Olen pitänyt Kevon luonnonpuistoa paikkana, jonne en olisi vaeltamassa lähivuosina. Kevon reitti on vaativa jo pelkän maastonsa takia, lisähaastetta vaellukseen tuo autiotuvattomat leiripaikat ja jokien ylitykset. 2015 yövyin Tapiolan kammilla Erätoverin kanssa ja jo pelkästään sinne pääseminen oli rankkaa, pohjoisen pää on Guoikgáhritájan jälkeen louhikkoista ja hyvin hankalakulkuista. 2015 vuoden yöretkestä voi lukea Retkipaikka.fi:stä.
Alunperin suunnitelmanani oli lähteä Urho Kekkosen kansallispuistoon. Reittisuunnitelma oli jo tehtynä, muutamaa päivää ennen lähtöä aloin perua suunnitelmiani. Olin väsynyt jo valmiiksi eikä autolla ajaminen reittien perässä houkutellut. Yhtäkkiä kesken iltavuoron Kevon reitti juolahti mieleeni ja innoissani kaivoin kartan esille heti kotiin päästyäni.
Tarkan mittaamisen ja suunnittelun päätteeksi uusi vaellussuunnitelma oli tehtynä. Takapakkia otti Sulaojalle pääseminen, autonsiirtopalvelu tuntui turhan tyyriiltä ottaen huomioon sen, että meiltä on jotakuinkin kolmisenkymmentä kilometriä Kenestuville. Onnekseni Juhiksella sattui olemaan töitä Kevon lähistöllä ja sain häneltä kyydin maanantai- aamuna reitin pohjoiselle lähtöpisteelle.
Reitti suositellaan kulkemaan etelästä käsin. Täten kanjonin maisemat avautuvat kauniisti eteen, kun pohjoisesta päin ne avautuvat sivulle.
Vaellukseni alkoi jännittyneissä fiiliksissä. Aamuinen metsä oli sumuinen ja olin kuulevinani rapinaa ympäriltäni kulkiessamme mäntymetsän halki kohti Silkeájan levähdyspaikkaa. Polun runsaat hirvenpapanat ja Kiiskin ilman nuuskiminen saivat vauhtia kinttuihin, alkupään polku on helppoa kuljettavaa.
Silkeájalla purin rinkkani ja vaihdoin teltan ja makuupussin paikkaa. Teltta painoi ikävästi hartioita, joten se päätyi rinkan sisään ja makuupussi sen ulkopuolelle. Söin vähän mukaan pakkaamiani keksejä, jotka olivat jo parin kilometrin jälkeen mössööntyneet täpötäydessä rinkassa.
Reitti jatkuu helppokulkuisena Guoikgáhritájalle saakka. Matkan varrella on suota ja pitkosta, ennen seuraavaa nuotiopaikkaa on ensimmäinen alamäki. Vastaani tuli aamun ensimmäiset vaeltajat, seitsemänkymppiset sisarukset. Olisinpa itse yhtä hyvässä kunnossa ja reipas samassa iässä! Päätin, että jos sisarukset pystyivät kulkemaan Kevon, niin pystyisin minäkin. Guoikgáhritájalla pidin toisen tauon ja juttelin paikalle ilmestyneen pariskunnan ja kahden miehen kanssa, liikennettä oli paljon jo heti aamusta.
Ensimmäiset pidemmät portaat ovat ennen Beahcelávojávrrin nuotio – ja joenylityspaikkaa. Etelästä tullessa portaat ovat viimeiset ylös noustavat, 174 askelmaa pelkkää treeniä. Pohjoisin joenylitys on yksi helpoimmista, mutta ylityspaikan pohjoisessa päässä on monttu, jossa 170- senttiselle vettä oli reippaasti yli polven. Veden korkeus vaihtelee. Kiiski ui reippaasti joen yli, raahasin mukanani nipun pidikkeitä toiselle puolelle helpottaakseni etelästä tulevien ylitystä. Peipäkki minua vuosien aikana auttaneille vaeltajille.
Beahcelávojávrrin jälkeen maasto vaikeutuu huomattavasti. Korkeuseroja Tapiolan kammille saakka ei ole paljoa, polku kapenee ja kulkee suurten kivien lomitse. Askeliaan on varottava ja polun vaikeuden kruunaa kallioon kiinnitetty köysi ja metalliaskelmat. Koiran puolesta jännitti, mutta Kiiski hyppäsi askelmat hienosti alas.
Tapiolan kammi paloi 2015 heinäkuussa, joten siitä ei ole jäljellä kuin leiripaikassa erotettava kohouma. Kammin paikalla on edelleen leiripaikka. Kammilta on vain kilometri kauniille Gaskkamuš Njaggaljávri- leiripaikalle jossa pidin kunnon lounastauon. Aikaisemmin kohtaamani pariskunta oli juuri lopettelemaisillaan taukoaan kun sain oman keittimen pystyyn, lämmitin ensimmäistä kertaa kuivaamaani tomaatti – vuohenjuustokeittoa, joka jäi hieman epämiellyttäväksi koostumukseltaan… Gaskkamuš Njaggaljávrin telttapaikat sijaitsevat matalalla, osasta leiripaikoista löytää lavereita jotka voi asettaa teltan alle.
