Tätä on odotettu! Pienin retkeilijämme odotteli jo päiviä ennen yöretkeä maltamattomana milloin päästään matkaan. Isoveljen seikkailut ovat varmasti kuulostaneet jännittäviltä pienen kolmevuotiaan mielessä.
Pakkasimme yhdessä ja jutustelimme mitä yöksi luontoon lähteminen tarkoittaa. Kävellään, pystytetään teltta (jonka kokoaminen on hänelle jo tuttua, kotipihassa yöpyessäni lapset ovat usein mukana pystytyksessä), syödään ja mennään iltapesujen kautta nukkumaan. Kerroin myös että teltassa voi olla jännittävää ja yöllä voi kuulla ääniä joita ei omassa huoneessa kuule.
En löytänyt kumpaakaan pienistä kerhorepuistamme joten tytär sai kannettavakseen kevyimmän repun mitä omistan. Sen hän sai täyttää itse, rakkaimmat pehmot ja hieno käsilaukku sujahtivat reppuun. Kun kyselin mitä käsilaukussa on hän näytti sieltä ponnarin ja paperitollon .
Hyvä että sain oman rinkkani selkään kun lapset jo juoksivat Skaidijärvelle vievää polkua pitkin kohti yöpaikkaa. Tupasvillat olivat kuulemma yhtä pehmeitä kuin kissamme Kinttaan karva. Sadevesien synnyttämiä mutaisia kohtia ei millään voinut väistää polulla ja suon ylittävillä pitkospuilla oli jännittävää kävellä.
Kolmevuotiaana on mielestäni oikein hyvä aloittaa yöretkeily. Taaperovaiheen ohittava lapsi alkaa olemaan jo hieman itsenäisempi ja jaksaa kulkea muutamia kilometrejä. Vanhemman turva on edelleen tärkeää, mutta silmät on oltava selässäkin pienen seikkailijan koetellessa taitojaan. Isosisaren läsnäolo tuo helpotusta, on seuraa jonka kanssa puuhastella ja leikkiä.
Kannoin tyttären muutaman kostean kohdan yli. Ajatuksena oli pukea lapsille kumisaappaat mutta vauhdikkaassa lähdössä jalkoihin eksyi vaelluskengät ja Reiman välikausikengät. Hellejakson päätteeksi ukonilmat ja rankat sateet olivat nostattaneet soiden vesimäärää huomattavasti.
Skaidijärven laavulle päästessämme pystytimme ensin teltan jotta iltatoimien aikaan ei tarvitsisi huolehtia majoitteesta. Kannoin kaikkien makuupussit, omat ja tyttären vaatteet sekä ruokapuolen. Poitsu kantoi omat varusteensa.
Iltapalaksi oli tarjolla monenlaista sorttia. Ei ole mitään inhottavampaa kuin herätä nälkään teltassa! Jälkiruoaksi tekaisin letut kevättalvella ostamallani Primuksen Omnifuelilla, vitsi että on kätevä keitin. Kaminassa paisteltiin makkaraa, välillä oli pakko käydä viilentymässä ovella. Samalla sai ihailla kauniita tunturimaisemia.
Hieman harmaita hiuksia aiheutti sotkuinen kota. Meitä ennen kodalla ollut oli vieraskirjan mukaan vähän siivoillut, meille jäi silti lakaistavaa ja roskien keräämistä. Ihmiset, siivotkaa jälkenne. Arvostakaa näitä retkeilykohteita joita saamme käyttää!
Suosittelen ensimmäisen yöretken kohteeksi paikkaa jossa on käymälä. Kota, laavut tai autiotuvat toimivat hyvinä sääsuojina ja ruokailupaikkoina.
Iltatoimet hoidettiin ulkona. Seurailimme saderintaman kehittymistä kauempana Norjan puolella. En ollut paljoa selaillut säätiedotusta, aamuyöksi lupaili sateita.
Pienemmän nukahtamisessa meni arvatenkin hetki, joka on täysin ymmärrettävää. Harmiksemme hänen ensimmäistä kertaa käytössä ollut Haltin 500 pump matress vuosi, pumppasin sen uudelleen täyteen tarkistettuani pumpun ja venttiilin olevan kiinni. Lapsen nukahdettua totesin patjan vuotavan edelleen.
