhmän jatkeeksi. Ilokseni bongasin kaksi somesta tuttua opasta, oli mielenkiintoista seurata heidän rauhallista menoaan.
Kun on telttaillut viime aikoina lähinnä avotunturien puolella, tuli lumen määrä yllätyksenä. Pystytin telttani valmiiksi tampatulle alueelle jonka ympärillä lunta oli yli polven. Hangessa kahlatessani mietin näyttäväni varmasti todella pätevältä.
Hieman epäilytti hakea vettä joesta avoimelta vedenhakupaikalta, josta muutkin vetensä hakivat. Sormet ristissä toivoin oksennustautia aiheuttaneen viruksen poistuvan maasto-olosuhteista herkemmin.
Illalla ulkona puuhastellessani satuin nostamaan katseeni hangesta sopivalla hetkellä – kettu ruokaili noin kahdenkymmenen metrin päässä! Komea repolainen kaiveli tyhjää telttapaikkaa selvästi löytäen jotain syötävää sieltä.
Päivä 2. Suomunruoktu – Tuiskukuru – Luirojärvi n. 20 km
Illalla omnifuelini ei yllättäen taaskaan pelittänyt. Sillä on ärsyttävä tapa sylkeä bensaa liekin sekaan jolloin esilämmitys ei toimi ja parhaimmillaan keitin sammuu. Olen ostanut näitä tilanteita varten pienemmän omnilite ti:n, jolla kokkailin loppureissun ruuat.
Aamiaiseksi keittelin kunnon purukahvit ja puuron. Vesiä en paljoa keitellyt, vaeltamisen aikana juon mielummin kylmää mehua kuin kuumaa teetä.
Kahdeksalta pihasta lähti kovaääninen ryhmä liikkeelle. Onneksi olin jo hereillä! Tuli hyvin selväksi minne porukka seuraavaksi jatkaa matkaansa. Viereinen ryhmä oli todella hiljainen.
Olin viimeinen joka lähti liikenteeseen. En voi tarpeeksi painottaa sitä, kuinka ihanaa oli vaeltaa! Männyt, kivien päälle kertynyt hanki ja maaston muodot hivelivät mieltä, suksi luisti hyvin eikä ahkiokaan kaatuillut.
Aitaojalla pidin ensimmäisen tauon, vasta kaksi kilometriä hiihdettyäni. Olin tehnyt pussillisen ruisleipää valmiiksi, ei tarvinnut kuin napata leipä pussista ja nauttia.
Vintilätunturin rinne on tunnetusti jopa ehkä pelkoa herättävä, ainakin alamäkeen. Rinteessä voi joutua riisumaan sukset, jos ei pito riitä. Yllätyin suuresti kun pääsin koko rinteen ylös sukset jalassa, kiitos nousukarvojen!
Vintilätunturilta avautuvat kauniit maisemat Nattasten ja viereisten Pikkutunturien rinteeseen. Hiihtelin yhden lounastamassa olleen vaellusryhmän ohitse ja laskeuduin Solustamaselän suoalueelle juomatauolle. Energiaa riitti, piti malttaa tauottaa.
Suon jälkeen on vielä yksi matala nousu ennen jyrkkää laskua Tuiskukuruun. Mäessä kohtasin vaeltajan jolla oli vastikään katkennut sauva. On hauskaa, miten sitä normaalista poiketen pysähtyy noin vain juttelemaan tuntemattomien kanssa. Vaeltajat ovat yhtä isoa porukkaa.
Päätimme ratkoa sauvaongelman tuvalla ja lähdin laskemaan rinnettä alas. Rinteessä sai jarrutella, en suosittele laskemaan ahkion kanssa jos olet ensimmäisiä kertoja liikkeellä.
Tuiskukurussa annoin vaeltajalle telttakiilana käyttämäni auraustikun pätkän, jos hän olisi sillä saanut korjattua sauvansa. Söin lounasta termarista ja päätin jatkaa matkaa vielä Luirojärvelle saakka.
Tuiskukurusta on vain kahdeksan kilometriä matkaa Luirojärvelle. Moottorikelkkaura kulkee kesäreittiä myötäillen ja kiertää Luusuanvaaran sen eteläpuolelta. Laskeva aurinko loi säteitään metsään hiihtäessäni hiljakseen kohti toista yöpaikkaani. Kantapäätä alkoi särkeä ja päivän kilometrit painaa.