Matkani jatkui vaellukseni pisimpiin portaisiin. Olin henkisesti valmistunut nousuun, mutten osannut kuvitellakaan ”useiden satojen askelmien” kuten Luontoon.fi:ssä kerrotaan, tosissaan olevan yli 300 tuskan porrasta. Laskin portaita mielessäni pusertaessani askel askeleelta korkeammalle, huilasin jokaisella portaille rakennetulla istuimella ja katselin avautuvaa maisemaa. En ollut koskaan aikaisemmin vaeltanut Kevolla pidemmälle, joten odotin innoissani mitä tuleman pitää.
Portaiden jälkeen venyttelin pohkeitani pitääkseni huolen lopun kahdeksan kilometrin jaksamisesta. Takana oli 11 kilometriä, joista kolme viimeistä olivat rankimmat. Polku nousi ylös avotunturiin, Paistunturin erämaan maisemat tuntuivat tutuilta, nautin helpohkosta polusta aina seuraaville portaille. Portaat laskeutuivat jyrkästi alas purolle ja takaisin ylös. Jalkoja alkoi väsyttää ja epätoivo alkoi kuiskailla takaraivossa muutamien vaeltajien tullessa vastaan. Kauankohan minulla on vielä kuljettavaa?
Yhtäkkiä väsymys kävi ylivoimaiseksi ja siltä seisomalta laskin rinkkani maahan ja istahdin alas mussuttamaan pikaeväitäni. Keksiä, sokerikorppua, suklaata, salmiakkia, pähkinää…Kaikki maistui mitä sivutaskusta vastaan tuli. Tuntui mahtavalta vain katsella maisemia ilman kiirettä, mieli oli oudon levollinen verrattuna aikaisimpiin vaelluksiin. Kai olen viimein saanut rauhan ja oppinut ottamaan iisisti.
Alkoi ihan naurattaa kun jatkoin matkaani – 200 metrin jälkeen rinteessä pilkahti kodan katto. Hymy nousi suupieliin ja askel keveni heti. Lähemmäksi päästessäni huomasin yhden teltan kodan pihassa, yöstä tulisi siis rauhallinen kun en pelkäisi yksinoloa.
Gamajotnsuohpášájan leiripaikalla ei ollut montaa hyvää telttapaikkaa. Löysin oitis Abisko kolmosen kokoisen paikan ja laskin rinkkani sille ikään kuin varatakseni sen itselleni. Oli mukava jutella paikalla olleen naisen kanssa samalla kun aloin lämmittelemään itselleni texmex- ateriaa iltapalaksi. Teltan pystytin vasta syötyäni itse ja ruokittuani koiran.
Venytellessäni teltassani katselin uusien Meindlieni pohjia (laitoin UKK:n vaelluksen jälkeen vuoden vanhat kenkäni reklamaatioon, niistä oli alkanut pohja irrota ja selvittelyn jälkeen kävi ilmi että minulle oltiin myyty jo 9 vuotta vanhat kengät, jonka takia liima oli päässyt hapristumaan… Sain uudet) havaitsin niissä sentin mittaisen raon pohjien välissä. Pieni raivon tunne pilkahti sisuksissani kun hätääntyneenä mielessäni käväisi monet ikävät skenaariot siitä kuinka kenkien pohjat hajoaisivat kesken Kevon vaelluksen.
Totesin kenkien kuitenkin olevan vielä kunnossa ja päätin olla stressaamatta. Uuden reklamaation saisin tehtyä kotona. Myöhemmin illalla leiripaikalle saapui vielä kaksi vaeltajaa, joista toinen puhui ulkona patentistaan, jonka oli joutunut tekemään kengilleen. Uteliaana menin katsomaan miehen kenkiä, eikä voinut olla totta! Miehellä oli samat Meindlin vakuumit, mutta miesten versiona. Molemmista kengistä pohjat repsottivat irtonaisina kärjistä, kätevänä mies oli tehnyt patentit kenkiin käyttämällä teippiä ja remmejä. Hän kertoi kenkien olevan jo sen verran vanhat, ettei viitsi tehdä reklamaatiota.
Menin jo kahdeksan aikaan nukkumaan kuljailtuani pihassa ja tehtyäni iltatoimet. Olin rättiväsynyt! Ensimmäisen päivän aikana Kevon reitin karuus oli käynyt ilmi, sulkiessani dekkarin nukahdin miltei heti.
Jatkuu seuraavassa, Gamajotnsuohpášája – Fiellu – postauksessa.
Erämaan vaeltajatar 