Molempien nukahdettua kuuntelin kuinka poro jolkutteli teltan viereen roukumaan. Lokit kaakattivat ja riekot käkättivät. Luonto aloitti konserttinsa. Onneksi lapset eivät heränneet!
Yö oli levoton. Harmitti tyttären puolesta hänen nukkuessaan tyhjällä patjalla, en tohtinut kuitenkaan herättää. Heräilin vähänväliä, neljän aikaan otin hereillä käyneen pienen omaan makuupussiini nukkumaan. Lopulta molemmat nukuimme omissa pusseissa patjallani.
Yö oli lämmin, joten lapset pärjäsivät ilman kerrastoja tai pipoja yön yli.
Näin unta särkevästä selästäni. Inhottavaa kun selkäkivut riivaavat niin kotona kuin ulkona nukkuessakin.
Aamulla puettiin sadevaatetta päälle pisaroiden ropistessa teltan kattoon. Oli luxusta tehdä aamiainen kodan suojissa.
Lähes kaikki varusteemme kastuivat purkaessamme telttaa. Tyhmänä vaihdoin sadehousut pois sateen hellittäessä hetkeksi ja kastuin läpimäräksi kuoritakkia lukuunottamatta.
Kyllähän se niin on, että mitä enemmän lasten kanssa retkeilee sitä innokkaammin hekin näyttävät suunnittelevan uusia retkiä. Yöretkien kohokohta vaikuttaa toiselle olevan retken jälkeinen päiväsauna kun toinen vasta alkaa hahmottamaan kokonaisuutta.
Tämän yöretken perusteella olemme pian suuntaamassa toiselle yhteiselle telttaretkelle! Tyttären makuualusta täytyy reklamoida sitä ennen.
Heräsikö kysyttävää yöretkestä? Heitä kommenttia postaukseen tai ole Instagramissa yhteydessä @adventurelandansku
Metsähallituksen Lammaspaimenviikoilla sadat ihmiset hakevat paikkaa päästäkseen johonkin kahdestatoista (2022) paikasta hoitamaan lampaita. Viikon hintaan sisältyy majoitus ja lammaspaimenen tehtäviin kuuluu tilan karvaisista asukeista huolehtiminen kansallispuistoissa sekä suojelualueilla.
Yksi lammaspaimenviikkojen kohde on Utsjoen Välimaan saamelaistila joka on perustettu vuonna 1858. Tilaa on vuosien saatossa kunnostettu paikallista historiaa arvostaen.
Pysähtyessämme Välimaalle olimme varmoja etteivät lampaat ole vielä saapuneet tilalle. Oli hiljaista, vain polulla lojuvat papanat kielivät lampaiden liikuskelleen pihapiirissä lähiaikoina. Lapset kävelivät innoissaan kohti lampaiden suojaa, mitä lähemmäs he pääsivät sitä useampi kiinnostunut pää pilkahti suojan ovesta ulos.
Pysähdyimme kauemmas piilosta antaaksemme lampaille tilaa tutkia tilannetta. Viime kesänä lampailla kesti jonkin aikaa lämmetä vierailijoihin, nyt yksi rohkea yksilö tallusteli suoraan luoksemme rapsuteltavaksi. Sen kaverit tyytyivät syömään suojan lähistöltä, tarkkaillen tilannetta etäämmältä.
Luoksemme parkkeerannut lammas oli kovassa rapsutuspulassa. Se antoi kaikkien rapsuttaa itseään tyytyväisenä paikoillaan seisten.
Välimaan saamelaistila on retkeilijöille avoin maksavista majoittujista huolimatta. Vaikka osa lampaista olikin kesympiä, on suotavaa olla etenkin lasten kanssa rauhallinen ja antaa niille tilaa elellä stressittömästi. Sosiaalinen lammas seuraili yhtä lapsista aikansa ja liittyi lopulta muiden seuraan jolloin päätimme vierailumme.
Lampaiden lisäksi tilalla riittää tutkittavaa rakennusten ja pihapiirin kasvuston seurassa. Rakennukset ovat lukittuina, mutta ulkoa käsin pääsee hyvin näkemään niiden taidokasta parisataa vuotta vanhaa rakennustapaa ja materiaalien käyttöä. Tilan takaportista pääsee suoraan Tenojoen rantaan jossa retken päätteeksi voi vaikka pulahtaa uimaan. Tilan sauna on vain paimenten käytössä.