Luirojärvelle hiihtäessäni osuin paikalle juuri oikeaan aikaan – Lupukkapäät ja Sokosti loistivat valkoisina järven rannoilla.
Etsin hetken aikaa sopivaa telttapaikkaa autiotuvan läheltä mutta lopulta soluttauduin telttailijoiden läheisyyteen Kuuselan kämpän naapuriin. Illan aikana selvisi telttakunnan olevan Eräkarkun eräopasopiskelijoita. Tuli tervetullut olo kun sain heti kutsun saunomaan ja opiskelijoita tuli juttelemaan.
Upottava hanki tuli hieman yllätyksenä telttaa pystytyäessäni. Ei avotunturissa ole tarvinnut miettiä upottavaa hankea! Ihan hävetti kun välillä uppoilin polvia myöten hankeen myrskynaruja sitoessani. Kaivoin polun teltan ympärille ja sain ohikulkijalta jopa kehuja miten hyvältä telttarutiinini näyttivät. Tuli hyvä fiilis!
Illalla päivällisen jälkeen pimeyden laskeuduttua kävin kävelemässä järvellä ohuita revontulia ihaillen. Kuu möllötti toisella puolella hangen naristessa pilkkisaappaideni alla. Oli hiljaista suuresta vaeltajamäärästä riippumatta.
Toisessa osassa vaelluskertomustani syvennyn Luirojärvi- Lankojärvi väliin, huomasin ettei netistä löydy paljoa tietoa millainen alueella on kulkea talviaikaan.
Viikonloppuna sain loistavan tilaisuuden käydä viettämässä yksinäistä aikaa luonnossa Kiilopään läheisyydessä Urho Kekkosen kansallispuistossa.
Aika tosin oli rajallinen. Pääsin hiihtämään vasta yhden jälkeen iltapäivällä ja takaisin autolla tulisi olla seuraavana aamuna ennen yhtätoista.
Yöpaikasta en ollut täysin varma. Se selviäisi hiihtämisen aikana. Tahdoin päivälle kilometrejä joten Niilanpään päivätupa saisi toimia paikkana jossa teen lopullisen päätöksen yöpaikasta.
Tihku jäätyi vaatteiden pintaan
Pakkasta oli muutaman asteen verran ja taivaalta tihkutti vettä. Takkivalintani oli liikkumiseen huono, ajattelin kevytuntuvatakin olevan mukavan lämmin ohuen merinokerraston kanssa. Todellisuudessa sai tehdä töitä etten hikoillut itseäni märäksi, riitti että vesi kostutti takin ulkoa käsin.
Kiilopäällä ei ollut kuin muutamat ladut tehtynä. Niilanpäälle seurailin lumen peittämää kelkanjälkeä, hiihtäminen oli mukavaa pehmeässä hangessa.
Niilanpään tullessa esiin päätin ettei Rautulampi ole fiksu valinta yöpaikaksi ajan ollessa liian rajallinen. Aamulla olisi kiva myös nukkua myöhempään joten päätin kääntyä päivätuvalta kohti Ruijanpolkua ja Sivakkaojan laavua.
Hiihtelin alemmas Sivakkalaavunvaaran eteläkylkeä myötäilevää merkittyä reittiä pitkin. Komeat tykkylumipuut tekivät hämäränevässä illassa kulkemisesta kutkuttavan jännittävää. Tunsin kuinka hanki kantoi tiettyä linjaa hiihtäen, reittiä oltiin ajettu jossain vaiheessa kelkalla. Pian uran löytymistä helpotti toisen hiihtäjän vanhat jäljet joita seurasin alemmas pimenevään metsään.
En voinut kuin nauttia yksin olosta, metsän hiljaisuudesta ja lukuisista kettujen, riekkojen ja jänisten jäljistä. Tunsin kiitollisuutta siitä vaivasta jonka olen nähnyt päästäkseni tähän pisteeseen, pimeydestä riippumatta uskalsin kulkea uuteen kohteeseen pelkäämättä.
Ahkio kaatui muutaman kerran ennen kuin saavuin Ruijanpolun risteyskohtaan. Vanha reittimerkki näytti vaikuttavasti suuntaa tiheämpään metsään.
Nälkä alkoi vaivata. Olin syönyt termaristani kasvis-linssihässäkkää ennen hiihtämään lähtöä, aina pitäisi löytyä taskusta muutama välipalapatukka tälläisiä tilanteita varten. Matkaa ei kuitenkaan enää ollut kuin kilometrin verran.
