Ensimmäistä kertaa luonnossa

DSC_9619 DSC_9615
Huonosti nukuttu yö ja 16 asteen pakkanen eivät paljoa kannustaneet lähtemään ulos. Olin jo päiviä aikaisemmin luvannut itselleni, että keskiviikko olisi se päivä kun viimein lähden hiihtämään ensimmäistä kertaa tälle talvelle.

Olen jo jonkin aikaa sitten tehnyt itselleni lupauksen,  vaikka väsyttäisi eikä millään jaksaisi, lähtisin silti ulos. Ja lähes joka kerta olen palannut kotiin paljon virkeämpänä ja jaksanut loppupäivän paremmin. Keskiviikkona puin lämpimästi päälleni ja suuntasin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen Ellin polulle.

Auto piti kamalaa ääntä lämmetessään kotipihalla, J oli valmiiksi nostanut liukulumisukseni varastosta esiin ja aurinko paistoi kirkkaana taivaalta – hieman jännitti lähtä testaamaan, mitä äkillisen painopisteen muutoksen kokenut kroppa pitäisi urheilemisesta.

DSC_9605 DSC_9603
Ellin polun metsä on peittynyt kauniiseen lumivaippaan. Aurinko paistoi matalalta saaden lumikiteet kimmeltämään kultaisena valossaan. Suksien siteet sopivat viime talven jäljiltä kenkiini ilman säätämistä, pääsin matkaan ilman hermojen kiristymistä. Mikä oli hyvä, kun motivaatio lähtä hiihtelemään ei ollut kovin korkealla…

Hiihtäminen tuntui hyvältä. Raskauden jälkeen ei suositella kuuteen viikkoon liikuntaa jossa tulee nopeita käännöksiä, tärähtelyä tai hyppelyä, joten rauhallinen perinteinen hiihto on turvallinen ja hyvä tapa kohottaa kuntoa hiljalleen. Kunhan ei kaadu mäessä!

Sormia ja kasvoja palelsi. Kaunis metsä kutsui syvemmälle, valmiiksi tampattu ura kannusti hiihtämään. Tämähän on helppoa!

DSC_9598 DSC_9600
DSC_9577
Hiihtelin hiljalleen Ellin polun näköalapaikalle. Rástigáisáa ei erottanut pilviltä, Norjan puolen rinteet näyttivät karvaisilta lehdittömien puittensa takia. Ajatus karvaisista tuntureista nauratti.

Oli outoa olla pitkästä aikaa keskellä luontoa. Lukuisat lumikenkien jäljet ilahduttivat, mukavaa, että paikalla oli vieraillut muitakin. Edeltävinäkin talvina Ellin polulla on riittänyt talviaikaan liikkujia, kahtena edeltävänä talvena määrä tuntuu vain kasvaneen!

Lähdin hiihtelemään takaisinpäin samaa reittiä pitkin – vielä en uskaltanut lähteä uppohankeen tarpomaan. Tämä muutaman kilometrin pikkulenkki riitti ja onneksi en lähtenyt rasittamaan itseäni enempää. En meinannut aamulla päästä sängystä ylös kipeän selän takia.

Viikonloppuna voisin lähteä uudelleen hiihtelemään. Eihän tämä selkä ja muu keho muuten kuntoudu kuin liikkumalla ;). Täytyy vain muistaa levätäkkin, vaikka ulkoilu piristää. Nämä unettomat yöt tulevat jatkumaan vielä pitkälle kevääseen :D.

 

Mitä minä saan lasten kanssa ulkoilemisesta?

DSC_9407 DSC_9414Sehän on itsestäänselvää, mitä lapsi saa aikuisten kanssa ulkoilemisesta – yhdessäoloa, uuden oppimista, läheisyyttä, paremman mielen… Kaiken muun luonnossaliikkumisen hyötyjen lisäksi. Luonnossa lapsen motoriikka kehittyy aivan erilailla mitä sisätiloissa liikkuessa, leikit ovat liikunnallisia, raitis ulkoilma sekä piristää että väsyttää ja täten auttaa saamaan paremmat yöunet.

Jäin pohtimaan Ellin polun patikkamme jälkeen, mitä kaikkea aikuinen saakaan lasten kanssa ulkoilemisesta. Ensin mieleeni juolahti tiedon ja taidon jakaminen eteenpäin. Retkeily ja luonnossa liikkuminen ovat sellainen asia, jonka tahdon antaa perintönä lapsilleni. On tärkeää opettaa arvostamaan luontoa ja sen antimia, sekä selviytymään siellä asianmukaisesti. Tahdon, että vanhempina lapseni tietävät miten pukeutua säällä kuin säällä, kuinka nuotion saa tehtyä kosteallakin kelillä ja miten puukkoa sekä kirvestä käytetään turvallisesti.

Tiedon ja taidon eteenpäin jakaminen opettaa sekä minulle, että lapsilleni uusia asioita. Yhdessä tekeminen lähentää entisestään ja samalla opin uutta lapsista sekä heidän mieltymyksistään.

DSC_9419 DSC_9431
DSC_9443
Etenkin pienten lasten kanssa saa olla hyvin joustava tilanteessa kuin tilanteessa. Ulkoillessakin lapsen tarpeet menevät edelle ja tilanteet voivat olla itselle hyvinkin haastavia, jos vaikka kylmä sadekuuro iskee yhtäkkiä ja päälle täytyy saada peittävämpää vaatetta. Olisiko fiksuinta nakata ensin itselle sadeviitta päälle ja sitten lapselle? Vai ensin lapselle, jonka pukeminen voi viedä kauankin aikaa jolloin itse kastuu pahemmin kuin mitä lapsi kastuisi siinä ajassa kun pukee itselleen? Siinäpä vasta pulma.

Kolmevuotiaan kanssa pakostakin joutuu tutustumaan ruohonjuuritasoon. Pikkuinen löytää maasta kaikkea jännää, joka totta kai pitää esitellä vanhemmalle. Kuinkahan monet hienot kävyt (tai käpylät) olisivat jääneet näkemättä, jos taapero ei olisi ollut retkillä mukana? Yhdessä on tutkittu toukkien syömää puunrunkoa ja erilaisia kakkoja. Taapero myös löytää parhaimmat marjamätttäät.

Lapset ovat myös hyvin kekseliäitä käyttämään luonnonmateriaaleja leikeissään. Irtokepit toimivat miekkoina ja mörönkarkottimina, niistä saa rakennettua talvella myös hienoja aitauksia. Kukat toimivat ruokana ja sängyn patjoina kiville, jotka usein päätyvät leikeissä vauvoiksi.

Aikuisena unohdan välillä, että olen itsekin ollut lapsi ja valehtelematta viettänyt lähes kaiken vapaa-ajan kavereiden kanssa metsissä. Lasten kanssa retkeillessä sitä ikäänkuin palaa itsekin takaisin lapsuutensa ja saa ihan luvan kanssa uppoutua tutkimaan luontoa ja sen pienimpiäkin ihmeitä.

Vaikka retkeily pienten lasten kanssa voi olla uuvuttavaa, väsyminen ja jopa pienehkö hermojen kiristyminen on kaiken sen arvoista. Yhdessäolo ulkona antaa samaan aikaan liikuntaa, hyvän mielen sekä yhteisiä, hyviä muistoja. Ja joka kerran jälkeen tahtoo vain enemmän.

Onneksi luonnossa liikkuminen on osa suomalaista kulttuuria. Mikäpä olisikaan parempaa, kuin ilmainen yhteinen ajanviettopaikka koko perheelle?