Suosittelen tilalla käyntiä tuulisena päivänä, etenkin tänä kesänä. Hyttysiä on paljon eikä suihkutettavat hyttysmyrkyt tunnu jeesaavan. Avotunturilla tilanne on taas eri kuin täällä jokilaaksossa, siellä tuuli pitää suurimmat parvet loitolla.
Pitkäaikainen haaveeni toteutui vaeltaessani seitsemänvuotiaan esikoiseni kanssa neljä päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa. Edelleen haikailen vaelluksemme muistoissa, kahdenkeskeinen aika luonnossa oli ainutlaatuista.
Tässä postauksessa kerron vaellustarinan lisäksi mitä lapsen kanssa vaeltaessa tulee ottaa huomioon. Jos herää kysyttävää, heitä kommenttia postauksen yhteyteen tai ole minuun suoraan yhteydessä vaikkapa instagramin kautta @adventurelandansku.
Kohti seikkailua!
Vaikka lähtöpäivä lyötiinkin lukkoon vain paria päivää ennen lähtöä, suunnitelmia oltiin tehty jo pitkään. Valmistelut aloitettiin jo viime kesänä patikoidessamme kymmenen kilometriä suuntaansa Paistunturin erämaan Kuoppilasjärvelle. Vaellusta, jolle lapsi osallistuu, tulee suunnitella todella tarkkaan. Jotta pääset suunnittelussa alkuun sinun on tiedettävä paljonko lapsesi jaksaa kävellä päivän aikana hyvillä mielin.
Koska tiesin lapseni jaksavan kävellä kymmenen kilometriä reippaasti uskalsin riskillä lisätä päivämatkaan viisi kilometriä. Matkan varrelle tahdoin myös nähtävää ja koettavaa sekä mahdollisuuksia jäädä yöksi muualle jos vaeltaminen syystä tai toisesta keskeytyisi.
Kohteeksi valitsin Urho Kekkosen kansallispuiston helpohkon ympyräreitin 1. Kiilopää-Niilanpää-Suomunlatva-Suomunruoktu 2. Suomunruoktu-Salonlampi-Kotaköngäs-Lankojärvi 3. Lankojärvi – Rautulampi 4. Rautulampi-Niilanpää-Kiilopää. 3. Päivää pystyy lyhentämään jäämällä Kotakönkäälle yöksi ja jatkamalla siitä suoraan Rautulammelle kolmanneksi yöksi.
Reitillä oli useampi joen ylitys. Suomujoen lapsi ylitti itse käsikynkässäni Suomunruoktun tuvan edustalla, muuten kannoin hänet repparissa yli ensin tarkistettuani pohjan kulkemalla joen yli kantamusten kanssa. Jokia ylittäessä on kaatumisriski, joten ylitykset tulee tehdä hyvin varovaisesti ja arvioiden, onko parempi avustaa lapsi kävellen yli vai kantaen. Hyödynsin vaellussauvoja tasapainon hakemisessa, voimakkaasti virtaavia jokia en ylittäisi kantamalla.
Viimeiset kilometrit Niilanpäältä Kiilopäälle
Asioita, joita aikuisen tulee ottaa huomioon lapsen kanssa vaeltaessa; – olet vastuussa, joten erä- sekä suunnistustaidot ja ensiapuosaaminen täytyy olla hallussa – tarvittaessa sinun täytyy jaksaa kantaa lapsenkin varusteet – vaikka suunnitelmissa on yöpyä varaustuvissa, teltta tai muu majoite tulee olla matkassa jos suunnitelma muuttuu lennossa – lapselle ei välttämättä maistu samat ruoat vaelluksella mitkä kotona maistuvat joten varaa mukaan ylimääräistä syötävää – väsyessä lapsi voi käyttäytyä poikkeavasti – pitkät matkat voivat kipeyttää jalat, lapsille sopivat särkylääkkeet mukaan – vaellus on täysin lapsen ehdoilla
Pidimme paljon istumataukoja
Lähtöaamuna Kiilopäällä jyrisi ukkonen. Rinkkoja punnitessa (minun 22kg & pojan 4kg. Pojan rinkka on Friluftsin) arvoimme uskaltaako ukkosta vasten lähteä vaeltamaan. Koska reitti oli suurimmilta osin suojaisaa Niilanpäälle asti, uskalsimme lähteä matkaan. Puimme päällemme sadevaatteet, poika säilyi kuivana mutta minulta kastuivat hihat niiden jäädessä suojatta kertakäyttöisen sadeviitan alta, en pystynyt ottamaan mukaan kunnon sadetakkia runsaan tavaramäärän takia.