Laskiessani rinteen alas Sivakkaojalle pidin suuresti maaston muuttumisesta. Koneella tehty latu lannisti tunnelmaa, pian olisin perillä laavulla ja pimeässä seikkailu päättyisi.
Saavuttaessani laavun ensitöikseni etsin uudelle Hillebergin teltalleni sopivan paikan. Onnekseni laavun takas löytyi valmiiksi tampattu laaja alue! Paikka oli kuitenkin rinteeseessä ja jouduin tallomaan pahimmat möykyt matalemmiksi. Pystytin teltan laiskasti, olin metsän suojissa eikä yöksi oltu luvattu paljoa tuulta.
Sivakkaojan laavu sijaitsee Sivakkaojan varrella. Sen tavoittaa helpoiten Ruijanpolkua pitkin kävelemällä, lyhyimmillään matkaa laavulle tulee parkkipaikalta hieman yli 700 metriä. Laavun läheisyydessä on käymälä sekä halkovarasto. Talviaikaan laavun ohitse menee lanattu hiihtolatu.
Seuraavaksi aloitin päivällisen valmistamisen. Bensakeitin toimi kuin unelma huollon jälkeen, sain lämmitettyä pakastepyttärini hetkessä. Tuodakseni lisää tunnelmaa iltaan join ystävältäni saamaani Lahtisekoitus- teetä ja luin Alibia.
Laavu oli mukavan tunnelmallinen paikka viettää iltaa. Lämmitin toisen annoksen pyttäriä iltapalaksi kuljailtuani laavun ympäristössä. Illan aikana ohi hiihti muutama henkilö ja yleiskäyttöuran ja fatbikereitin huolto pyörähti kelkalla lähistöllä.
Alibista huolimatta tunsin oloni turvalliseksi laavulla. Tuli tanssi nuotiolla, pakkanen kiristyi. Kahdeksan aikaan tein iltatoimet ja valmistelin teltan yötä varten.
Yöksi oli luvattu maksimissaan -15 astetta pakkasta. Onneksi tungin untuvavaatteeni pussien sisään ja ONNEKSI otin kaksi pussia mukaan. -19 asteen ouray ja tunturiviitta oikeanlaisilla eristeillä pelastivat yöni.
Heräsin yöllä kylmän hiipiessä pusseista sisään. Tungin aluksi jalkani untuvatakin hihoihin, lopulta puin untuvahousut jalkaan.
Aamulla herätyskellon soidessa en millään olisi viitsinyt nousta kylmään. Puin takkia päälle ja ängin kylmästä kohmettuneet pilkkikengät jalkaani. Teltasta ulos kömpiessä vastassa oli pimeä, otsalampun valossa kimmeltelevä ja pakkasessa paukahteleva metsä.
Miten viisitoista astetta voi tuntua näin kylmältä? Nenänpää sanoo kaksikymmentä. Hrr!
Ensitöikseni sytytin nuotion. Puut olivat märkiä ja umpijäässä. Tamppasin maata tehdessäni kiehisiä etteivät varpaat jäätyisi. Joesta hakemani vesi oli ehtinyt jäätyä pinnasta viimeinkin päästessäni keittämään puuro- ja kahvivedet. Pohdin, että pakkasta täytyy olla rutkasti enemmän kuin -15.
Aamu oli aikamoista lämpimänä pysyttelyä. Varpaat jäätyivät purkaessani telttaa eikä asiaa auttanut yhtään kylmien monojen pukeminen jalkaan.
Hiihdin yleiskäyttöuraa pitkin Kiilopäälle. En viitsinyt riisua villahousuja ja untuvatoppahousuja vaan hikoilin koko matkan takaisin autolle. Tätä en tekisi hiihtovaelluksella, olisi vain kohdattava kylmyys hetkeksi ja odotettava kropan lämpeämistä hiihdellessä.
Onnekseni auto käynnistyi vaivatta kylmän yön jäljiltä, takakonttia en saanut auki kaikki poppakonstitkin käytettyäni. Sulloin ahkion ja sukset takaoven kautta sisään ja poistuin Kiilopäältä yhdentoista aikaan hakemaan lasta lähistöltä partioleiriltä.
Partioleiriltä kuulin pakkasen käyneen -27 asteessa. Ei siis ihmekkään kun meinasi paleltaa!
Erämaan vaeltajatar 