Sateessa kulkeminen sai alkumatkaan mukavaa potkua, ukkosen jyristessä taustalla olimme matkalla kohti suurta seikkailua. Onneksemme ukkonen ei missään vaiheessa tullut päälle.
Niilanpäällä pidimme ensimmäisen tauon partiolaisten seurassa. Ehdin jo hieman huolestua rankkasateen iskiessä päälle, suurin osa matkasta oli vielä kulkematta. Söimme patukat ja namua kunnes sade hellitti. Matkamme jatkui auringonpaisteessa ylämäkeen josta jatkaisimme pitkän alamäen seuraavalle taukopaikalle Suomunlatvan laavulle.
Niilanpäältä lähtien kannoin pojankin rinkan. Yksin vaeltaessani rinkkani painaa yleensä alle 20kg, nyt 26 kilon kantamus tuntui jaloissa ja iskiaksessa.
Ukkospilvet seurasivat uhkaavasti
Rinkan räjäytys lounasvermeiden löytämiseksi. Pakkaamisessa sai olla luova.
Matkalla risteystä josta laavulle käännyttäisi odotettiin innolla ja koettiin muutama pettymyskin kun patikka ei tuntunut helpottavan milloinkaan. Mielessä pyöri lämmin nuudeliannos, kuinka muutenkaan. Laavulla oli porukkaa ja lapsesta oli mukava jutustella muiden aikuisten kanssa valmistellessani päivällistä. Söimme hyvin, venyttelimme ja kauhistelimme kuinka jo nyt kesän alussa hyttysiä oli ärsyttäväksi asti.
Pitkät tauot olivat ehto jaksamiselle. Katsoin syömisiä läpi sormien, pieni pullapussi hupeni silmissä nauttiessamme kahvin ja kaakaon.
Matkaa jatkaessa lapsi sai taas rinkkansa kantoon. Kauaa hän ei sitä enää kuitenkaan kantanut ja kiinnitin rinkan omaani käveltyämme hetken. Viimeisillä kilometreillä pidettiin monia istumistaukoja, etsimme erilaisia kiviä ja kaatuneita puita penkeiksi. Rauhallisin mielin ihmeteltiin luontoa ja komeita tummia pilviä jotka loittonivat hiljalleen ukkosen yhä jyrähdellessä.
Suomunruoktun tupa
Suomujoki
Jaksamista löytyi kuin salaman iskiessä joenylityksen tullessa viimeinkin vastaan. Vastarannalla liikkui vaeltajia ja tupakin erottui puiden seasta. Vaihdoimme vaelluskengät remmillisiin kumikenkiin ja kävin tarkistamassa reitin rinkka selässä, vein vielä pojankin rinkan ennen kuin teimme ylityksen yhdessä. Vesi oli jäätävän kylmää, nilkkoja särki ja tunto katosi varpaista. Silti hän innostui kahlaamaan rantavedessä totuttuaan kylmyyteen.
Saimme nauttia varaustuvasta kahdestaan. Olimme illasta perillä, lämmintä ruokaa ei tarvinut tehdä syötyämme hampurilaiset ennen lähtöä ja nuudelit laavulla. Venyttelimme ja teimme iltapuuhat ennen nukkumaan menoa. Tuvassa oli tukalan kuuma sytytettyäni tulet kaminaan, piti saada sateella kostuneet vaatteet kuiviksi. Ja tietenkin piti nukkua yläsängyssä.
Yö tuvassa sujui hyvin, itse kävin hereillä vähän väliä ja tarkistin lapsen unta. Aamulla riitti puuhaa rinkkoja uudelleen pakatessa, aamiaiseksi syötiin suklaamurot maitojauheella ja ruisleipää. Lähdimme matkaan kymmenen aikaan.
Oli jännittävää suunnata syvemmälle puistoon. Matka Aitalammelta Salonlammelle oli minullekin uutta, pidin Suomujoen kallioisista rannoista ja tiheästä metsästä. Lapsen kengät olivat koetuksella pienten jokien ylityksissä, etsimme helpoimmat ylityskohdat ehkäistäksemme kenkien kastumista.
Salonlammella pidimme pienen patukkatauon. Jutustelimme muiden vaeltajien kanssa ja pelasimme Unoa. Salonlammelta kohti Kotaköngästä lähtiessä piti ylittää yksi joki, emme onnistuneet löytämään hyvää ylityskohtaa joten jouduin kantamaan pojan repparissa sen yli. Samaan suuntaan lähti toinen vanhempi lapsensa kanssa matkaan. Muiden vaeltajien seuraaminen piti selvästi motivaatiota yllä.
Polku katoaa hieman laavun jälkeen ja pääsimme suunnistamaan. Laitoin kompassiin suunnan ja poitsu sai näyttää suuntaa kulkiessamme läpi kauniin mäntymetsän. Suunnistaminen oli mukava lisä pitkään päivään ja löytäessämme polun alun olin itsekin iloinen onnistuneesta suunnistuksesta!
Kotakönkäällä söimme texmexiä tortillan ja ennallistetun kuivatun jauhelihan kera. Oli makia saada kahvit ruoan päälle. Pidempi lepotauko kodalla oli tarpeen, edessä olisi vielä kuutisen kilometriä yhdeksän jo talsitun lisäksi.
Kotaköngäs oli vaelluksemme kohokohta. Silta oli jännittävä ylittää, voimakasta kuohuntaa katsellessa kouraisi ajatella sinne putoamista. En uskaltaisi viedä kolmivuotiastani lähellekään siltaa. Sillalle noustaan kalliota pitkin, huomasin vaellussauvojen jääneen laavulle ja teki tuskaa kiivetä uudelleen raskas rinkka selässä kallioille.
Pari vuotta sitten vieraillessani Kotakönkäällä kuljin Suomujoen itäpuolta pitkin Lankojärvelle, nyt vaihdoimme puolta suosiolla välttääksemme Padagovan ylityksen. Yksin vaeltaessani en päässyt kyseisen joen yli ja ylitin Suomujoen turhan syvästä kohtaa. Tästä seikkailusta voit lukea tästä postauksesta.
Kotakönkään tulipaikka
Viisitoista kilometriä on raskas aikuisellekin kulkea voinnista riippuen. Oma fiilikseni oli rauhallinen, nautin lapseni höpötyksistä ja kuinka hän keksi tapoja saada kilometrit kulkemaan nopeammin. Pelasimme mielikuvitusunoa, keksimme tavuille jatkoa, arvuuttelimme lähistöllä näkemiämme asioita, keksimme tarinan ja höpöttelimme. Oli hauskaa vaikka selvästi mentiin jaksamisen rajoilla.
Lapsi tutki ympäristöä tarkkaan vaeltamisen aikana. Suuri ihmetyksen aihe olivat lukuisat suuret muurahaispesät joita Utsjoelta ei ihan joka männyn juurelta löydykkään.
Rautuoja oli rauhallinen ja matala, kannoin lapsen yli helpottaakseni hänen matkaansa. Olin itsekin väsynyt raskaan rinkan kannosta ja tein virheen lähestyessämme Lankojärven tupaa. Kuljimme turhaan yhden suon yli jolla lapsen kengät kastuivat läpimäriksi. Tämä latisti tunnelman ja tiesin tehneeni pahimmanlaatuisen virheen.
Viimeiset sadat metrit olivat raskaat. Kun autiotupa viimein tuli esiin puiden seasta koko päivän rankkuus, väsymys ja pieni epätoivokin katosi. Mieliala vaihtui iloiseksi, vaellus jatkui jälleen suurena seikkailuna. Lapsen mieli on ihmeellinen.
Suomujoen varsi on kaunis ja rauhallinen
Varaustupa oli täynnä mukavia vaeltajia, mikä onni! Saimme kengät kuivumaan kaminan ylle ja ruokaa vatsoihimme, olin laittanut hernekeitot ennallistumaan päivälliseksi Kotakönkäällä. Normaalisti hernekeitto maistuu lapsellekin, nyt jostain syystä ruoka maistui liian oudolta. En tiedä houkutteliko viimeinen nuudelipussi liikaa… Alasängystä löytyi sopiva kolo meille kahdelle. Venyttelyistä ei lusmuiltu. Ulkona käytiin etsimässä kenttää kotia soittamiseksi, ei löytynyt vaikka tuvassa oli erikseen jonkun kirjoittamat ohjeet miltä kiveltä yhteys löytyisi. Annoin lapsen jälleen pelailla puhelimellani, olipahan jotain minkä kanssa rentoutua ennen nukkumaan menoa. Iltasaduksi kuunneltiin äänikirjaa.
Aamulla emme pitäneet kiirettä. Oli luvattu sadetta koko päiväksi, päätimme lähteä matkaan vasta puolen päivän aikaan lounasta syötyämme. Siistimme tuvan ja pienimme puita seuraaville. Oli vaikeaa hyvästellä varaustuvan pehmeät patjat, seuraava yö menisi joko teltassa tai autiotuvassa.
Keli oli kostean kolea. Puimme hieman lämpimämmin päälle ja varauduimme sateelta pukemalla sadehousut jalkaan. Kannoin molemmat rinkat taatakseni pojalle rennomman päivän jotta hän jaksaisi viimeisenkin päivän kilometrit. Rautulammelta kulkee sekä mönkijäura että polku jotka risteilevät toistensa läheisyydessä koko matkan ajan. Oli muutamia jokien ylityksiä joista selvittiin kuivin jaloin. Välipalapatukat eivät enää maistuneet, suolapähkinät eivät jostain syystä kelvanneet ollenkaan. Ruokailujen suhteen alkoi olla ongelmia.
Rautuoja virtasi rauhallisena polun vierttä aina useamman tunturipuron risteykseen saakka. Lankojärvi-Rautulampi väli oli muuten ollut helppo taivaltaa, mutta yhtäkkiä sai tosissaan ryhtyä suunnistamaan polun kadotessa ja tunturien huippujen peittyessä sankkaan sumuun. Alkoi hieman huolestuttaa, pojan jalkaa särki hänen hypättyään ojan yli, luulin jo hetken että joudumme jäämään lähelle tupaa telttaan yöksi parantelemaan kipeää jalkaa.
Saimme onneksemme pian jatkettua matkaa, mikä helpotus! Hikikarpalot valuivat pitkin otsaani miettiessäni kuumeisesti miten selviäisin kunnialla tilanteesta jossa olisi voinut joutua pohtimaan avun kutsumista paikalle jos kipu estäisi kävelyn myöhemminkin. Mielessä kävi Spot- hätälähettimen esiin kaivuu, olin huolesta sekaisin ja aloin stressata suunnistamista. Sormet ristissä suuntasimme hieman lounaaseen ja näimmekin vaalean tuvan seinää puiden takana. Ja jälleen sekuneissa jaksamista ja iloa riitti taivaltaa pikavauhtia Rautulammen uusien tuparakennusten pihaan.
Rautulammen uusi autio- ja varaustupa
Kello lähenteli neljää laskiessamme rinkkamme autio- ja varaustuvan eteiseen. Kävimme kurkistamassa autiotupaan jossa majaili vain kaksi henkilöä, sytytettyäni tulet kuivaushuoneen kaminaan majoituimme heidän seuraansa liiankin lämpimään autiotupaan.
Rautulammen uudet rakennukset ovat tosiaan uuden karheat, simppelit ja mukavat. Viime lokakuussa kävin tutustumassa niihin yöretkelläni, tuolloin yövyin teltassa. Autiotupa oli tilava ja korkea, illan tullen saimme lisää seuraa ja suuri vaellusporukkakin kävi valmistamassa ruokaa tuvan suojissa. Ulkona keli oli muuttunut myrskyisäksi, yö teltassa olisi voinut olla epämukava. Olin kiitollinen, että saimme yöpyä tuvan suojissa. Illalla paistoin poitsulle viimeiset popcornit kattilassa. Olin unohtanut suolat kotiin, onneksi muilta vaeltajilta löytyi sen verran että saimme toistamiseen maustaa popparit sopiviksi.
Hieman levättyämme kiertelimme tuvan pihapiirissä ja tutkimme hulppean päivätuvan. Oli uskomatonta miten nopeaan lapsi toipui päivän kilometreistä ja jaksoi puuhastella iltaisin leiripaikoilla.
Autiotuvan asukkaat olivat jälleen mukavia ja juttua riitti. Rautulammen suosio on kuitenkin suurta ja alueen ruuhkaisuus ahdisti. Rauhaa ei ollut paljoakaan, sai olla tarkkana etteivät omat varusteet sekoitu eteisessä muiden varusteisiin. Hain omat varusteemme hyvissä ajoin pois kuivaushuoneesta antaaksemme tilaa seuraavien varusteille. Varaustupa oli täpötäynnä iltaan mennessä sateessa vaeltaneita. Autiotuvassa oli tilaa vielä muutamalle.
Rautulammelta Kiilopäälle reittimerkit tekevät paluun, muuten puistossa sai kuljeskella kartan turvin
Päätimme yhdessä mitä reittiä pitkin lähtisimme kulkemaan aamulla kohti Kiilopäätä. Opettelemme kartan lukua vaeltaessamme ja uskon lapsen jo hahmottavan korkeuserot kartasta. Päätimme mennä lyhyintä, mutta korkeuseroiltaan hankalinta reittiä Niilanpään kautta autolle. Aamulla olo oli haikea, olimme molemmat tyytyväisiä vaelluksemme ja sovimmekin lähtevämme ensi vuonna uudelleen.
Noustessamme Raututuntureille heiluteltiin heippoja maisemille ja yritettiin hahmottaa kulkemaamme reittiä tunturien väliin. Juttelimme ja uhmasimme voimakasta tuulta, pysähtyessä tuli kylmä. Sinnillä jaksoimme kävellä koko kivikkoisen pätkän Niilanpäälle saakka jossa söimme hieman vähiin käyneitä naposteltaviamme.
Vaelluksen viimeiset kymmenen kilometriä kuljettiin verkkaasti, väsymystä oli ilmassa. Parkkipaikan näkeminen toi uutta jaksamista ja vauhti kiihtyi kiihtymistään kunnes tavoitimme auton – vaellus oli purkissa!
Vaikka vaellus oli rankka seitsemänvuotiaalle, mieliala pysyi positiivisena koko vaelluksen ajan. Pelkäsin, ettei hän tahtoisi enää toistamiseen kanssani vaeltamaan mutta arvatkaa! Poika muistelee vaellustamme, kertoo että aikoo lähteä uudelleen kunhan matkat eivät ole yhtä pitkiä. Yksi päivä hän tuumasi, ettei hänen jalkojaan ole tehty juoksemista varten vaan vaeltamista.
Mamma on aika ylpeä.
Vielä muutama huomio & vinkki lapsen kanssa vaeltamisesta
Minimoidakseni mukaan tulevan varusteen määrän söin itse kattilasta ja lapsi retkiastiastaan.
Mukana oli vain sukkia ja alusvaatteita lukuun ottamatta yhdet vaihtokerrat. Lämmintä vaatetta (fleece, merino, pipo, hanskat, villasukat) oli kesäkeleistä huolimatta
Crocsin tapaiset kumikengät soveltuvat sekä jokien ylityksiin, että leirikengiksi. Jokia ylittäessä pidä remmit nilkan takana kiinni
Lapselle mielekästä puuhaa mukaan! Meillä oli mukana tuttu pehmolelu, kiikarit, pojan oma puukko ja uno- pelikortit. Iltaisin sai pelata, katsoa puhelimeen ladattuja piirettyjä ja kuunnella äänikirjaa
Kun vaeltaessa iskee väsymys, istumatauot ovat tärkeitä. Etsikää erikseen jokin kivi tai puunrunko jolle istua hetkeksi
Pelatkaa kävellessänne erilaisia pelejä, sanoittakaa ympäristöä, tavutelkaa, mitä vain! Ajatukset siirtyvät muualle kävelystä
Ota mukaan jotain ekstraherkkua, meillä cokis toimi yllärinä
Kerro etukäteen millainen reitti tulee olemaan äläkä kaunistele. Tsemppaa ja rohkaise, kysy lapsen mielipidettä reittisuunnitelmissa ja karttaa tutkiessanne – olettehan yhdessä vaelluksella.
Ei ole edes juhannus ja ulos katsoessa huomaa kesän edenneen vauhdilla. Hillat, uuvanat, sieliköt ja pian myös suopursut kukkivat, lehti on puussa eikä lämpötilassakaan ole valitettavaa. Vain kohmeisina ryömivät kimalaiset ja viileä tuuli vihjailevat kesän olevan vasta alussa.
Nämä lämpimät, kesäiset päivät saavat minut kriiseilemään vaellusten suhteen. On hankala hahmottaa kesän olevan vasta aluillaan! Ehkä kriisiä syventää se, etten ole varma minä ajankohtina vaellukseni toteutan. Tänä vuonna vaellan ensimmäisen vaelluksen poitsu seuranani Urho Kekkosen kansallispuistossa ja toisen yksin Kaldoaivin erämaassa. En malttaisi odottaa näitä reissuja!
Kesällä sadekkaan ei ole este ulkoilulle. Lähdin viikonloppuna tsekkailemaan lähimaastoja, nälkä kasvaa syödessä ja pian löysin itseni pidemmältä kuin mihin tarkoitus oli lähteä. Vettä satoi kuuroina kulkiessani avotunturissa kohti vaaran huippua. Vierailin kurun reunalla ja tutkin jännittyneenä sen reunoja, monikohan poro putoaa petollisilta jyrkänteiltä alas…
Lunta ei ollut enää kuin varjoisissa paikoissa. Maasto on märkää, mutta joet ovat pikkuhiljaa alkaneet laskea sulamisvesien ehtyessä. Vesisateessa tarpoessani en havainnut lintuja, sain tutkia maastoa omassa rauhassani.
Erämaajärvelle päästessäni innostuin kiertämään sen. Vaikka järvi on tuttu, en ole koskaan kiertänyt sitä kokonaan. Suo oli tulvinut joten en aivan rantaviivaa pitkin päässyt kulkemaan. Oli mielenkiintoista nähdä tutut maisemat hieman eri perspektiivistä!
Samat maisemat vuodesta toiseen eivät kyllästytä – luonto on siinä ihmeellinen, miten päivästä toiseen maisemat muuttuvat pieniltä yksityiskohdiltaan (negaatiiviset muutokset, kuten ihmisten aikaansaamat tuhot ovat taas oma juttunsa, nyt tarkoitan luonnon omaa kiertokulkua). Suurimmat vaihtelut ovat vuodenaikojen vaihtuessa, mutta keskellä kesääkin muutosta on havaittavissa. Jossain vaiheessa hillankukat putoavat pois, helle kuivattaa pienimmät tunturipurot…
Järveä kiertäessäni osuin kauniille koivujen ympäröimälle purolle. Yhtäkkiä maisema oli muuttunut avotunturista pieneksi metsäksi, kuinka upeaa!
Seikkailuni jatkui, seuraavaksi sain taiteilla pientä kaistaletta myöten järven länsirannalla suuren lumivallin peittäessä osan maastosta. Hieman hirvitti katsella syvää vettä ja hangesta kiinni pitäen loikata seuraavalle kivelle turvaan.
Ennen kuin lähdin ylittämään seuraavaa kaistaletta bongasin komeat poronsarvet pohjasta! Oli pakko onkia ne mukaan, vettä oli kyynärpäähän saakka. Sarvet arvatenkin haisivat aivan ulosteelle, silti ne piti kiinnittää reppuun ja jatkaa matkaa.
Avaraa maisemaa katsoessa pohtii pakostakin, ehtiikö jokaisessa mielenkiintoisessa paikassa vierailla jalan ennen liikuntakyvyn menettämistä. On mielenkiintoista millaiseksi maasto on aikojen saatossa muovautunut, millaisia yksityiskohtia löytyy ja mitä aikojen saatossa luontoon on jäänyt. Luonnonmateriaaleista valmistetut esineet ovat mielenkiintoisimpia, pullot ja muu roska taas tuntuvat painona repussa. Onneksi näiltä syrjäisemmiltä alueilta löytyy vähemmän roskaa.
Yksi poronsarvi rikkaampana ja vaatteet sateesta kosteana lopettelin tutkimusmatkani lähirinteelle. Vaikka lähes takapihalta avautuukin uskomaton erämaa, myös unohdetut lähimetsät vetävät puoleensa. Pohdin usein, milloin viimeksi joku muu on kulkenut juuri niillä senteillä missä itse juuri kävelen.
Erämaan vaeltajatar 